All posts filed under: Kirjat

Hulluna onnesta

Italialaisen Paolo Virzin elokuva Hulluna onnesta  (La pazza gioia) on nyt elokuvateattereissa, kävimme katsomassa sen täällä Hangossa eilen. Melkoisen kaoottinen, aika rasittava suorastaan. Mutta silti…. Valéria Bruni Tedeschiä jaksaisin katsoa ilmeisesti loputtomiin. (Ja kuunnella kaunista italian kieltä.) Tässä elokuvassa hän on kajahtanut Beatrice, joka karkaa suojattinsa kanssa mieleltään järkkyneiden hoivakodista. Juoni on mitä on, melkein kaikki muu näyttelijäntyö jopa vaivaannuttavan alleviivaavaa, mutta Valéria kieppuu valkokankaalla, kiehnää, kiljuu ja palpattaa menemään, hiukset sotkussa hulmuten, hikisenä, savuisena, punaisena ja silti niin sensuellina, että heikompia hirvittää. Mikä hieno ja herkullinen rooli! Mutta huh kuinka väsynyt olinkaan elokuvan jälkeen… Valéria Bruni Tedeschi hurmasi taannoin myös elokuvassa Linna Italiassa ja sai silloinkin ajattelemaan naisen rooleja meillä ja muualla. Ja kuten siinäkin elokuvassa, myös Hulluna onnesta-leffassa haahuilee näyttelijän oikea äiti, Marisa Bruni Tedeschi. Päivän kirja: Marisa Bruni Tedeschi, Mes chères filles, je vais vous raconter. 

Outi Nyytäjä roihuaa

Ensimmäinen viesti mutsille, ja selvästikin oleellisin asia Ranskasta palattuani sisälsi monta huutomerkkiä: OUTI NYYTÄJÄ ON KUOLLUT!!!!!!!!!!!!!! Mutsi vastasi olevansa tietoinen tragediasta, mutta ei ollut halunnut informoida minua asiasta vieraaseen maahan järkytyksen minimoimiseksi. Niin suuri oli siis Outi Nyytäjän merkitys minulle. Kehnona teatteri-ihmisenä en voi väittää tuntevani Outi Nyytäjän dramaturgipuolta juuri lainkaan. Tai siis ylipäätänsä tietenkään koko tyyppiä. Mutta minulle Nyytäjä on pienten kolumniensa ja matkakirjojensa kautta eniten toisen kotimaansa Bretagnen napakka raportoija, ranskalaisuuden ja ihmisyyden pisteliäs mutta hellä analysoija, sopivan reipasotteinen ruokaihminen ja ehdottomasti jonkunlainen roolimalli. Minua joskus niin rasittaa pirteiden, rusoposkisten, helvetisti hiihtävien vanhusten ihannointi, siksikin Nyytäjä riemastutti. Hänessä oli tietynlaista rietasta elämänpaloa, häntä kiinnosti kaikki ja hän oli hyvin älykäs, turhamainen, klonkku ja vähän paheellinen. Nyt mietin vain miten Le Conquetin väki on ottanut kuolinuutisen vastaan. Olkiaan kohautellen, bof, varmaankin… Outi Nyytäjän loisteliaan muistokirjoituksen Hesariin kirjoitti Kirsikka Moring. Lue lisää: Outi Nyytäjä-fantasiat mainittu ainakin täällä, ja lempikirjat Maailman laidalla ja Heinäpaali roihuaa täällä ja täällä. Kuva: Kaleva, arkistokuva 2011, Mauri Ratilainen/com.pic 

Happy Homes -julkkarit

Eilen tiistaina harpoimme aamutuimaan Iso Robaa pitkin Jonna Kivilahden ja Krista Keltasen uuden Happy Homes – Hideaways kirjan julkkareihin. Ihanasti järjestetty tapahtuma, kiitos Cozy Publishing kun saimme olla mukana! Julkkaripaikkana oli Proloque-niminen puoti, tai oikeastaan aarrearkku. Miten en ole tiennyt tämmöisen kaupan olemassaolosta, sehän oli kuin suoraan päiväunistani! Saattaa olla, että ostin yhden muistikirjan. Ja kynän. Tarpeeseen. Kaupan ulkopuolelle oli parkkeerattu tuorepuurokärry, sisällä kävi kiihkeä kuhina. Hädin tuskin mahduimme halaamaan Jonnaa ja Kristaa. Ja vihdoin pääsin selailemaan itse kirjaa. Suomalaisia kesäkoteja ja mökkielämää esittelevä englanninkielinen kirja on tosi tyylikäs ja raikas, kiinnostavan sisältönsä lisäksi kaunis esine. Aion kiikuttaa sen tuliaiseksi niin Ranskaan kuin Kreikkaankin. Ja mikä parasta, jatkoa seuraa, uusin teemoin: kirjasarjan toinen osa on jo kuvattu, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, kolmannessa osassa avautuvat ovet erääseen teillekin tuttuun vanhaan läkkisepänpajaan… Lue lisää: Krista Keltasen blogissa hurmaavia kuvia julkkareista, siellä näkyy Proloquetakin paremmin.

