All posts filed under: Hanko

Vauhdikas kotiinpaluu ja pop uppia

Olemme palanneet, siis jo melkein viikko sitten. Kotiutumisesta en vielä osaa sanoa, jalat ovat hädintuskin koskettaneet maata sen jälkeen kun aamuneljältä viime keskiviikkona laskeuduimme Helsingin lentokentälle. Se ken ei ole elänyt Hangon kesää, ei voi ymmärtää tätä heinäkuisen touhotuksen määrää! Nyt tapahtuu koko ajan ja paljon. Joka ilta on bileet, jokaisena aamuna on laitettava kello soimaan että ehtii kaiken. KAIKEN! Hanko on ahneiden alttari, mitä tulee kesäkivaan. Ja osassa siitä meilläkin on lusikkamme sopassa. Helsingin houkuttelevimmat kivijalkapuodit Nest Factory, Tikau ja Urban A, sekä hyvää tekevät Itämeri-brändit DROPP ja Guardian of the Baltic Sea ovat vallanneet Parkkosen studion Hangon Itäsataman kupeessa. Nyt jos koskaan kannattaa tehdä päiväretki Hankoon. Lähdet kotiin ehkä köyhempänä, mutta onnellisena. Ja vatsa täynnä – voi pojat tätä meidän ravintolatarjontaa taas! Kenties haluat syödä simpukoita Itämeren Portissa tai ostereita Hotel Regatan brasseriessa? Vai vanhan kunnon lohikeiton Brygganilla? Huomenna keskiviikkona studiolla on rosé-viinitarjoilua ja muuta kivaa klo 16 alkaen, eli Hankoon sieltä ja vähän vikkelään. Nähdään kamu! Lue lisää: kaikki Hangon kesätapahtumat löydät täältä. Studion pop upin tapahtumasivu facebookissa, kas täällä.

Ohoi sailor, suuntana Hanko!

Hangon kesä on todentotta alkanut, kaupunki kuhisee. Joka vuosi on yhtä kiehtovaa seurata kuinka muuttolintujen vanavedessä kaupunki täyttyy ensin yhä ahkerimmista viikonlopun viettäjistä ja sitten pikkuhiljaa kesäasukkaista, matkailijoista, tenniksenpelaajista, veneilijöistä… Omakin väki syöksyy kaduille, puistoihin ja rannoille. Pieni, vielä kohmeinen kaupunki levittää kaiken kauneutensa näytille kuin riikinkukko ja paistattelee suven suosituimpana, kunnes taas syksyllä venyttelemme kylliksi saaneina ja annamme talven tehdä tehtävänsä; valmistaa seuraavaan kiihkeään kesään. Jos aava meri, lähes ehtymätön aurinko ja vanhanajan villaromantiikka eivät riitä syiksi hypätä ratin taakse tai junavaunuun, niin miten olisi eurooppalaisittain parin päivän ruokamatka? Tarjonta nuppineulanpään kokoisessa kylässämme alkaa olla ihan kreisin hyvä. Perjantai-illaksi saimme kutsun tutustumaan uusimpaan tulokkaaseen, Skifferiin. Skifferin juuret ovat Helsingin edustan Liuskaluodolla. Sieltä kaikki alkoi, purjehtijoiden ja urheiden Kaivopuiston rannasta irtautuvien lauttamatkalaisten ruokkimisesta. Liuskaluoto on myös lainannut nimeä ravintolan gourmetpizzoille, tai flat breadeille, eli liuskoille. Liuskat erottaa perinteisistä pizzoista hauska, pitkulainen muoto ja astetta anarkistisemmat, runsaat täytteet. Meille oli ennestään tuttu Erottajan Skiffer, jossa olemme lapanneet kitusiimme kuuluisaa mansikkapizzaa ja kylmää valkoviiniä kerran jos toisenkin, ja jossa Parkkonen käy harva se viikko duunireissuillaan, “tukemassa Itämerta” eli syömässä kalaisan, mummonkurkuilla ja …

