All posts filed under: Graah

Melkein presidentti

Tilanne on nyt sellainen, että mun pitää ehkä muuttaa Meksikoon. Ei pelkästään siksi, että tuntuu että ihan hirveästi jäi näkemättä tuosta kiehtovasta maasta, vaan lähinnä siksi, että ilmeisesti on mahdollista, että ihmiselle jää kerta kaikkiaan jet lag päälle. Ei tietenkään kenelläkään normaalilla ihmisellä, mutta minulla. En vain pääse Suomen aikaan, en sitten millään. Valvon (väkisin) päivät ja tikkana yöt, olen käytännössä katsoen lopettanut nukkumisen kokonaan. Aina mun pitää olla tämmöinen erikoisuudentavoittelija! Yöllä valvoskellessa kaikenlaista tulee mieleen. Olen ollut esimerkiksi TODELLA kiitollinen siitä, etten ole presidenttiehdokkaana tällä kierroksella. Käy sääliksi koko remmiä. Ymmärrän toki, että presidenttinä olisin – jos sallitte pienen kissanhännännoston – suurisydäminen, humaani ja sivistynyt joukkojen johtaja, mutta en kyllä tykkäisi yhtään istua vaalitenteissä, joissa ei saa eteensä pöytää (käsi- ja jalkaneuroosit) enkä haluaisi kohdata alamaisia missään tuulisten torien kylmillä vaaliteltoilla. (Haluaisin vaalipalatsin omalla turkkilaisella saunalla, mutta ymmärrän kyllä, että se saatettaisiin väärinymmärtää jonkunlaisena pröystäilynä köyhän kansan selkänahasta. En ole mitenkään yksinkertainen näissä asioissa.) Mutta Politiikkaradioon menisin vaikka joka päivä, häikäisemään ulko- JA sisäkenkäpoliittisella osaamisellani lempi-ihmiseni Sakarin ja Tapion! Politiikkaradion pressanvaalitentit Yle Puheessa 15.-25.1., …

Vipinästä viis

Auts, sattuu. Herne on niin syvällä sieraimessa, että se kimpoaa kohta ohimosta ulos. Luin aamun alkajaisiksi tämän Hesarin nettisivuilla julkaistun Helena Liikanen-Rengerin kolumnin. Kolumissa käsitellään (Helenan tuttavapiiristä) poimittujen italialaisten ja ranskalaisten naisten tapaa pitää huolta parisuhteen vipinästä panostamalla huoliteltuun ulkonäköön. (Lue se, nyt. Odotan sinua tässä.) Olen ollut 24 vuotta kimpassa tuon saman miehen kanssa, eikä ikinä meidän suhteemme hyvinvointi ole ollut kiinni minun ulkonäöstäni. Tai hänen. Se miten meillä menee riippuu esimerkiksi siitä olemmeko ylipäätänsä syystä tai toisesta puheväleissä, olemmeko muistaneet juoda tarpeeksi vettä, olemmeko huoliltamme saaneet unta öisin. Te tunnette minut. Rakastan meikkejäni ja voiteitani, kekkuloin kivoissa vaatteissa, yritän hurmata kokonaisia mantereita kerrallaan. Tiedätte myös ulkonäköpaineistani ja epävarmuuksistani. Rakkauteemme näillä asioilla ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan vaikutusta. (No ehkä ihan aluksi, jos valitsimme toisemme visuaalisista syistä, mitä en kyllä enää muista.) Olen joskus kai surrutkin sitä, että Parkkonen vain harvoin huomioi ulkonäköäni. (Paitsi joskus hän kyllä kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi, mutta yleensä vain silloin kun olen ulkonäkökriisissä, ja hän haluaa minun liikkuvan eteenpäin jalkakäytävällä.) Sen piirteen kääntöpuoli, positiivinen sellainen, on se, että hän …

