All posts filed under: Hanko

Uutta studiolla

Uutta studiolla! Seinät ovat saaneet maalia pintaan, taidekirjakokoelmaa on kasvanut entisestään mutta muu roina vähentynyt. LP-levyt seisovat järjestyksessä soittajia odotellen. Kyllä täällä kelpaa kokoontua, kahden sataman välissä. Tilaa voi tiedustella kokouspaikaksi suoraan Parkkoselta. Samasta osoitteesta myös taulukaupat! Nyt soi: Talking Heads

Taiteilijatreffit Tammisaaressa

Tammisaaressa, Pro Artibuksen Elverketissä on 7.5. saakka esillä Talviklassikko -näyttely, jolla on meille erityinen merkitys. Hankolainen taiteilija Carl-Gustaf Lilius (1928-1998) nimittäin työskenteli aikoinaan talossa, jossa me nyt asumme, ja myös Parkkosen studio on Liliuksen entinen ateljee. Liliuksen veistosten varjot heiluvat näkymättöminä seinillämme, siveltimen vedot pyyhkivät ilmaa edelleen. Lilius oli valtavan tuottelias ja monipuolinen taiteilija, mutta myös hyvin edistyksellinen ihmisoikeusaktivisti. Hänellä olisi varmasti paljon sanottavaa meidän ajassamme. Oikeastaan kaikki, mistä hän puhui jo vuosikymmeniä sitten, on edelleen ajankohtaista, pakolaiskysymyksestä lähtien. Tammisaaren näyttelyä täydentävät pieni juliste- ja kirjanäyttely Hangon kirjaston galleriassa 10.-29.4. sekä Carl-Gustaf Lilius Seminaari 22.4. Seminaarin aiheena ovat Lililukselle tärkeät teemat kuten ihmisoikeudet, sananvapaus ja tasa-arvo. Lue lisää: Liliuksista, koko taiteilijaperheestä, olen kirjoittanut useasti ennenkin, esimerkiksi täällä. Carl-Gustaf Liliuksen elämäkerran kolmas osa on vastikään ilmestynyt. 

Pitkä, pimeä talvi

Tiedättekö mitä New Yorkin Liberty Islandilla helmojaan hulmuttavan Vapaudenpatsaan jalustan messinkilaattaan on kaiverrettu? Siihen on ikuistettu Emma Lazaruksen runo, joka on vastaanottanut yli 100 vuotta miljoonia matkustavaisia ja siirtolaisia kaikkialta maailmasta. Give me your tired your poor Your huddled masses yearning to breathe free… Sen näki, jos osasi edes lukea, myös vaarallisina ja väkivaltaisina alkuihmisinä, lähes pohjasakkana pidetty epäilyttävä kansa. Suomalaiset. Lue lisää: The Finns, Ethnic Diversity and the peopling of Michigan’s Copper Country, Michigan Technological  University, via IS. Kylmänkauniit kuvat ovat toki Hangosta!  

Mikä ihana ilta!

Hei pitkästä aikaa. Kirjoitushalut ovat olleet vähissä, laskeutuminen Kreikasta ei totta vieköön ole sujunut kivuttomasti. Itsekseenoloon tottui. Siihen, ettei koko ajan tarvinnut olla huolehtimassa muiden tarpeista, elää muiden aikataulussa. Marraskuun umpipimeys, kylmyys ja hiljaisuus eivät varsinaisesti ole helpottaneet asettumista. Illat tuntuvat sietämättömän pitkiltä, aamut eivät taivu valon puolelle millään. Kaipaan hulinaa, katuja täynnä kahviloita, vilkasta ulkoilmaelämää yötä myöten, musiikkia, tuoksuvia iltoja, lämpöä. Viimeisen kymmenen vuodena aikana olen hiljakseen purkanut monta väitettä, joita olen hokenut, koska niin on kuulunut sanoa, koska tietyt mielipiteet vain ovat jotenkin yleisesti ottaen oikeampia kuin toiset. Joulujutun jo tiedättekin. Hoin vuosia muiden mukana että joulu on ihanaa aikaa vain tajutakseni, etten itse asiassa välitä joulusta juuri ollenkaan. (Tosin jos näkisitte kotimme eilisten joulukadun avajaisten ja niiden seurauksena siinneen koristeluvimman jäljiltä, ette uskoisi sanaakaan tuosta edellisestä lauseesta :)) Olen myös sanonut, että rakastan käpertyä kotiin ja myysailla villasukissa. Että borta bra men hemma bäst. Paluuni jälkeen olen tullut tulokseen, että haluaisin tässä elämässä sittenkin vain matkustaa, seikkailla ja istua kuppiloissa katsomassa ihmisiä. Onneksi marraskuu on tarjonut ainakin jälkimmäiseen mahdollisuuksia. Torstaina koitti vihdoin vuosi …