Meidän vappu

Ranskan villan uima-altaalta suoraan suomalaiseen lumipyryyn laskeutumisen aiheuttama järkytys unohtui hetkessä, kun toukokuun ensimmäinen valkeni aurinkoisena. Vappumme näyttää kuvista katsottuna yhdeltä heilumiselta. Ja ilmapalloilta, kuorolaululta, levysoittimen raahaamiselta paikasta toiseen. Poika osti tavaratalon alekorista meille 40 munkkia ja hommasi pullon ihanaa, kotitekoista simaa lainaamalla jalkapalloa naapureille. Ranskasta kannetut pateet ja roseet sekä vierastalon mansikkasalaatti kruunasivat taidegalleriassa päivystävän ystävän iloksi katetun ex tempore –piknikin. Loppuiltapäivä istuttiin tiiliseinän lämpimässä kyljessä omalla takapihalla erinäisten ystävien ja falafelpyöryköiden kanssa, kun sisätilat oli vallannut lauma kikattavia ilmapallokauppiaita. Meiltä ei puuttunut yhtikäs mitään. (Mutta yksisarvisilmapalloni kylläkin lopulta karkasi taivaan tuuliin.) Näyttelyvinkki Hankoon: Heikki Kukkonen, mies lattiaan maalatun maton, beduiiniteltta-toiletin ja monen lempitaideteoksemme takaa esittelee tuotantoaan 30 vuoden varrelta Hangon kaupungintalon galleriassa sunnuntaihin 7.5. saakka. Suosittelemme! Kuvissa vilahtava kauniskansinen levy on artistisisarusten nimeä kantava Angus & Julia Stone.

Uutta studiolla

Uutta studiolla! Seinät ovat saaneet maalia pintaan, taidekirjakokoelmaa on kasvanut entisestään mutta muu roina vähentynyt. LP-levyt seisovat järjestyksessä soittajia odotellen. Kyllä täällä kelpaa kokoontua, kahden sataman välissä. Tilaa voi tiedustella kokouspaikaksi suoraan Parkkoselta. Samasta osoitteesta myös taulukaupat! Nyt soi: Talking Heads

Taiteilijatreffit Tammisaaressa

Tammisaaressa, Pro Artibuksen Elverketissä on 7.5. saakka esillä Talviklassikko -näyttely, jolla on meille erityinen merkitys. Hankolainen taiteilija Carl-Gustaf Lilius (1928-1998) nimittäin työskenteli aikoinaan talossa, jossa me nyt asumme, ja myös Parkkosen studio on Liliuksen entinen ateljee. Liliuksen veistosten varjot heiluvat näkymättöminä seinillämme, siveltimen vedot pyyhkivät ilmaa edelleen. Lilius oli valtavan tuottelias ja monipuolinen taiteilija, mutta myös hyvin edistyksellinen ihmisoikeusaktivisti. Hänellä olisi varmasti paljon sanottavaa meidän ajassamme. Oikeastaan kaikki, mistä hän puhui jo vuosikymmeniä sitten, on edelleen ajankohtaista, pakolaiskysymyksestä lähtien. Tammisaaren näyttelyä täydentävät pieni juliste- ja kirjanäyttely Hangon kirjaston galleriassa 10.-29.4. sekä Carl-Gustaf Lilius Seminaari 22.4. Seminaarin aiheena ovat Lililukselle tärkeät teemat kuten ihmisoikeudet, sananvapaus ja tasa-arvo. Lue lisää: Liliuksista, koko taiteilijaperheestä, olen kirjoittanut useasti ennenkin, esimerkiksi täällä. Carl-Gustaf Liliuksen elämäkerran kolmas osa on vastikään ilmestynyt. 

