All posts filed under: Graah

Sisäänpäin

Hei. Kiitos LUKUISISTA viesteistä blogia (ja ylipäätänsä hengissäoloani) koskien. Täällä ollaan! En tiedä miksi kirjoittaminen on viime aikoina ahdistanut niin hirveästi, ja ahdistaa edelleen. Minulla tuli jotenkin raja vastaan kaiken jakamisen ja itsestäni antamisen suhteen. Miksi käytin/ käyttäisin niin paljon aikaa tähän? Miksi näen vaivaa jakaakseni oppimaani, löytämääni, oivaltamaani? What’s in it for me, kuten pehmeää lattevaahtoa ylähuulessaan kantava konsultti sanoisi teräväprässisessä puvussaan… Luulen, että tämä kaikki on jotenkin osa kasvamista. Sen jälkeen kun täytin 40, moni asia on alkanut näyttäytyä erilaisena. Ihan kuin kaikki solut minussa olisivat uusiutuneet, enkä enää olisi sama. (Ja niinhän tietysti käykin, muistaakseni solut uusiutuvat kokonaan aina kymmenessä vuodessa. Paitsi aivosolut, ne roikkuvat kuluneina mukana jopa koko ihmisiän, se selittääkin paljon…) . Once you have seen, you can never unsee anymore. (Miksi olen alkanut puhua englanninkielisillä fraaseilla? Täysi mysteeri johon törmäsin nyt vasta kun aloin tätä kirjoittaa. Toivottavasti tämä ei ole pysyvää, oksennuttaa.) Kun lapset kasvavat (eivätkä pelkästään kasva, vaan aikuistuvat ja muuttavat pois kotoa), sekin hivuttaa minua lapsi lapselta, vuosi vuodelta kohti uutta vaihetta, jossa siinäkin on vähemmän itsestään antamista …

Meikit, ketjut ja vyöt

En tiedä miksi kirjoitan koko ajan meikeistä ja voiteista, mutta muutakaan minusta ei näköjään nyt tule ulos. Koittakaa kestää. Muistanette, että podin ripsikriisiä tuossa jokin aika sitten. Uuden kriisinaiheen huumassa ja hirveässä ripsivajeessa ajauduin lopulta Stockan meikkiosastolle, joka on vähän kuin menisi nälkäisenä Herkkuun. Poistuin meikkiosastolta edelleen nälkäisenä montakymmentä euroa köyhempänä, mutta toiveikkaana: olinhan nyt Diorshow Maximizer Mascara Primer 3D:n onnellinen omistaja. Primerin ideana on pohjustaa, erotella, tuuheuttaa ja taivuttaa ripset mascaraa varten. Sen pitäisi myös säännöllisesti käytettynä kasvattaa (!) ja hoitaa ripsiä ja siihen tarkoitukseen primeria voi laittaa jopa yöksi. Ostin myös Diorin ripsarin, mutta primeri tietysti toimii minkä vain luottoripsivärisi alla. Joko kuulette ripsieni havinan sinne saakka? Primeri nimittäin tuntuu toimivan. Kaiken muun yllä luvatun lisäksi primeri pitää ripsivärin paremmin paikoillaan ja ripset pysyvät ojennuksessa koko päivän. Ja kun sanon ojennuksessa, niin tarkoitan, että olen itsekin yllättynyt niistä viuhkoista, jotka omat ripseni saavat aikaiseksi kunnolla pohjustettuina. Ripset siis sentään ovat nyt iskussa, siis niin iskussa kuin ilman lisävilloja voi olla. Mistäköhän sitä seuraavaksi kehittäisi itselleen ongelman? Minulla on ollut nyt jonkin aikaa myös semmoinen yleinen en-viihdy-omissa-nahoissani-fiilis. Olen kyllästynyt …