Eläköön Kalaallit Nunaat

Pika-moi! Leffafestariviikonloppu takana, yllättäen suosikiksi nähdyistä nousi Sumé – The sound of a revolution, dokumenttielokuva grönlantilaisesta folk rock -bändistä. Sumé oli jotakin ennenkuulumatonta 1970-luvun Tanskassa ja Grönlannissa: ensinnäkin he lauloivat grönlannin kielellä, ja toiseksi laulut olivat vahvoja ja suoria kannanottoja Grönlannin itsehallinnon puolesta Tanskan kolonialisimia vastaan. Nuoriso suorastaan sekosi. Grönlantilaisia oli siihen asti taivuteltu luopumaan omista tavoistaan ja omasta kulttuuristaan, jopa omista asuinsijoistaan. Kokonaisia kyliä tyhjennettiin ja ulkoilmassa omavaraisesti eläneet asukkaat sullottiin massiivisiin betonilähiöihin. Lähetystyöntekijät kielsivät rummut ja tanssit, tilalle tuli virrenveisuuta tanskaksi. Sumén musiikin myötä, biisi biisiltä, inuiitit rohkaistuivat ottamaan päätäntävaltaa takaisin itselleen. Arkistomateriaali on lumoavaa katsottavaa, teki välittömästi mieli lähteä Grönlantiin. Tai 70-luvulle. Sumén albumit (niitä on vain kolme, Sumén elinkaari yhtyeenä jäi lyhyeksi) löytyvät netistä kuunneltaviksi, leffan traileriin pääset tästä. Tässä liikuttavassa klipissä taas nähdään bändiläiset vuonna 2015, kiertämässä Grönlannissa biisinsä Inuit Nunaat tahtiin. Hanko on hautautunut lumeen, näkymä ikkunasta on kuin katsoisi iglusta ulos. Taidan lähteä lumitöihin, palataan juttuihin myöhemmin. Kreikkaakin olisi vielä kertomatta, vieläkö jaksatte kuunnella?

Hehkuu

“Yhdessä kuljetaan, punaiseen auringonlaskuun, ja jengi kyselee perään…” Varisniemi, tavallinen hankolainen maanantai. Tai tavallinen ja tavallinen, syyskuu pesee mennen tullen kesällä lattiaa, aurinkoisia päiviä on jonoksi asti. Lämpötilat heiluvat ennätyslukemissa. Yritämme elää ulkona niin paljon kuin mahdollista. Nytkin keksimme ottaa työt mukaan sinne, mihin veri veti muutenkin: täydellisen auringonlaskun ääreelle Varisniemeen. Varisniemen rantaan ei ihan niin vain puikata. Pitää ajaa tai pyöräillä ensin pieneen venesatamaan, aallonmurtajan kylkeen. Sieltä, melkein piilosta lähtee polku yli kallioiden. Vain parkkipaikan sotamuistomerkeistä kertova opastustaulu antaa osviittaa, että polku todella vie jonnekin. Metsän läpi hetken kahlattuaan kulkija pääsee hiukan hengästyneenä kallion laelle. Ja sieltä, korkeimmalta kohdalta avautuu niin häikäisevä näkymä, että siihen moni jääkin eikä enempää osaa kaivatakaan. Vaan kun jatkaa vielä kallion toista kylkeä alaspäin, on paratiisissa. Pieni poukama muodostuu pyöreiden kivien rannasta ja kallioista niiden kahta puolta. Koska meillä on tapana aina vähän LIIOITELLA, niin raahasimme kuvattavien tuotteiden ja kuvauskaluston lisäksi läpi metsän, yli kallioiden, alas salaiselle rannalle myös nuotiopuut ja eväsrepun. Kun mikään ei riitä. Mutta kaikki kamelointi oli taas kerran vaivan arvoista. Poika viritteli nuotiota ja me …