Happy homes

Onnea Jonna & co! Sillä aikaa kun kaltaiseni vain tuskailevat, niin toiset saavat aikaan. Ja vieläpä jotain näin kaunista. En malta odottaa, että saan kirjan selailtavaksi. Hyvä te ja pusuja päälle! Happy Homes: HIDEAWAYS  Teksti ja kohteet: Jonna Kivilahti Kuvat: Krista Keltanen Ulkoasu: Päivi Häikiö, Ylva Lucander / Agency Leroy Kääntäjä: Rebecca Watson Kustantaja: Cozy Publishing Artikkelikuva: Jonna Kivilahti / Mrs Jones fb Pssst: Jonnan Mrs Jones -blogissa Glorian sivuilla on käynnissä Happy Homes – kirja-arvonta!

Taiteilijaelämää

Olen sattumalta (ikäänkuin sattumaa OIKEASTI olisi olemassakaan?) ajautunut taiteilijatarinakierteeseen. No kovin kauas harvoin pääsenkään, onhan boheemielämä lähellä sydäntäni, mutta tätä voi jo kutsua pieneksi putkeksi. Katsotaanpa. Joel Haahtela, Mistä maailmat alkavat Kuin lukisi vanhanaikaista tyttökirjaa, Anni Swania tai jotain. Vaivaton, mukaansa tempaava. Kirjassa esiintyvät: rakas ulsteri, nöyrä mutta sisukas äitihahmo, rempseitä tahi traagisia tovereita, tyttö, oi tyttö. Taiteenpaloa, kohtalon kellojen sointia. Rehti, viaton ja lahjakas päähenkilö, näyttämönään Helsinki, Eurooppa. Rakastin Haahtelan Katoamispistettä, Perhoskerääjää ja muita, tämä ei nouse niiden yli. Teksti on kyllä kaunista. Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén, Tukaattityttö (2002) Tyko Sallisen ensimmäinen vaimo Helmi Vartiainen oli taiteilija hänkin. Vartiaisen uran katkaisi avioliitto, lasten syntymät ja heistä erottamiset, Sallisen sikamaisuus. (Hirvee ukko, kuten mutsi sanoi.) Silti tämä vuonna 2002 ilmestynyt kirja kääntyy lähes tarkoitustaan vastaan, kun se melkein salaliittoteorioihin saakka vakuuttelee vakuuttelemasta päästyäänkin, ettei pieni, kaunis Helmi ollut yhtä kuin Mirri, Sallisen taideteosten kuukasvoinen, hölmö tyttö. Me uskomme vähemmälläkin! Sadistista Sallista puolustelematta jään ajattelemaan tuon ajan taidesuuntauksia ja kirjan takertumista mallin ja lopullinen maalauksen yhdennäköisyyteen tai sen puutteeseen. Ei kai se ollut tarkoituskaan, maalata peilikuvaa, vaan jotakin olevan ulkopuolelta? Picasson …

Tervetuloa ikävä

Aaaaaaaah, rakastan sitä hetkeä kun nuoriso kukin vuorollaan vetelehtii kylkeeni ja kysyy onks mulla mitään klassikkoa suositella, kun koulussa pitäis lukee… ON! ON! ON! Lapset, kuunnelkaa neroutta ja poimikaa tämä hedelmä: Françoise Sagan, Tervetuloa ikävä. (Vielä kauniimpi ranskaksi, Bonjour tristesse.) Bonjoooooouuuuuuuuurrrrrrrr tristeeeeesssssssssse… “Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni.” (SAMA!!!!) Françoise Saganin 18-vuotiaana kirjoittama teos on sensuelli ja pirullinen, Välimeren auringon läpeensä paahtama. Silkkaa aprikoosia ja merisuolan karvaamaa hiekkaa varpaiden välissä. Kuuma, tupakan tuoksuinen. “Ei tätä kirjaa voi suositella seitsentoistavuotiaitten suomalaisten tyttöjen luettavaksi – sellaiseksi se on todella liian ranskalainen – mutta romaani on tottavie kakaran kirjoittamaksi hyvää työtä.”  – I.O. / Työkansan Sanomat Juuri siksi, suosittelen <3 Pakkopakkopakko nähdä: dokumentti “Françoise Sagan ja elämän kepeys”, Françoise Sagan, l’élégance de vivre, Ranska 2015. Luvussa juuri nyt:  Denis Westhoff, Sagan et fils (Saganin pojan muistelmat)