Pitkä, pimeä talvi

Tiedättekö mitä New Yorkin Liberty Islandilla helmojaan hulmuttavan Vapaudenpatsaan jalustan messinkilaattaan on kaiverrettu? Siihen on ikuistettu Emma Lazaruksen runo, joka on vastaanottanut yli 100 vuotta miljoonia matkustavaisia ja siirtolaisia kaikkialta maailmasta. Give me your tired your poor Your huddled masses yearning to breathe free… Sen näki, jos osasi edes lukea, myös vaarallisina ja väkivaltaisina alkuihmisinä, lähes pohjasakkana pidetty epäilyttävä kansa. Suomalaiset. Lue lisää: The Finns, Ethnic Diversity and the peopling of Michigan’s Copper Country, Michigan Technological  University, via IS. Kylmänkauniit kuvat ovat toki Hangosta!  

Mikä ihana ilta!

Hei pitkästä aikaa. Kirjoitushalut ovat olleet vähissä, laskeutuminen Kreikasta ei totta vieköön ole sujunut kivuttomasti. Itsekseenoloon tottui. Siihen, ettei koko ajan tarvinnut olla huolehtimassa muiden tarpeista, elää muiden aikataulussa. Marraskuun umpipimeys, kylmyys ja hiljaisuus eivät varsinaisesti ole helpottaneet asettumista. Illat tuntuvat sietämättömän pitkiltä, aamut eivät taivu valon puolelle millään. Kaipaan hulinaa, katuja täynnä kahviloita, vilkasta ulkoilmaelämää yötä myöten, musiikkia, tuoksuvia iltoja, lämpöä. Viimeisen kymmenen vuodena aikana olen hiljakseen purkanut monta väitettä, joita olen hokenut, koska niin on kuulunut sanoa, koska tietyt mielipiteet vain ovat jotenkin yleisesti ottaen oikeampia kuin toiset. Joulujutun jo tiedättekin. Hoin vuosia muiden mukana että joulu on ihanaa aikaa vain tajutakseni, etten itse asiassa välitä joulusta juuri ollenkaan. (Tosin jos näkisitte kotimme eilisten joulukadun avajaisten ja niiden seurauksena siinneen koristeluvimman jäljiltä, ette uskoisi sanaakaan tuosta edellisestä lauseesta :)) Olen myös sanonut, että rakastan käpertyä kotiin ja myysailla villasukissa. Että borta bra men hemma bäst. Paluuni jälkeen olen tullut tulokseen, että haluaisin tässä elämässä sittenkin vain matkustaa, seikkailla ja istua kuppiloissa katsomassa ihmisiä. Onneksi marraskuu on tarjonut ainakin jälkimmäiseen mahdollisuuksia. Torstaina koitti vihdoin vuosi …

Eläköön Kalaallit Nunaat

Pika-moi! Leffafestariviikonloppu takana, yllättäen suosikiksi nähdyistä nousi Sumé – The sound of a revolution, dokumenttielokuva grönlantilaisesta folk rock -bändistä. Sumé oli jotakin ennenkuulumatonta 1970-luvun Tanskassa ja Grönlannissa: ensinnäkin he lauloivat grönlannin kielellä, ja toiseksi laulut olivat vahvoja ja suoria kannanottoja Grönlannin itsehallinnon puolesta Tanskan kolonialisimia vastaan. Nuoriso suorastaan sekosi. Grönlantilaisia oli siihen asti taivuteltu luopumaan omista tavoistaan ja omasta kulttuuristaan, jopa omista asuinsijoistaan. Kokonaisia kyliä tyhjennettiin ja ulkoilmassa omavaraisesti eläneet asukkaat sullottiin massiivisiin betonilähiöihin. Lähetystyöntekijät kielsivät rummut ja tanssit, tilalle tuli virrenveisuuta tanskaksi. Sumén musiikin myötä, biisi biisiltä, inuiitit rohkaistuivat ottamaan päätäntävaltaa takaisin itselleen. Arkistomateriaali on lumoavaa katsottavaa, teki välittömästi mieli lähteä Grönlantiin. Tai 70-luvulle. Sumén albumit (niitä on vain kolme, Sumén elinkaari yhtyeenä jäi lyhyeksi) löytyvät netistä kuunneltaviksi, leffan traileriin pääset tästä. Tässä liikuttavassa klipissä taas nähdään bändiläiset vuonna 2015, kiertämässä Grönlannissa biisinsä Inuit Nunaat tahtiin. Hanko on hautautunut lumeen, näkymä ikkunasta on kuin katsoisi iglusta ulos. Taidan lähteä lumitöihin, palataan juttuihin myöhemmin. Kreikkaakin olisi vielä kertomatta, vieläkö jaksatte kuunnella?