Tuulta tukassa

Nämä kuvat eivät ole eilisillallalta, vaan viime viikolta. Eilen olin pakahtua, täytyin ääriä myöten. Pyrähtelin sisään ja ulos, kävin kaksi kertaa pyöräilemässä ja kerran kävelyllä ja hortoilin takapihalla puolipukeissa silkasta lämmöstä seonneena. Auringonlasku oli pinkein ikinä, koko maailma tuoksui ja siritti. Oli kuuma, vielä valon putoamisen jälkeenkin. Hassuintahan tässä lähestyvässä lähdössäni on se, että oikeastaan tämä on juuri se paikka, johon haluaisin mennä. Vaan en voi, koska kaupunki on jo kotini, kaikki siteeni ovat täällä, koko sosiaalinen elämäni, arkeni ja ne muutamat asiat, joihin haluan ottaa etäisyyttä. Kun etsin kirjoituslomalleni paikkaa, halusin ensisijaisesti seuraavaa: meri. Sitten toivoin myös: kävely- tai pyörämatka joka paikkaan, tori, kivoja ihmisiä. Valoa. Olin ajatellut myös: erakoitua, olla hiljaa, vältellä ihmisiä. Se, mihin päädyin, yllätti itsenikin. Mutta jos minä olisin sinä, ja minä eli sinä kaipaisit aikaa ja happea, valitsisin Hangon. Vuokraisin villan tai huoneiston, lainaisin pyörän, laittaisin kännykän kiinni ja hengittelisin syvään Bellevuen rantatien mäntyjä, hiekkaa, kurtturuusuja ja rannalle huuhtoutunutta levää. Söisin Tagen haukipullia kylmänä voipaperikääreestä ja tuijottelisin kirjan yli merelle. Kävisin aikaisin nukkumaan. Siispä sanonkin ihanan Tuulen naapurissa-blogin Kirjailijattarelle, …

Syksyn alkuun saunomalla

Kuun vaihde yllätti muutamalla oikein aurinkoisella ja lämpöisellä päivällä. Söimme lounaat takapihalla tai Bravasin terassilla ja yhtenä sellaisena hetkenä tajusimme, ettei näitä linnunmaitoilmoja ole enää jäljellä loputtomiin. Tartuimme hetkeen ja varasimme illaksi saarisaunavuoron. Se on semmoinen kerran kesässä -juttumme. Näin syksyn kynnyksellä mahtuukin, kaupunki on kesävieraiden jälkeen hiljainen. Itämerenportin saunoille matkataan pienellä lautalla, jo se irrottaa ihanasti arjesta. Laituriin päästyä on hauska kulkea kori keikkuen ohi purjeveneiden ja jahtien, yli kallioiden saunoille. Me valitsemme aina sen pienimmän, se kyyhöttää niin somasti kivisessä kainalossa. Saunat on uusittu sitten viime kirjoittaman. Meillä oli vähän huono tuuri, kovahkosta saunavuokrasta huolimatta uusi sauna oli savuinen ja sotkuinen edellisen seurueen jäljiltä, tuli ihan ikävä sitä pientä kopperoa, joka uutta saunaa edelsi. Mutta aava meri kimalteli edessämme auringon eteen liukuneista pilvistä huolimatta, katselimme muuttolintujen kokoontumista läheiselle luodolle ja söimme eväitä. Eräät uivat. Eräs kasteli toisen jalkansa reittä myöten. Talviturkkia en siis heittänyt tänä kesänä lainkaan, se kertoo kesästä paljon, kenties kaiken. Ennen lähtöä tein meille pikapikaa evääksi omenapizzoja, kipaisin hakemaan Petralta luomulimonadia ja viinikaupasta kuivaa, ranskalaista omenasiideriä. Pakkasin toiseen koriin pesuaineet …

