All posts filed under: Graah

Kreikkalainen jumalatar

Tuosta kuvasta: ajatella että oli ihan hilkulla, että olisin missannut koko elämyksen. Olimme Helsingissä maanantaista tiistaihin, yösijaksi valitsimme Jätkäsaaren topakan tornihotellin Clarionin. Hotellista lisää myöhemmin, nyt mun täytyy pohtia yhtä toista juttua. Kotona pakatessa heitin uimapuvun viikonloppulaukkuun, koska ajan hermolla hiihtelevänä trendsetterinä tietysti tiesin jo hotellin katolla sijaitsevasta uima-altaasta. Mutta olin ihan satavarma, ettei uikkarille olisi käyttöä, minähän en ihan hevillä hillu vähissä vaatteissa yleisillä paikoilla. Koska paksu. Päästyämme perille menimme ensimmäiseksi katsastamaan hotellin 16. kerroksen maisemabaarin. Voi rakas Helsinki, miten kauniilta kaikki näyttikään sieltä ylhäältä, nosturit ja vanhat proomutkin! Tilasin Eira Beauty -nimisen cocktailin lapsuuden kotikulmien kunniaksi. Samalla kun siemailin mansikoilla koristeltua drinkkiäni mustalla pillillä, vilkuilin sivusilmällä kerroksen toisessa päässä sijaitsevaa allasta, joka työntyy ulos seinästä hurjan korkealla. Altaan seinästä kurkistavan päädyn pohja oli lasia, vesi välkkyi vihreänä. Yhtäkkiä mua rupesi suututtamaan oma asenteeni. Sain jonkun herätyksen, pilli kirposi huuliltani. Nyt helvetti mä en halua enää pienentää mun elämää koko ajan ja jättää tekemättä kaikkea kivaa sen takia että mä oon niin rajoittunut!!! Purskahdin Parkkosen kauhuksi pitkään saarnaan, joka sisälsi yhteiskunnallista pohdintaa kauneusihanteista ja omista traumoistani. Sitten me menimme syömään …

Aina on aikaa angstille

Antakaas kun annan esimerkin minkälaisista asioista pystyn saamaan kriisin aikaiseksi. (Kadun, etten laittanut blogin nimeksi Angsti-Anna.) Mulla on uusi Vichyn silmänympärysseerumi (ei mikään erikoinen… tai sitten mun silmänympäryksiin ei vaan enää pure mikään) joka viehättävästi ja kustannustehokkaasti hoitaa kuulemma silmänympärysihoa JA SAMALLA vahvistaa ripsiä. Olin tietysti heti myyty ja annoin pankkikortin laulaa. (Vaikka minähän en edes tarvitsisi mitään seerumeita. Minullahan on niin ihana iho, että mä voisin mennä minne vain näyttämään mun ihoa ja kaikki sanoisivat että VOI MITEN IHANA IHO!) No mikä voi mahdollisesti olla rouvan ongelma sitten taas? On kalliit seerumit ja kaikki? Kas kun taputeltuani seerumia silmieni ympärille ja ripsilleni (jotka totta vieköön saisivat kasvaa ja vahvistua vähän helvetin vikkelään), sivelin seeruminrippeet sormenpäistäni huulien ympärille, kuten aina teen. Huulenympärysiho, silmänympärysiho, same same. Mutta siinä ylähuultani sivellessäni kriisiydyin: MITÄ JOS MULLA ALKAA NYT KASVAA VIIKSET??? Olisiko tosi noloa laittaa Vichyn pääkonttoriin kysely kasvattaako silmänympärysseerumi viiksiä? Tämmöistä tänään. Mitäs teille kuuluu? Kuvassa laittaudutaan joskus muinaisina suosion päivinä The Gaalaan, ai että kun ne irtoripset oli ihanat!  

