All posts filed under: Kirjat

Karj… eikun Akateeminen takaisin!

Huomaan nykyään joskus vähän joutuvani taistelemaan lukemiseni eteen. Kuten esimerkiksi viikonloppuna. Tekemistä olisi niin paljon, jostain syystä lauantai tuntuu usein viikon kiireisimmältä päivältä. Parkkonenkin, vaikka on lukija itsekin, ehkä huomaamattaan arvostaa kaikenlaista muuta aktiviteettia ylitse sohvalla lukemisen. Lukeminen on jotenkin… noh… vähän laiskaa. Kävelehtiminen, asioiden hoito, sienimetsästys, ne sen sijaan ovat semmoisia kunnon ihmisen puhteita! Sitkeästi kuitenkin, ja tunnustan, pienen mökötyksen kautta, otin itselleni sunnuntaina tuntikausia tyhjää aikaa lukea. Halusin tempaista antaumuksella Stig-Björn Nybergin muistelmakirjan Kirja talossa (Otava), joka kertoo Nybergin pitkästä suhteesta Akateemiseen kirjakauppaan, kirja-alasta muutenkin, ja hiukan Nybergin yksityiselämästä sen sivussa. Erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, nautin, opin ja olin ymmärtävinäni. (Toki kirjaa vaivaa paikoitellen hienonhieno vanhemman ihmisen omahyväisyys, mutta se tuolla karriäärillä sallittakoon.) Aloin ajatella lukemista, kirjoja ja Akateemista.  Yhtäkkiä olin ja olen taas ihan varma, että  kirjat nousevat jälleen. Ihmiset ymmärtävät mikä huumaava vapauden tunne on laskea puhelin tai tabletti käsistään ja tarttua kirjaan, elävään, hengittävään, paperiseen. Lukea rauhassa pitkää tekstiä, yhteen asiaan keskittyen, käännellä sivuja, paneutua. Puhdas nautinto. Olen itse rikkonut suhdettani lukemiseen puhelinriippuvuudellani. Olen rakastunut pieneen pirstaleiseen tietoon, tunteeseen, että olen …

Yö Belmondon kanssa

Valmistelimme perjantaina studiota viikonloppuvieraille. Siivoamista inhoan, mutta laittelemista rakastan. Nostimme patjat paksun itämaisen maton päälle ja asettelimme taidekirjat ”sängynpäädyksi”. Koska vieraamme rakastavat kaikkea punaista, valitsimme yöpöydiksi taipuville jakkaralle ja laatikolle punakantisia kirjoja ja studion suurelle peltipöydälle kimpun punaisia ruusuja. Sivupöydälle katoin yömyssy-setin: giniä, tonicia, rosmariinia ja punaposkisia karpaloita. Studiolla on taidekirjojen lisäksi ihana levykokoelma ja mahdollisuus heijastaa leffoja seinälle. Tällä kertaa vieraat vastaanotti kynttilälyhtyjen lisäksi makuukamarisilmineen Jean-Paul Belmondo. Lue lisää: Reilu vuosi sitten Stella otti ihania kuvia studiolta heidän yöpymisensä aikaan, ja me olemme viettäneet siellä elokuvaillan jos toisenkin. Mutta vieläkään emme ole itse äityneet studiolle yöksi asti! Klippi kaupan päälle: 84-vuotias Jean-Paul Belmondo sai aikamoiset aplodit Ranskan ”Oscareissa” eli Césareissa alkuvuodesta.