Syömingit

Mulla on jotenkin LIIKAA asiaa, vaikea kirjoittaa. Hirveän monta juttua on jäänyt välistä, ja nyt tuskailen, että mitä niistä enää, vanhoja kalan kääreitä, eilispäivän uutiset. Vaan eihän se blogissa ihan niin tarvitse mennä? Olkoonkin, että palaisimme jossain vaiheessa pari askelta taaksepäin, niin nyt pysytellään tuoreessa tavarassa, viime viikonlopun tunnelmissa. Ennen lauantain Kuplat-juhlia meillä oli omat ruokafestarit. Vaelsimme kuin mikäkin 12-päinen hattivattilauma torille pussailemaan Jacobia, valitsemaan illallistarpeita ja kiskomaan thai-kärryä tyhjäksi kevätkääryleistä lounaan nimissä. Hoipuimme ostostemme alla kotiin ja saimme kokonaisen päivän kulumaan kokkailuhommissa. Kas kun ensin piti kuoria ja pilkkoa omenoita ja sitten sieniä ja sipuleita. Osa kävi välillä viilentymässä meressä ja loput laukkasivat hiki hatussa hotellille kuuntelemaan bändiä sillä aikaa kun punajuuret kypsyivät. Jotenkin ihmeen kaupalla me kaikki lopulta istuimme kuitenkin jatkopaloin pidennettyyn pöytään ja syödä mäiskimme menemään kaikkia kauden ihanimpia herkkuja. Lihakin oli läheltä, Täktomin highland-karjaa. Molemmat mummoni kääntyilevät nyt haudoissaan kun perunakattila ja kaikenmaailman pannut on nostettu silleensä keskelle pöytää. Mutta mummot hei, meillä oli aika paljon kaikkee siinä! Kuvissa vilahtaa kotoa pari uutta asiaa. Eteisen iso peili tuli ensin vain kokeiluun, mutta …

Kuplat 2016

Voi taivas, he tekivät sen taas! Kuplat-juhlat on takuulla Suomen maagisimpia tapahtumia. Vasta toista kertaa järjestetty musiikin, nykytanssin ja sirkuksen festari on oikeastaan jonkinlainen rituaali, tai taidetrippi. Meidän onneksemme Kuplat on keksitty toteuttaa juuri Hangossa, Tulliniemen rannalla, yönä jossa on muutenkin taikaa. Elokuun viimeisenä viikonloppuna juhlittava muinaistulien yö on vanha saaristolaisperinne, joka liikutttaa Itämeren asukkaita rannalta toiselle kokkojen perässä. Tulilla on muinoin ohjattu laivoja satamamaan ja varoitettu merirosvoista, nykyään juhla tuntuu ainakin ihmisten puheissa liittyvän kuluneesta kesästä kiittämiseen. Kuplissakin oli kaari: ensin hyvästeltiin mennyt ja luovuttiin painolasteista. Sitten elettiin hetkessä, nuoralla tanssien, elämästä kun on kyse. Kunnes jo kahlattiin tulevaan. Sisäinen hippini nyyhkytti liikutuksesta kun lopuksi joukolla seurasimme aaltoihin valuvia nymfejä ja heitimme kukkivia oksia mustaan mereen, jota ei melkein enää siihen illan aikaan nähnyt. Vain kuuli, ja haistoi. Mekin jätimme kiitollisia mutta haikeita jäähyväisiä kesälle omine tulinemme. Leiriämme valaisi pari pientä lyhtyä sekä sinisellä liekillä lepattava myrskykeitin, jolla Sami paistoi lettuja. Musiikkiteltan velhot Kimmo Pohjonen, Ismo Alanko, Tuomas Norvio ja Juuso Hannukainen takoivat tuntikaupalla yllemme äänimaisemaa, joka räpytteli silmäluomieni sisällä ja rummutti rintakehäni alla …