Jumissa

Ihan näin tiltissä kirjoittamisen suhteen en muistakaan vielä olleeni. Yleensä pahin jumi menee muutamassa päivässä ohi, mutta nyt tuntuu ettei helpotusta ole ihan heti luvassa. Siis sellaisin vapaaehtoisin keinoin: talutin itse itseni äsken korvasta koneelle ja avasin uuden, tyhjän artikkelipohjan saatesanoilla “nainen on hyvä ja istuu ja kirjoittaa, tai itkee ja kirjoittaa, tai ihan mitä tahansa tekee kunhan kirjoittaa.” Joten tässä ollaan. Takapuoli ei nouse tuolista ennen kuin olen painanut Julkaise-nappulaa. En saa keittää kahvia, en vilkuilla kännykkää. Vain kirjoittaa. Tulkoot vaikka tyhmiä sanoja peräkanaa, niin minähän jumalauta kirjoitan. Kirjoitusjumiin voi olla monta syytä. Joskus ei vain ehdi, ja osittain siitä nytkin on kysymys. Alkuvuosi on ollut varsinaisten töiden osalta vilkas ja täysi. Koneella istumisen, kirjoittamisen ja luovana esiintymisen kiintiö täyttyy päivätöissä. Illalla hartiat eivät enää halua läppärin ääreen ja se kuuluisa takapuolikin on puuduksissa. Lisääntyvä valo houkuttelee ulos. Olen myös aktiivisesti lisännyt asioita ja ihmisiä elämääni pitkän, sisäänpäin kääntyneen kauden jälkeen. Huomasin nimittäin, että viikonloputkin alkoivat käydä hankaliksi. Samalla tavalla kun onnistun saamaan itseni lukkoon kesälomilla ja joulunpyhinä, alkoivat viikonloputkin ahdistaa. Mitä ihmiset oikein tekevät viikonloppuisin??? Kaikki …

Ei enää jaksa talvea!!!

Apua. Tänään tuli ihan kauhea tenkkapoo. En jaksaisi enää yhtään, yhtään, yhtään tätä talvea. En vaikka olisi kuinka paljon mantelimassaa ja KERMAVAAHTOA! En jaksa liukkaita katuja, hartioita kyyristävää tuulta, kasvoille vihmovaa hyistä vettä. Harmaita päiviä, pimeitä iltoja, itkeviä ikkunoita, hymyttömiä huomenia. Tiedän, on jo paljon enemmän valoa, ja kyllä, olen siitä kiitollinen, mutta koko olemukseni huutaa jo jotain muuta kuin tätä samaa. Antakaa mulle väriä, lämpöä, elämää. Me asumme täällä pohjoisessa kuin suden peräsuolessa, sään ei pitäisi olla meistä yhdellekään yllätys. Kerran talvessa sen kai kuitenkin täytyy tapahtua, epätoivon ja kaamosmasennuksen päivän, riutumisen rännän alle. Sen hetken kun on ihan ihan poikki, sukat vettä tihkuen, kauppakassin kahvojen vinguttaessa punaista juovaa kylmän kuivaamaan kämmeneen. Puoliksi paleltaa ja puoliksi on villan alla hiki, ihan kokonaan vituttaa. Kaulahuivi haisee märältä, hiukset valahtavat sateen ja kiukkuisten kyynelien raidoittamien kasvojen molemmin puolin kuin lapaset, loppumattomassa lantunvärisessä loisteputkitulvassa. Iskee pakokauhu ja paniikki: kuinka monta päivää on huhtikuuhun? Tänään ajattelen, että tuskin asun aina ja ikuisesti Suomessa, ainakaan vuoden ympäri. Jossain kukkivat kirsikkapuut ja paljaisiin nilkkoihin paistaa aurinko. Lue lisää: 2015 se päivä osui tammikuun loppuun. …

Ihan itse pitää kirjoittaa

Jaa, vai niin. Tänne pitää nyt tosiaan sitten vielä kirjoitellakin, ei auta että vain seilaa omilla sivuillaan ja ihailee uutta blogikotiaan. Tai ihailee ja ihailee. Kuten oikeassakin kodissa sitä näkee usein vain kaiken mikä vaatisi pientä laittoa (ja kun sanon pientä tarkoitan esimerkiksi sitä valtavaa tyhjää laikkua keittiön nurkassa, eli sitä hätäpäissään purettua takkaa). Mutta me olemme nyt uusia ihmisiä ja me suhtaudumme valoisasti keskeneräisyyksiin ja epätäydellisyyksiin, pieniin vastoinkäymisiinkin, ja siihen, että syötimme väärän osoitteen Blogloviniin ja nyt se ei anna vaihtaa sitä ja meidän pitää kirjoittaa jonnekin AMERIKKAAN tai jonnekin ja selittää vuolaasti kuinka valtavan suuresta LANSEERAUKSESTA on tässä kyse ja että voisivatko he ystävällisesti vaihtaa sen www-osoitteen, koska todennäköisesti puoli Suomea ja aika iso osa Belgiaakin odottaa henkeään pidätellen, työnteosta täysin halvaantuneena, että Anna palaa Anna olisi korrektisti Bloglovinissa. No, arvasitte jo, että kun sanoin me tarkoitin minä. Olen vielä pienessä identiteettikriisissä (hahahahahha, ihan kuin joskus olisi ollut aika jolloin EN OLISI ollut jossain kriisissä!) ja väreilen hahmottomana olentona jossain Kirjatoukan, Anna palaa Annan ja tavallisen Annan välimaastossa. Ystävä muistutti, että siitä on kolme viikkoa kun …