Eksyksissä kristallipalatsissa

Ihan ensimmäiseksi: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. Palaa vasta lukemisen jälkeen. (Ja lue nopeasti, haluan keskustella tästä!) Toistan: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. * * * Luin Anna-Kaari Hakkaraisen “älykkään high life -romaanin” Kristallipalatsi kaksi kertaa. Aloitin uudestaan alusta saman tien kun olin kääntänyt takakannen kiinni. Niin on kuulemma tehnyt moni muukin lukija. Mutta olenko minä taas se ainoa tollo, joka ei ymmärtänyt? Kuka se tutkija oikein oli? Henriikka? (Ei taivu.) Oliko koko Paulia olemassa? Oliko puutarhalapsuuttakaan? Ja jos oli, niin kenen kahden? Kuka siis rakasti ja ketä ja millä lailla? Oliko lummelampi sisällä vai ulkona, oliko lampia useampia, en näe? Ketkä kaikki hukkuivat? Muutenkin, ne lumpeenlehdet, vertauskuva jollekin? Kantaa, ei kanna? Mikä se Vane-juttu oli? (Vane…) Beau? Kirja, jonka kansilehteen oli piirretty sydän? Kultasateen myrkyllinen kukinto? Oliver’s People -lasit, sekä Vanella että tekstissä vilahtavalla koodarilla, pitääkö nyt hoksata jotain? Oliko tässä jotain mystisiä aikatasoja, joita en tajuuuuuuuuuu? Tapahtumat Atlantin …

Tanssin Zorbaksen rannalla

Pakkohan se nyt on lukea, Zorbas. Parasta olisi ollut tarttua kirjaan Kreikassa, koska jotenkin uskon, että tämä teos (kuten mm. Henry Millerin Marussin kolossi, jonka Kalamatan rannoilla ja pölyisellä parvekkeellani hiki päässä hurmiossa luin) ei vain aukea täällä viileänvaaleanharmaan marrastaivaan alla ihan samalla tavalla. Mutta koska lukumaisemani ei nyt ihan heti Kreikaksi muutu, saa meren ympäröimä Hanko kelvata. Kerro minulle Zorbas kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreetalle, josta kirjailija Nikos Kazantzakis oli kotoisin. Kreetalla kuvattiin myöhemmin myös kuuluisa elokuva kirjaa mukaellen. Siksi koko maailma tietenkin sijoittaa villin Zorbaksen aina Kreetalle, jossa Zorbaksesta on otettu ilo irti monin mahdollisin tavoin. MUTTA! Vakuuttavan 30 päivän peloponnesolaistaustan omaavana haluan oikoa muutamaa asiaa ja jakaa kanssanne seuraavan järisyttävän informaatioryppään tarinan taustoista. Vaikka puhummekin nyt kirjasta emmekä elokuvasta, sallin mieleenne liukuvan Mikis Theodorakiksen säveltämän tunnusmusiikin ensimmäiset tahdit… tiidittitti tiidittitti tiidittitti… Aloitetaan: Luulitko, että tarina Zorbaksesta on satua? Ei se ole, Zorbas on (melkein) totta. Mutta sen ihan oikean Zorbaksen etunimi ei ollut Alexis, vaan Giorgis. Ja jos Giorgis Zorbas ei seikkailutkaan Kreetalla, niin missä sitten? Giorgis Zorbas ja kirjailija Kazantzakis päätyivät tosielämässä yhteen kun …

Yksin Kreikassa kirjoittamassa

Katsokaas, mihin törmäsin. Ateenalaissyntyinen, mutta sittemmin englantilaistunut Daphne Kapsali otti hatkat kotikaupungistaan Lontoosta viettääkseen sata päivää pienellä Sifnoksen saarella, Kreikassa, yksin. Hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa, ja sen hän tekikin. Ensin blogia, ja lopulta blogin myötä syntyneiden 100 tekstin pohjalta kirjan. Kapsalin kirjasta tuli pienimuotoinen menestys, jota on verrattu jopa monelle tärkeään Eat Pray Loveen. Tässäkin kun kyse on rohkaisusta omien unelmien toteuttamiseen ja vanhasta vapautumiseen. Oman elämänsä muuttamisesta. Lopulta Kapsali jäi saarelle pidemmäksikin aikaa, palasi sitten Lontooseen, ja nyt käsittääkseni seilaa molempien paikkakuntien väliä. Kirjasta en osaa sanoa vielä juuta enkä jaata, vasta painoin nettikirjakaupan tilausnappulaa. Mutta koska minä olen minä ja intoilen aina etukäteen, halusin jakaa tiedon kirjan olemassa olosta teille heti. 100 Days of Solitude, Daphne Kapsali “How far do you need to go to find yourself?”

post post alfa

Luen paperi t:n post alfaa lauantaiaamuna kreikkalaisen kerrostalon halkeilleella parvekkeella, syön pinaattipiirakkaa ja juon kahvia vaahdotetulla maidolla. Nään heti että tää setti on insta-worth-it. Tykkään tosi paljon, nauran usein, ymmärrän ainakin osan (luulen), ja tunnen niitä tunteita. Tajuan, etten ole nähnyt täällä yhtään tyyppiä läppärin kanssa kahvilassa. En oo nähnyt kolmeen viikkoon kenenkään hakkaavan mäkkiä julkisella paikalla. Muitakin eroja toki on. Kirja on saatu arvostelukappaleena Kosmoksesta.