Hehkuu

“Yhdessä kuljetaan, punaiseen auringonlaskuun, ja jengi kyselee perään…” Varisniemi, tavallinen hankolainen maanantai. Tai tavallinen ja tavallinen, syyskuu pesee mennen tullen kesällä lattiaa, aurinkoisia päiviä on jonoksi asti. Lämpötilat heiluvat ennätyslukemissa. Yritämme elää ulkona niin paljon kuin mahdollista. Nytkin keksimme ottaa työt mukaan sinne, mihin veri veti muutenkin: täydellisen auringonlaskun ääreelle Varisniemeen. Varisniemen rantaan ei ihan niin vain puikata. Pitää ajaa tai pyöräillä ensin pieneen venesatamaan, aallonmurtajan kylkeen. Sieltä, melkein piilosta lähtee polku yli kallioiden. Vain parkkipaikan sotamuistomerkeistä kertova opastustaulu antaa osviittaa, että polku todella vie jonnekin. Metsän läpi hetken kahlattuaan kulkija pääsee hiukan hengästyneenä kallion laelle. Ja sieltä, korkeimmalta kohdalta avautuu niin häikäisevä näkymä, että siihen moni jääkin eikä enempää osaa kaivatakaan. Vaan kun jatkaa vielä kallion toista kylkeä alaspäin, on paratiisissa. Pieni poukama muodostuu pyöreiden kivien rannasta ja kallioista niiden kahta puolta. Koska meillä on tapana aina vähän LIIOITELLA, niin raahasimme kuvattavien tuotteiden ja kuvauskaluston lisäksi läpi metsän, yli kallioiden, alas salaiselle rannalle myös nuotiopuut ja eväsrepun. Kun mikään ei riitä. Mutta kaikki kamelointi oli taas kerran vaivan arvoista. Poika viritteli nuotiota ja me …

Tuulta tukassa

Nämä kuvat eivät ole eilisillallalta, vaan viime viikolta. Eilen olin pakahtua, täytyin ääriä myöten. Pyrähtelin sisään ja ulos, kävin kaksi kertaa pyöräilemässä ja kerran kävelyllä ja hortoilin takapihalla puolipukeissa silkasta lämmöstä seonneena. Auringonlasku oli pinkein ikinä, koko maailma tuoksui ja siritti. Oli kuuma, vielä valon putoamisen jälkeenkin. Hassuintahan tässä lähestyvässä lähdössäni on se, että oikeastaan tämä on juuri se paikka, johon haluaisin mennä. Vaan en voi, koska kaupunki on jo kotini, kaikki siteeni ovat täällä, koko sosiaalinen elämäni, arkeni ja ne muutamat asiat, joihin haluan ottaa etäisyyttä. Kun etsin kirjoituslomalleni paikkaa, halusin ensisijaisesti seuraavaa: meri. Sitten toivoin myös: kävely- tai pyörämatka joka paikkaan, tori, kivoja ihmisiä. Valoa. Olin ajatellut myös: erakoitua, olla hiljaa, vältellä ihmisiä. Se, mihin päädyin, yllätti itsenikin. Mutta jos minä olisin sinä, ja minä eli sinä kaipaisit aikaa ja happea, valitsisin Hangon. Vuokraisin villan tai huoneiston, lainaisin pyörän, laittaisin kännykän kiinni ja hengittelisin syvään Bellevuen rantatien mäntyjä, hiekkaa, kurtturuusuja ja rannalle huuhtoutunutta levää. Söisin Tagen haukipullia kylmänä voipaperikääreestä ja tuijottelisin kirjan yli merelle. Kävisin aikaisin nukkumaan. Siispä sanonkin ihanan Tuulen naapurissa-blogin Kirjailijattarelle, …