Heitetäänkö pois kaikki housut ja paidat, lähdetään lennolle

Mä olen siitä vekkuli, että pystyn tekemään mitättömistä asioista valtavia ongelmia ihan tuosta noin vaan, ja sitten toisaalta taas kääntämään vaikeat asiat kiinnostaviksi haasteiksi. Otetaan nyt vaikka Case Meksikon Pitkä Lentomatka. Ensin mä olin ihan että ei hemmetti, pelottaa, ahdistaa, enkä takuulla tule selviämään hengissä. (Muun muassa koska en käy lentokoneiden enkä junien vessoissa koskaan eli ikinä). Mutta sitten aikani henkeäni haukottuani ja sureksittuani päätin, että tästähän otetaankin kuulkaa ilo irti! Minähän rakastan tämmöistä suunnittelemista! Me lennämme siis joulukuun puolessa välissä Helsingistä Madridin kautta Mexico Cityyn. Kun laskee mukaan ajomatkat Hangosta Helsinkiin, olemme matkalla noin vuorokauden, josta siis suurimman osan ilmastoiduissa tiloissa, joissa on loisteputkivaloa. Kummatkin asioita, jotka saavat minut romahtamaan. Lentoaika Madridista Mexico Cityyn on yli 12 tuntia. Se on AIKA MONTA TUNTIA RUTIKUIVAA LENTOKONEILMAA JA PAIKALLAAN ISTUMISTA. Tätä ennenhän olen määritellyt maksimilentoajakseni 3,5 tuntia… Olen kuitenkin nyt kehittänyt selviytymissysteemin, joka perustuu kauneudenhoidollisiin toimenpiteisiin. Olen mielikuvaharjoitellut itselleni eräänlaisen lentokone-span. Laitoin tässä päivänä muutamana mutsille viestiä. Oletko sä antanut mulle jo joululahjan? Toivon rahaa. Pitkän viestittelyn jälkeen (kyllä on taas tässä viikkotolkulla mennyt whatsappin varressa) …

Pallo kerrallaan

Ai että. Nyt oli hieno. Olen nähnyt taas KAIKKI leffat viime aikoina, kiitos Hangon Kino Olympian tarjonnan. Tai siis kaikki max. K12 leffat. K12 on mun itse itselleni asettama ikäraja oman mielenrauhani tähden, mä olen silleen herkkis. Ja tietenkään en ole nähnyt KAIKKIA elokuvia, kun sanon KAIKKI elokuvat. Kyllä te tiedätte. Mutta viimeisimmistä ainakin Victoria & Abdul (Judy Dench ON!), The Big Sick (mä meinasin tukehtua siihen lespaavaan mukacooliin puhetapaan), Yösyöttö (jep, menee Hangossa, vauva oli koko ajan eri näköinen) ja niin edelleen. Mutta BORG / MCENROE. Huh, tykkäsin todella. Janus Metzin ohjaama elokuva on taitavasti tehty ja jotenkin ehjä. Kauniskin. Sverrir Gudnason ja Shia LaBeouf tekevät ihan älyttömän osuvanoloiset roolisuoritukset, Stellan Skarsgård on ihana, mutta kaikista sydämeenkäyvin on nuori Borg, jota esittää Björn Borgin oma poika Leo Borg. Miinusta ehkä siitä, että aika paljon pitää tietää 70-80-lukujen taitteen tennisskenestä pelaajineen ja lajista muutenkin, esimerkiksi lopun finaaliottelu on jännittävämpi jos yhtään ymmärtää pisteidenlaskua. (Vähäisistä ikävuosistani huolimatta muistan muuten kuinka valtava tenniskuume Suomessa tuohon aikaan oli. Me olimme kesää itärajalla, ja sielläkin puoli kylää kokoontui helteisenä heinäkuun …

Lemmenloma

Olemme lähdössä reilun vuorokauden mittaiselle lemmenlomalle. Kivaa! ajattelette te. Kääk, ajattelen minä. Teen lähtöä monta päivää. Ohjeistan lapsia, valmistelen taloa, tyhjennän jääkaapin, täytän sen. Pesen pyykkikorin tyhjäksi ja kerron keskimmäiselle, että jos kuolen yllättäen, minulla on kolme timanttia säilössä yhdessä koruliikkeessä. Kipaset ne sitten sieltä! Sen jälkeen alan hermoilla vaatteista. Siis joo, mulla on todellakin KAKSI Marimekon mekkoa, mutta ei silti mitään päälle pantavaa. Unohdin mekko-ostosten aikaan (kesä) kaikki muut vuodenajat. Kreikan värittämät säärenpallurani eivät enää olekaan kullanruskeat, ja sukkahousut taas – no, ahdistavat. Levitän matkalaukun lattialle paria päivää ennen, ehdin vain hädin tuskin tehdä töitä. Mitkä kaikista mustista vaatteistani sopivat yhteen? Eivät mitkään. Piinaan ystävieni työpäiviä vaatekriiseilläni. Haluan yhtäkkiä (tai yhtäkkiä ja yhtäkkiä, Ira lietsoo mua) kukkaisen, liehuvahelmaisen hameen ja vaaleanpunaisen puseron. Löydänkin paikallisesta vaateliikkeestä vaaleanpunaisen puseron, näytän siinä jouluporsaalta. Haluan sittenkin vain Guccin käsilaukun ja uudet nilkkurit. Lähtöaamuna meikkaan liikaa ja säädän hiuksia liikaa. Puen, riisun, puen ja riisun, ja laitan lopulta päälle ne ensimmäiset vaatteet. Likaisen paidan, villatakin ja farkut. Onneksi sentään kenkäni ovat hopeakimalteiset. Lisään asuun verkkosukat, sotken hiukset. Olen angstinen, hikinen …