The Last Days of Summer

Ostamme silloin tällöin Parkkosen kanssa toisillemme lahjoja ilman mitään sen kummempaa syytä. Tai keksimällä keksimme syyn, tai aiheen, kuten vaikkapa kesälahja. Kesälahja on (esimerkiksi) kiitos kivasta kesästä, muisto, pieni yhdessäolon ylistys. Minä ostin Parkkoselle kesälahjaksi valokuvaaja Akila Berjaouin kirjan The Last Days of Summer. Tai ostin ja ostin, miten sen nyt ottaa. Koska oli Parkkonen oli sopivasti Helsingissä, passitin hänet mitään tietämättömänä Fredalle ja Kirjakauppa Niteeseen (NIDE) hakemaan JA maksamaan oman, etukäteen sinne varaamani kesälahjansa. Mutta hei, ajatushan on tärkein, vai mitä Parkkonen! The Last Day of Summer on pullollaan klassisia rantalomakohteita, raidallisia, suolaveden haalistamia aurinkovarjoja, ajattomia, helteiden vääristämiä, vesimeloninmehun värisiä lomamaisemia ja sensuellia, kuumaa kesäihoa. Eikä se pahakseen pannut, Parkkonen. (Osti tietysti muitakin kirjoja, sekoaa kirjakauppoissa, kuten vaimonsakin.) (Ah kuinka mä kaipaan sitä alkukesämme Kreikan ehtymätöntä, aseistariisuvaa lämpöä, tänäkin koleana elokuun iltana…) Haluatteko tietää mitä minä sain kesälahjaksi? Lue lisää: Kivan pikakatsauksen Berjaouin lempiasioihin saat tästä (kylläkin jo muutaman vuoden vanhasta) FvF:n haastattelusta. Seuraa Akila Berjaouia myös Instagramissa. TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna

Sanoinko jo ruoka?

Ruokaa rakastava matkailija kiinnittää Kreikassa huomiota eritoten yhteen asiaan: kuinka periksiantamattomasti perinteinen keittiö pitää pintansa muun maailman ruokatrendien myllerryksessä. Ruokalistaa ei aina edes tuoda pöytään, sillä se on aina sama, mitä sitä ihmettelemään: kreikkalaista salaattia, grillattuja vihanneksia (tai riisillä täytettyjä), tsatsikia, papuja, villivihanneksia, souvlaki-vartaita kanasta tai possusta, kokonainen kala, mustekalan lonkero, pieniä sardiineja, jos Ahti suo… Sen kuin sanot vaan. Kaikki on huippusimppeliä. Ihan niin kuin Yaya (isoäiti) on aina tehnyt. Mausteilla ei leikitä. Hyvä, vihreä oliiviöljy, kuivatut, vuorilta kerätyt yrtit ja kuumakylkisen sitruunan mehu useimmiten riittävät. Vuokaemännän yllätykset pihapöydällä todistavat kaikessa yksinkertaisuudessaan samaa: puutarhassa odottaa meitä kolhiintunut muoviämpärillinen pulleita appelsiineja, kesäkurpitsoita ja muutama ruskea muna. Ja yhtenä aamuna ruskeassa saviastiassa itse tehtyä jogurttia! Toisaalta seuraan sivusta ravintoloissa kuinka seurueet tilaavat pöydän keskelle valtavia, kukkuraisia pikilia -lautasia, eli valikoimia, joissa on iso kasa ranskalaisia perunoita, erilaisia käristettyjä lihoja (tai joskus kaloja, friteerattuja), juustopalleroita, lihapullia, rapeaa possunnahkaa. Lautasen reunalla saattaa näön vuoksi olla silloin tällöin pari tomaatinlohkoa. Melko raskasta. Törmäsin Instagramissa ranskalaisten kirjaan Kalamata – La Cuisine, la famille et la Grèce. Kalamata-kirjan kirjoittajat ovat ruokaihmisiä siis muutenkin, heillä on …

Hulluna onnesta

Italialaisen Paolo Virzin elokuva Hulluna onnesta  (La pazza gioia) on nyt elokuvateattereissa, kävimme katsomassa sen täällä Hangossa eilen. Melkoisen kaoottinen, aika rasittava suorastaan. Mutta silti…. Valéria Bruni Tedeschiä jaksaisin katsoa ilmeisesti loputtomiin. (Ja kuunnella kaunista italian kieltä.) Tässä elokuvassa hän on kajahtanut Beatrice, joka karkaa suojattinsa kanssa mieleltään järkkyneiden hoivakodista. Juoni on mitä on, melkein kaikki muu näyttelijäntyö jopa vaivaannuttavan alleviivaavaa, mutta Valéria kieppuu valkokankaalla, kiehnää, kiljuu ja palpattaa menemään, hiukset sotkussa hulmuten, hikisenä, savuisena, punaisena ja silti niin sensuellina, että heikompia hirvittää. Mikä hieno ja herkullinen rooli! Mutta huh kuinka väsynyt olinkaan elokuvan jälkeen… Valéria Bruni Tedeschi hurmasi taannoin myös elokuvassa Linna Italiassa ja sai silloinkin ajattelemaan naisen rooleja meillä ja muualla. Ja kuten siinäkin elokuvassa, myös Hulluna onnesta-leffassa haahuilee näyttelijän oikea äiti, Marisa Bruni Tedeschi. Päivän kirja: Marisa Bruni Tedeschi, Mes chères filles, je vais vous raconter. 