Allerginen talvelle

Vähän harhaanjohtava otsikko, nyt kun ajattelen. Olen itse asiassa nauttinut tästä talvesta paljonkin. Toki siihen vaikuttaa, että olin kolme viikkoa kesken kaiken Meksikossa kiertelmässä. Vaikka sielläkään ei helle aina hellinyt, niin aurinko kuitenkin. Mutta tämä talven pätkä, tämä luminen, jopa lumimyrskyinen aika, tästä olen itsellenikin yllätykseksi iloinnut. Olen vetänyt hupun silmille ja painellut rantoja pitkin, ajatellut, että ei missään – ei missään!  – ole sentään näin kaunista! Meksiko aiheutti myös sen, että olen koko ajan (no, okei, 1/5 ajasta) valtavan kiitollisuuden vallassa. En pääse yli siitä miten herroiksi me täällä elelemme. Kuumaa vettä suihkussa, juotavaa vettä hanassa, kaupassa kaikkea mitä ihminen voi keksiä haluta. Kaiken tämän kiitollisuudenko takia olen heittäytynyt tunnelmoimaan myös talvea? Vaan yksi juttu hankaloitta pakkasrakkauttani: olen ehkä allerginen kylmälle. Älkää naurako! Olen tutkinut asiaa. On olemassa tiettyjä kylmäallergiaksi luokiteltavia oireita, sekä toinen diagnoosi, kylmänokkosihottuma. En tiedä luokiteltaisiinko minua virallisesti kumpaankaan, mutta huhut Etelä-Ranskaan muutostani eivät ole suuresti liioiteltuja. Kylmässä ja viimassa, tai viimeistään kun tulen sisään rantavaelluksiltani, sävähtävät posket ihan punaisiksi. Eivätkä vain sillä lailla voi kuinka söpö ulkoileva omenaposki-ihminen, vaan kipeän punaiset …

Ensimmäinen vuosi jälkeen Kirjatoukan

Helmikuu on ihanaa aikaa. Tammikuussa saattaa silloin tällöin esiintyä sellaista pinnistelyä, teennäistä puuhakkuutta ja pontta. Helmikuussa elämä asettuu taas uomiinsa ja liika tempoilu lakkaa. Voi hyräillä ihan muuten vaan ja katsoa, kuinka maailma kimaltelee. Virtaa on vielä, ja toiveikkuutta, kunnes loppuvuodesta elämän rytyyttämänä sitä enää toivoo, että kunpa mikään ei sittenkään muuttuisi, sillä muutoksen suunnastahan ei meistä kenelläkään ole varmuutta. Helmikuussa on aina tapahtunut myös paljon meidän elämässämme. Viime vuonna näihin aikoihin Anna palaa Anna näki päivänvalon. (Ja sitä hemmetinmoista sähläystä voi ehkä korkeintaan ironisesti kutsua lanseeraukseksi.) Blogi itsessään täytti tosin tammikuussa jo seitsemän vuotta, mutta vuosi sitten vanha nimi Kirjatoukka & Herra Kamera jäi historiaan, jos sinnekään. Suunnitelmat olivat suuria, mutta oikeastaan mikään ei sitten kuitenkaan mennyt niin kuin piti. Viime vuosi oli rasittava. Blogi oli usein se ihan viimeinen asia, jota jaksoin ajatella. Silti se kulki ajatuksissani koko ajan, taakkana. Kirjoitustahti hiipui, ja postausten välien pidentyessä kynnys kasvoi. Rupesin ensimmäisen kerran tosissani stressaamaan blogista. Kaikki se onnellinen energia uuden aloittamisesta pyyhkiytyi nopeasti pois ja kaiken kukkuraksi olin selvästi sanojen osalta ummessa. Mutta miksipä me jäisimme …

Haastettuna

Harasek pisti pahan! Tai siis hyvän, mutta vaikean. Suomen ahkerimmalle marisijalle tämmöinen positiivisuushaaste on kiven takana. Olen nyt kaksi päivää yrittänyt löytää jotain valopilkkuja elämästäni. Keksisin kaikenlaista virkistävää narisemista vaikka kuinka paljon, kuten esimerkiksi kolme huonoa asiaa päivissäni. Helppo! Astianpesukoneen täyttäminen ja tyhjentäminen. Työn ja vapaa-ajan erottaminen. Se fiilis kun pussilakana nielaisee pesukoneessa muut pyykit ja niitä märkiä mönttejä pitää kaivella sieltä pussilakanan sisältä. Vihaan sitä. KOLME HYVÄÄ ASIAA PÄIVISSÄNI ❤ Aamut Nousen aina aika innoissani ylös, ja aikaisin. En oikein käsitä miksi, koska elämäni on pääosin suunnattoman tylsää. Mutta jollain alitajunnan tasolla uskon lapsenomaisesti aina, että TÄNÄÄN LÄHTEE! ❤ Nettiyhteys Viekööt korppi, mutta rakastan kaikkia vempeleitä, joiden avulla pääsen käsiksi siihen mittaamattomaan määrään tietoa ja hupia, mitä maailmalla on tarjota. Ihmiskontaktit, aivan yliarvostettu juttu. ❤ Sängyssä lukeminen Sanon melkein joka ilta sänkyyn puikahtaessani samat sanat: päivän paras hetki! Rakastan peittoja, tyynyjä ja lakanoita, ja minusta on aina ihanaa päästä reissuilta omaan sänkyyn. Ja sitten kirja käteen. Yöpöydälläni on juuri nyt: Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin Merja Mähkä, Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois …

Kun sanat eivät riitä

Uni palasi, mutta sanat eivät. On tapahtunut kummallisia asioita, kuten vaikkapa se, että muutaman viikon sisällä kaikki sormukset oikeasta kädestäni, kirjoituskädestäni, katosivat. Onko tämä jokin enne, viesti? Ensin otti ja katosi se musta sarviluusta tehty tähtimäinen iso sormus, sitten leveä hopeinen voimasormukseni, joka on ollut peukalossani 10 vuotta jokaikinen päivä, ja josta minut voisi tunnistaa, jos minusta jäljelle ei jäisi mitään muuta kuin oikea käsi. Viimeisenä katosi ohut nivelsormus etusormestani. Se oli muotoutunut ihan minun romuluisuuteni malliseksi ja istui kuin tauti, vaikka paikka etusormen ylänivelessä kieltämättä vähän riskaabeli olikin. Nyt sekin on poissa. Ja minä kun en koskaan kadota mitään. Sormusten lisäksi kadotin vuodenvaihteen. Yleensä olen tammikuussa tiukasti iskussa, koen kalenterivuoden vaihdoksen konkreettisesti tyhjänä tauluna, puhtaana pöytänä. Olen pullollani intoa. Me emme Meksikossa mitenkään erityisesti viettäneet joulua tai uutta vuotta, molemmat aattoillat olivat yhtä hämmentävän kiihkeitä näytelmiä kuin kaikki muutkin kolmeviikkoisen matkan illat. Siksikö olen vähän tuuliajolla ja seilaan vanhan ja uuden välimaastossa ilman uuden alun energiaa ja puhkua? En ole jättänyt hyvästejä hurjalle 2017 vuodelle enkä tehnyt mitään rituaaleja vastaanottaakseni vuoden 2018. Lillun. Kirjoittamisen suhteen aiheista …

Melkein presidentti

Tilanne on nyt sellainen, että mun pitää ehkä muuttaa Meksikoon. Ei pelkästään siksi, että tuntuu että ihan hirveästi jäi näkemättä tuosta kiehtovasta maasta, vaan lähinnä siksi, että ilmeisesti on mahdollista, että ihmiselle jää kerta kaikkiaan jet lag päälle. Ei tietenkään kenelläkään normaalilla ihmisellä, mutta minulla. En vain pääse Suomen aikaan, en sitten millään. Valvon (väkisin) päivät ja tikkana yöt, olen käytännössä katsoen lopettanut nukkumisen kokonaan. Aina mun pitää olla tämmöinen erikoisuudentavoittelija! Yöllä valvoskellessa kaikenlaista tulee mieleen. Olen ollut esimerkiksi TODELLA kiitollinen siitä, etten ole presidenttiehdokkaana tällä kierroksella. Käy sääliksi koko remmiä. Ymmärrän toki, että presidenttinä olisin – jos sallitte pienen kissanhännännoston – suurisydäminen, humaani ja sivistynyt joukkojen johtaja, mutta en kyllä tykkäisi yhtään istua vaalitenteissä, joissa ei saa eteensä pöytää (käsi- ja jalkaneuroosit) enkä haluaisi kohdata alamaisia missään tuulisten torien kylmillä vaaliteltoilla. (Haluaisin vaalipalatsin omalla turkkilaisella saunalla, mutta ymmärrän kyllä, että se saatettaisiin väärinymmärtää jonkunlaisena pröystäilynä köyhän kansan selkänahasta. En ole mitenkään yksinkertainen näissä asioissa.) Mutta Politiikkaradioon menisin vaikka joka päivä, häikäisemään ulko- JA sisäkenkäpoliittisella osaamisellani lempi-ihmiseni Sakarin ja Tapion! Politiikkaradion pressanvaalitentit Yle Puheessa 15.-25.1., …

Vipinästä viis

Auts, sattuu. Herne on niin syvällä sieraimessa, että se kimpoaa kohta ohimosta ulos. Luin aamun alkajaisiksi tämän Hesarin nettisivuilla julkaistun Helena Liikanen-Rengerin kolumnin. Kolumissa käsitellään (Helenan tuttavapiiristä) poimittujen italialaisten ja ranskalaisten naisten tapaa pitää huolta parisuhteen vipinästä panostamalla huoliteltuun ulkonäköön. (Lue se, nyt. Odotan sinua tässä.) Olen ollut 24 vuotta kimpassa tuon saman miehen kanssa, eikä ikinä meidän suhteemme hyvinvointi ole ollut kiinni minun ulkonäöstäni. Tai hänen. Se miten meillä menee riippuu esimerkiksi siitä olemmeko ylipäätänsä syystä tai toisesta puheväleissä, olemmeko muistaneet juoda tarpeeksi vettä, olemmeko huoliltamme saaneet unta öisin. Te tunnette minut. Rakastan meikkejäni ja voiteitani, kekkuloin kivoissa vaatteissa, yritän hurmata kokonaisia mantereita kerrallaan. Tiedätte myös ulkonäköpaineistani ja epävarmuuksistani. Rakkauteemme näillä asioilla ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan vaikutusta. (No ehkä ihan aluksi, jos valitsimme toisemme visuaalisista syistä, mitä en kyllä enää muista.) Olen joskus kai surrutkin sitä, että Parkkonen vain harvoin huomioi ulkonäköäni. (Paitsi joskus hän kyllä kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi, mutta yleensä vain silloin kun olen ulkonäkökriisissä, ja hän haluaa minun liikkuvan eteenpäin jalkakäytävällä.) Sen piirteen kääntöpuoli, positiivinen sellainen, on se, että hän …