Hangon Elokuvajuhlat lähestyvät

Kirjoitan sinnikkäästi joka vuosi Hangon Elokuvajuhlista, koska se nyt vain sattuu olemaan lempitapahtumiani tässä tuulisessa kaupungissa, ja vieläpä osuu lempivuodenaikaani syksyyn. (Syksy on aina syksyisin lempivuodenaikani, kevät taas keväisin. Kätevää.) Tänä vuonna festaroidaan to-ma 19.-23.10. Vuoden 2017 ohjelmisto oli jotenkin miehinen, sotaisa ja aavistuksen ahdistava, mutta siltikin löysin itselleni taas katseltavaa päällekkäisyyksiin asti. *** En muuten ollut miehisyys-pohdintojeni kanssa ihan väärässä. Olin kirjoittanut tätä postausta tähän saakka, kun hyppäsin lukemaan Hesarin artikkelia Nordic Business Forumista. Joka muuten alkaa sanoilla ”Olemme hyvin tärkeitä henkilöitä! Olemme hyvin tärkeitä henkilöitä!” Kuuluisaa kansallisrunoilijaa lainatakseni: että mitähän vittua? Saavatko naiset puhua tuolla ollenkaan??? Otin kuulakärkikynän ja rupesin alleviivaamaan jutusta puhujia, olleita ja menneitä: 15 nimeä, 15 miestä. Toivottavasti naiset saivat edes keittää kahvia näille hyvin tärkeille henkilöille? Tai taputtaa käsiään? Artikkelin päättää kävijäkommentti: ”Tuli ehkä vähän uskoa ihmisyyteen.” No kuule mulla kävi ihan just päinvastoin! Ja siis sitten tästä suivaantuneena nappasin myös Hangon Elokuvajuhlien ohjelmiston käsittelyyn; 21 esitettävästä elokuvasta (lyhäreitä en laskenut) 19 on miehen ohjaamaa. Ja ne kaksi muutakin ovat mies-nainen-työparin. Ei siinä mitään, minähän rakastan miehiä. Tämä vain välihuomiona, …

Silmä silmästä

Voi voi sentään. Sain silmääni pienen verenpurkauman. Heräsin torstaiaamuna ja siinä se oli, kuin pikkuinen rubiini vasemmassa silmässäni. Karma, karma, senkin lortto. En tarkoittanut tätä, kun kirjoitin, että aion ryhtyä käyttämään useammin silmälaseja. Vai onko tämä Kerberoksen kosto, kun haukuin sitä punasilmäistä, kreikkalaista koiraa??? Verenpurkauma itsessään on ikävä, mutta vielä ikävämpää on havaita jälleen kerran oma turhamaisuutensa. Olen ehkä maailman turhamaisin ihminen. Yleisesti ottaenhan olen muuten helppo ihminen. Esimerkki: Parkkonen mietti jokunen aika sitten uuden auton hankintaa. Minä, joka kuljen aina pyörällä, paitsi silloin kun kuljen junalla, sanoin jalomielisesti, että sehän on aivan hänen valittavissaan. Siis kunhan auto on musta, ranskalainen ja mielellään nimetty jonkun kuuluisan taiteilijan, esimerkiksi Picasson, mukaan. Helppo, helppo ihminen olen minä. Vaan kun astutaan ulkonäköalueelle, olen toivoton turhamaikku. Vaivuin paniikkiin. Nyyh, en voi mennä minnekään, näytän antiikin hirviöltä, buhuu, olen kotini vankina seuraavat kolme viikkoa enkä voi tehdä mitään enkä nähdä ketään, en voi tehdä töitä koska vaarallinen tietokoneen näyttö ja pesukoneen täyttö on poksahteleville silmilleni liian suuri ponnistus… = siloiteltu versio viime päivien itkuvirrestä. Sen sijaan on mieltä ylentävää huomata, että …

Ketä kiinnostaa?