Vastarannankiiski

Siis mullahan on tää juttu, että jos jostain asiasta tulee trendi tai ilmiö, mä rupean heti haraamaan vastaan. Jos esimerkiksi ruvetaan kampanjoimaan että #perheetsafkaa, niin mun tekee välittömästi mieli lopettaa siltä seisomalta lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt ramppaamiseni ravintoloissa lasten kanssa. Ja jos #hygge on in, niin muutun toimeliaaksi työnarkomaaniksi ja kiskon kireitä vaatteita päälle ja korkokenkiä jalkaan lähteäkseni tuuleen ja tuiskuun olemaan tehokas. Teekannun heitän ikkunasta ulos. Uusia kirjojahan en melkein ollenkaan voi lähestyä tästä samasta syystä. Siksi luen vain Lippe Suomalaista vuodelta 1982. Ja kuulkaa ihan rauhassa saan sitä lukea, siitä ei koskaan kohkaa kukaan. Kuuntelen Politiikkaradiota jos muut katsovat Downton Abbeytä, ja Frendejähän en suinkaan katsonut 90-luvulla, vaan katson sen nyt. (Muotihan on joka tapauksessa sama, mutsifarkut.) Nyt olen hiukan liukunut sivuraiteille, sillä yöpöydälläni nököttävät niin uusin Mazzarella kuin Haahtelakin, sekä harvinaisen ontuvasti kirjoitettu Elizabeth Gilbertin Big Magic, jota en voi lukea iltaisin, koska kiihkeydyn niin valtavasti luovuusmielessä. On minulle liikaa, se kirja. Onneksi kirjastosta löytyi euron poistopöydästä montakymmentä vuotta vanha Rivieran matkaopas, jossa kerronta on sivutolkulla ajatonta sekä verkkaista. Jos linnoitus ja …

Kukkia ja Karlssonia

Jos eilinen olikin yhtä tanssia Dorothynä Ihmemaa Ozin kultaisella tiilitiellä, niin tänään taivaalle jo ilmestyivät mustat pilvet. Kirjaimellisestikin, aamun tapaamisista palatessani niskaani leijaili lentävää lakanapyykkiä muistuttava lumimyrsky ja vei ripsivärin lisäksi valonrippeet mennessään. Mutta myös kuvainnollisesti. Tänään mikään ei suju. (Paitsi hei ensimmäisen laskiaispullan syönti kahvilassa, se sujui kyllä erittäin hyvin. Sain kermavaahtoviikset ja mantelimassan makuiset suupielet.) Tänään olen ajatellut semmoista, että onneksi en ole presidentin vaimo. Enhän kestä ihmisiä noin kahta tuntia pidempään kerrallaan, en edes niitä kaikkein kivoimpia, saati sitten jotain tylsiä. Jos yhtäkkiä mieheni päättäisi heittäytyä esimerkiksi Amerikan presidentiksi, olisin pulassa. Tuommoinen virkaanastumispäiväkin, hohhoijaa. Näen turvamiehet hakkaamassa hädissään visusti lukittua naistenhuoneen ovea ennen kaikenmaailman kahvikutsuja, ja itseni istumassa puuterihuoneen sinapinkeltaisella samettipenkillä hengittelemässä kädet puuskassa, kiukkuisena, kirjaa Sakari Sirkkanen-kangaskassistani kaivaen. Asia ei ole kovin ajankohtainen, mieheni ei ole presidenttiyteen päin kallellaan vaan on varsin tyytyväinen valokuvaajana. Mutta minä olen mestari varautumaan pahimpaan, jopa mahdottomaan. Kun kysyin blogiuudistus-postauksessa että mitä jos kaikki menee ihan pieleen, te vastasitte mitä jos kaikki menee hyvin? Sanotaan nyt kuitenkin näin, että helposti se ei ainakaan mene. Kaiken tämänkin otan …

Blogi uudistuu, apua!