Outi Nyytäjä roihuaa

Ensimmäinen viesti mutsille, ja selvästikin oleellisin asia Ranskasta palattuani sisälsi monta huutomerkkiä: OUTI NYYTÄJÄ ON KUOLLUT!!!!!!!!!!!!!! Mutsi vastasi olevansa tietoinen tragediasta, mutta ei ollut halunnut informoida minua asiasta vieraaseen maahan järkytyksen minimoimiseksi. Niin suuri oli siis Outi Nyytäjän merkitys minulle. Kehnona teatteri-ihmisenä en voi väittää tuntevani Outi Nyytäjän dramaturgipuolta juuri lainkaan. Tai siis ylipäätänsä tietenkään koko tyyppiä. Mutta minulle Nyytäjä on pienten kolumniensa ja matkakirjojensa kautta eniten toisen kotimaansa Bretagnen napakka raportoija, ranskalaisuuden ja ihmisyyden pisteliäs mutta hellä analysoija, sopivan reipasotteinen ruokaihminen ja ehdottomasti jonkunlainen roolimalli. Minua joskus niin rasittaa pirteiden, rusoposkisten, helvetisti hiihtävien vanhusten ihannointi, siksikin Nyytäjä riemastutti. Hänessä oli tietynlaista rietasta elämänpaloa, häntä kiinnosti kaikki ja hän oli hyvin älykäs, turhamainen, klonkku ja vähän paheellinen. Nyt mietin vain miten Le Conquetin väki on ottanut kuolinuutisen vastaan. Olkiaan kohautellen, bof, varmaankin… Outi Nyytäjän loisteliaan muistokirjoituksen Hesariin kirjoitti Kirsikka Moring. Lue lisää: Outi Nyytäjä-fantasiat mainittu ainakin täällä, ja lempikirjat Maailman laidalla ja Heinäpaali roihuaa täällä ja täällä. Kuva: Kaleva, arkistokuva 2011, Mauri Ratilainen/com.pic 

Happy Homes -julkkarit

Eilen tiistaina harpoimme aamutuimaan Iso Robaa pitkin Jonna Kivilahden ja Krista Keltasen uuden Happy Homes – Hideaways kirjan julkkareihin. Ihanasti järjestetty tapahtuma, kiitos Cozy Publishing kun saimme olla mukana! Julkkaripaikkana oli Proloque-niminen puoti, tai oikeastaan aarrearkku. Miten en ole tiennyt tämmöisen kaupan olemassaolosta, sehän oli kuin suoraan päiväunistani! Saattaa olla, että ostin yhden muistikirjan. Ja kynän. Tarpeeseen. Kaupan ulkopuolelle oli parkkeerattu tuorepuurokärry, sisällä kävi kiihkeä kuhina. Hädin tuskin mahduimme halaamaan Jonnaa ja Kristaa. Ja vihdoin pääsin selailemaan itse kirjaa. Suomalaisia kesäkoteja ja mökkielämää esittelevä englanninkielinen kirja on tosi tyylikäs ja raikas, kiinnostavan sisältönsä lisäksi kaunis esine. Aion kiikuttaa sen tuliaiseksi niin Ranskaan kuin Kreikkaankin. Ja mikä parasta, jatkoa seuraa, uusin teemoin: kirjasarjan toinen osa on jo kuvattu, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, kolmannessa osassa avautuvat ovet erääseen teillekin tuttuun vanhaan läkkisepänpajaan… Lue lisää: Krista Keltasen blogissa hurmaavia kuvia julkkareista, siellä näkyy Proloquetakin paremmin.