Heitetäänkö pois kaikki housut ja paidat, lähdetään lennolle

Mä olen siitä vekkuli, että pystyn tekemään mitättömistä asioista valtavia ongelmia ihan tuosta noin vaan, ja sitten toisaalta taas kääntämään vaikeat asiat kiinnostaviksi haasteiksi. Otetaan nyt vaikka Case Meksikon Pitkä Lentomatka. Ensin mä olin ihan että ei hemmetti, pelottaa, ahdistaa, enkä takuulla tule selviämään hengissä. (Muun muassa koska en käy lentokoneiden enkä junien vessoissa koskaan eli ikinä). Mutta sitten aikani henkeäni haukottuani ja sureksittuani päätin, että tästähän otetaankin kuulkaa ilo irti! Minähän rakastan tämmöistä suunnittelemista! Me lennämme siis joulukuun puolessa välissä Helsingistä Madridin kautta Mexico Cityyn. Kun laskee mukaan ajomatkat Hangosta Helsinkiin, olemme matkalla noin vuorokauden, josta siis suurimman osan ilmastoiduissa tiloissa, joissa on loisteputkivaloa. Kummatkin asioita, jotka saavat minut romahtamaan. Lentoaika Madridista Mexico Cityyn on yli 12 tuntia. Se on AIKA MONTA TUNTIA RUTIKUIVAA LENTOKONEILMAA JA PAIKALLAAN ISTUMISTA. Tätä ennenhän olen määritellyt maksimilentoajakseni 3,5 tuntia… Olen kuitenkin nyt kehittänyt selviytymissysteemin, joka perustuu kauneudenhoidollisiin toimenpiteisiin. Olen mielikuvaharjoitellut itselleni eräänlaisen lentokone-span. Laitoin tässä päivänä muutamana mutsille viestiä. Oletko sä antanut mulle jo joululahjan? Toivon rahaa. Pitkän viestittelyn jälkeen (kyllä on taas tässä viikkotolkulla mennyt whatsappin varressa) …

Pallo kerrallaan

Ai että. Nyt oli hieno. Olen nähnyt taas KAIKKI leffat viime aikoina, kiitos Hangon Kino Olympian tarjonnan. Tai siis kaikki max. K12 leffat. K12 on mun itse itselleni asettama ikäraja oman mielenrauhani tähden, mä olen silleen herkkis. Ja tietenkään en ole nähnyt KAIKKIA elokuvia, kun sanon KAIKKI elokuvat. Kyllä te tiedätte. Mutta viimeisimmistä ainakin Victoria & Abdul (Judy Dench ON!), The Big Sick (mä meinasin tukehtua siihen lespaavaan mukacooliin puhetapaan), Yösyöttö (jep, menee Hangossa, vauva oli koko ajan eri näköinen) ja niin edelleen. Mutta BORG / MCENROE. Huh, tykkäsin todella. Janus Metzin ohjaama elokuva on taitavasti tehty ja jotenkin ehjä. Kauniskin. Sverrir Gudnason ja Shia LaBeouf tekevät ihan älyttömän osuvanoloiset roolisuoritukset, Stellan Skarsgård on ihana, mutta kaikista sydämeenkäyvin on nuori Borg, jota esittää Björn Borgin oma poika Leo Borg. Miinusta ehkä siitä, että aika paljon pitää tietää 70-80-lukujen taitteen tennisskenestä pelaajineen ja lajista muutenkin, esimerkiksi lopun finaaliottelu on jännittävämpi jos yhtään ymmärtää pisteidenlaskua. (Vähäisistä ikävuosistani huolimatta muistan muuten kuinka valtava tenniskuume Suomessa tuohon aikaan oli. Me olimme kesää itärajalla, ja sielläkin puoli kylää kokoontui helteisenä heinäkuun …