Nyt mä olen kyllä taas itselleni sopan keittänyt… Menin hetken huumassa perjantaina ilmoittamaan Instagramissa ja facebookissa, että tammikuun aikana veivataan kuuden blogivuoden kunniaksi uusiksi koko blogi, nimeä ja ulkoasua ja kaikkea myöten. Huh huh. Siis HUH HUH! Hulluko mä oon… No, yhtä varmasti kuin on saatava joka syksy kaalipataa, romahdettava joulun tienoilla tai koettava kevään kiihkeä kukinta Rivieralla, koittaa tammikuussa pakottava tarve pistää blogi mullin mallin. Joka. Ikinen. Tammikuu. Nyt se sitten tapahtuu. Vaikka kaikille muille tämä on varmaankin nyt ihan että mitä se kohkaa, aivan sama, pikkujuttu, niin jostain syystä tämä on niin niin niin pelottavaa, että mahaan sattuu ja yöllä ei tule uni. Mitä jos kaikki pohjatyöni valuu hukkaan? Mitä jos kaikki katoaa? Vaikein asia on tietysti nimi. Heti kun olin päättänyt, että tällä kertaa se todella vaihtuu, kiinnyin hurmionomaisesti vanhaan kunnon Kirjatoukka ja Herra Kamera -nimeen. Siihen työnimeen, joka jäi blogin nimeksi, jota aina nimeä kysyttäessä jotenkin nolostelin ja selittelin ja mumisin huulen nurkasta, joka alkoi vaivata vuosi vuodelta enemmän. En tahdo olla enää mikään mato ja herroittelu on aina tuntunut vieraalta. …

Vuosikatsaus 2016

Huh. Nämä ovat raskaita tehdä, ja takuulla raskaita lukea. Jotenkin silti hirveän hyödyllisiä, itselle. Kun kuukausi kuukaudelta läpikäy omaa elämäänsä ja sen julkista päiväkirjaa, huomaa, että eletty on, silloinkin kun on hitaalta kuolemalta tuntunut. En voi uskoa, miten paljon vuoteen mahtuu, tämä on sekä terapeuttista että hämmentävää kiitollisuutta aiheuttavaa puuhaa. Miksi ihmeessä kaikki angsti? En pistä pahakseni jos skippaat, niin minäkin kaikkien blogien vuosikoosteille teen. Kuvassa Serge Gainsbourg uuden vuoden tunnelmissa, kuvaaja tuntematon. Tammikuu 2016 Ihan aluksi roikuttiin vielä vähän sukujoulussa, ja sitten sikisivätkin paukkupakkaset. (Pakkasia seurasimme sydän kylmänä, koska joutsenet!) Loppiaisena vuodatin ilmoille yhden koko vuoden luetuimman jutun, jonka päätin näihin sanoihin (enteellisesti, sanoisin nyt, jälkiviisaana): “Vuoden 2016 vaihtuessa vuodeksi 2017 haluan suudella enkä riidellä. Ja haluan olla enemmän Anna. Yhä äiti, yhä vaimo, mutta kaikista eniten Anna.” Tammikuun loppupuolella blogi täytti viisi vuotta, ja haaveilin purjehtivani nakuna Kreikkaan. Vähänpä tiesin! Kaikki tammikuun 2016 jutut (20 kpl) löydät täältä. Helmikuu 2016 Helmikuussa kirjoittelin omituisen vähän. No, uunijäätelöä ainakin tehtiin, ja koitettiin hakeutua maailman murjomana ilon pariin. Ja ei kai blogikuukautta ilman Ranskasta haaveilua tai ainakin Ranskan …

Joulun odotukset

Maineeni jouluangstaajien kuningattarena on nyt vaakalaudalla kun kerron seuraavaa: jouluaatto oli tosi tosi tosi kiva.  Eikä PELKÄSTÄÄN sen takia, että sain ihania lahjoja! Olen tässä vuosia itseäni analysoituani (lempipuuhaani muuten, jos ette ole vielä huomanneet) tullut siihen tulokseen, että iso osa jouluahdistuksestani johtuu jonkunlaisesta ylikuormittumisesta ja sen aiheuttamasta oikosulusta. Enkä puhu nyt fyysisestä työmäärästä, vaan henkisestä over loadista. Kun ihminen on kaltaiseni kaikki aistit esillä ja vereslihalla elävä osterinkaltainen, paljas olento, on joulussa kerta kaikkiaan ihan hirveästi kaikkea. Musiikkia, valoja, melua, menoa ja menininkiä. Kaikki on jotenkin tupaten täynnä, kuten esimerkiksi jääkaappi, mutta myös minun pääni. Ja koska jouluna kuuluu olla koko ajan yhdessä, joulussa ei ole yhtään omaa aikaa. Sensorini sirittävät ylitaajuuksilla jo joulukuun puolesta välistä lähtien. Kaikki omat rajani katoavat. Ajatella, että minun piti elää 44 vuotta ja karata Kreikkaan, jotta ymmärsin kuinka tärkeää hiljaisuus ja yksinolo hyvinvoinnilleni (ja luovuudelleni) on. Eräs rakas ystäväni omine joulunajan stressitilityksineen mursi (tietämättään) ainakin yhden jouluangstin lukoistani. Viestiteltyäni hänen kanssaan oivalsin jotain todella, todella tärkeää. Omaa aikaa ei tarvitse aina olla paljoa, pienetkin hetket riittävät.  Ja sitä …