Happy homes

Onnea Jonna & co! Sillä aikaa kun kaltaiseni vain tuskailevat, niin toiset saavat aikaan. Ja vieläpä jotain näin kaunista. En malta odottaa, että saan kirjan selailtavaksi. Hyvä te ja pusuja päälle! Happy Homes: HIDEAWAYS  Teksti ja kohteet: Jonna Kivilahti Kuvat: Krista Keltanen Ulkoasu: Päivi Häikiö, Ylva Lucander / Agency Leroy Kääntäjä: Rebecca Watson Kustantaja: Cozy Publishing Artikkelikuva: Jonna Kivilahti / Mrs Jones fb Pssst: Jonnan Mrs Jones -blogissa Glorian sivuilla on käynnissä Happy Homes – kirja-arvonta!

Taiteilijaelämää

Olen sattumalta (ikäänkuin sattumaa OIKEASTI olisi olemassakaan?) ajautunut taiteilijatarinakierteeseen. No kovin kauas harvoin pääsenkään, onhan boheemielämä lähellä sydäntäni, mutta tätä voi jo kutsua pieneksi putkeksi. Katsotaanpa. Joel Haahtela, Mistä maailmat alkavat Kuin lukisi vanhanaikaista tyttökirjaa, Anni Swania tai jotain. Vaivaton, mukaansa tempaava. Kirjassa esiintyvät: rakas ulsteri, nöyrä mutta sisukas äitihahmo, rempseitä tahi traagisia tovereita, tyttö, oi tyttö. Taiteenpaloa, kohtalon kellojen sointia. Rehti, viaton ja lahjakas päähenkilö, näyttämönään Helsinki, Eurooppa. Rakastin Haahtelan Katoamispistettä, Perhoskerääjää ja muita, tämä ei nouse niiden yli. Teksti on kyllä kaunista. Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén, Tukaattityttö (2002) Tyko Sallisen ensimmäinen vaimo Helmi Vartiainen oli taiteilija hänkin. Vartiaisen uran katkaisi avioliitto, lasten syntymät ja heistä erottamiset, Sallisen sikamaisuus. (Hirvee ukko, kuten mutsi sanoi.) Silti tämä vuonna 2002 ilmestynyt kirja kääntyy lähes tarkoitustaan vastaan, kun se melkein salaliittoteorioihin saakka vakuuttelee vakuuttelemasta päästyäänkin, ettei pieni, kaunis Helmi ollut yhtä kuin Mirri, Sallisen taideteosten kuukasvoinen, hölmö tyttö. Me uskomme vähemmälläkin! Sadistista Sallista puolustelematta jään ajattelemaan tuon ajan taidesuuntauksia ja kirjan takertumista mallin ja lopullinen maalauksen yhdennäköisyyteen tai sen puutteeseen. Ei kai se ollut tarkoituskaan, maalata peilikuvaa, vaan jotakin olevan ulkopuolelta? Picasson …

Tervetuloa ikävä

Aaaaaaaah, rakastan sitä hetkeä kun nuoriso kukin vuorollaan vetelehtii kylkeeni ja kysyy onks mulla mitään klassikkoa suositella, kun koulussa pitäis lukee… ON! ON! ON! Lapset, kuunnelkaa neroutta ja poimikaa tämä hedelmä: Françoise Sagan, Tervetuloa ikävä. (Vielä kauniimpi ranskaksi, Bonjour tristesse.) Bonjoooooouuuuuuuuurrrrrrrr tristeeeeesssssssssse… ”Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni.” (SAMA!!!!) Françoise Saganin 18-vuotiaana kirjoittama teos on sensuelli ja pirullinen, Välimeren auringon läpeensä paahtama. Silkkaa aprikoosia ja merisuolan karvaamaa hiekkaa varpaiden välissä. Kuuma, tupakan tuoksuinen. ”Ei tätä kirjaa voi suositella seitsentoistavuotiaitten suomalaisten tyttöjen luettavaksi – sellaiseksi se on todella liian ranskalainen – mutta romaani on tottavie kakaran kirjoittamaksi hyvää työtä.”  – I.O. / Työkansan Sanomat Juuri siksi, suosittelen <3 Pakkopakkopakko nähdä: dokumentti ”Françoise Sagan ja elämän kepeys”, Françoise Sagan, l’élégance de vivre, Ranska 2015. Luvussa juuri nyt:  Denis Westhoff, Sagan et fils (Saganin pojan muistelmat)