Tästä tuli nyt tämmöinen blogikesä. Harvakseltaan, vain hyvin harvakseltaan olette saaneet sanasen vanhalta ystävältänne Annalta. En kuitenkaan ole teitä hyljännyt. Kunpa tietäisitte miten monta juttua olen sanellut päässäni kesän mittaan, ikäänkuin puhellut teille. Vain koneen aukaisemisen ja näppäinten painaltamisen sietämätön raskaus ovat olleet esteenä välissämme. (Kuriositeettina mainittakoon, että mielikuvituskirjoitteluni teille laukaisee tehokkaimmin vesi. Kelluin Välimeressä ja kertoilin teille tarinoita ihmeellisestä elämästäni, tai vaahdotin kamomillashampoota hiuksiini suihkussa ja nauroin omille vitseilleni.) En jaksa tarkistaa sanonko näin jokaisen elokuun ensimmäisenä päivänä, muttä TÄMÄ heinäkuu oli kyllä hulluin kaikista. Eikä Kreikassakaan kirjoituttanut, vaikka olin etukäteen nähnyt itseni istumassa kannettavani ääressä pyöreistä kivistä rakennetun vanhan talon parvekkeella, tuulessa liikahtelevassa vaatteessa, hiusten kihartuessa olkapäille olkihatun alta. (Hoikkana.) Näin kaiken, merenkin, oliivipuiden keinahtelevat oksat, kuulin mehiläiset puutarhassa. Ja kirjoitin, voi pojat kuinka upeasti kirjoitin! Paitsi etten kirjoittanut. Enkä istunut pyöreistä kivistä rakennettujen talojen parvekkeilla muutamaa kertaa lukuunottamatta ja silloinkin aurinko paistoi silmiin ja akku oli loppu. Turhaan selitän. Kun ei virtaa, ei virtaa. Nytkään ei huvittaisi, pyörittelen olohuoneen sinisellä sohvalla nilkkojani ja mutisen.  Mutta jotenkin tämä lukko on purettava. Huomasin kesän …

Mies matkustaa

Onko kellään hän huutelee aamuisin naamarasvaa / kynsisaksia / sukkia / parranajogeeliä? Hän on unohtanut myös kaikki alusvaatteensa kotiin. Kerään rantakiviltä seteleitä, joita hän viljelee kirjan välistä, takataskusta. Hän haluaa yllättää minut ja pakkaa märän uimapukuni muovipussissa repun sivutaskuun. Sieltä se löytyy parin päivän päästä levänhajuisena, aikani etsittyäni. Aurinkorasvan suihkun hän onnistuu tukkimaan ensimmäisellä levityskerralla, ja ratkaisee ongelman iskemällä puukolla pullon kylkeen reiän. Kaikki on tahmeaa. Kun lähdemme retkelle, hän jättää kartan ja lompakon keittiön pöydälle. Vaiettuaan Ranskassa vuosikausia hän yhtäkkiä puhuu täällä sujuvaa ranskaa, kreikkalaisille. Hän sekoittaa kotiavaimen ja pyykkihuoneen avaimen, lukitsee meidät ulos ja saa pyykinpesukoneen tilttiin. Autonavaimet ovat ikuisesti hukassa, istumme kuumassa autossa ja katsomme kuinka hän sinkoilee etupihalla. Mutta mitä tulee kapeilla vuoristoteillä ajamiseen, hämähäkkien eliminoimiseen, ravintolalaskujen kuittaamiseen sekä hilpeään kortinpelaamiseen ja vesileikkeihin, me emme voisi olla paremmissa käsissä! Tästä tulee ihan hyvä loma, rakas <3  

Poikki

Viime tiistaina matkalla hautajaisiin autosta puhkesi Tammisaaren kohdalla rengas. Seisoimme mustissamme tien poskessa odottamassa korjaajaa, oli kylmä ja kiire. Silloin ajattelin, etten selviä tästä kaikesta, en vain selviä. Lauantaina seisoin eteisessä vapisevana ja väsyneenä. Ylioppilasjuhlan järjestelyiden muistilistaa oli päivitetty perhechattiin toimestani vielä klo 4:40, olin pitänyt vain hädintuskin itseni kasassa koululla kun kaunis ja viisas esikoiseni piti ylioppilaiden puheen ja nyt tupa oli täynnä vieraita. Mutta catering oli myöhässä, ruokapöytä oli ihan tyhjä. Toukokuu on ollut hulluin koskaan, ja sen viimeinen viikko, jo kesäkuun puolelle kurottava, pelkkää suhinaa päässä. Kaikesta kuitenkin selvittiin. Rengas korjattiin, mummi haudattiin, lakki päähän painettiin ja juhlaruokakin saapui. On pari asiaa, joiden kohdalla minulla menee hermo: juhlat ja matkat. (Ja okei, joskus myös arki.) Muistatteko, kun jokunen vuosi sitten puhuttiin paljon naisten multitaskaamisesta, näkymättömästä, jatkuvasta projektinjohtajan työstä, metatyöstä? Minulla on kaikki tieto päässäni, kaikki langat käsissäni ja iso vastuu harteillani. Minä muistan kaiken. Minä myös käskytän ja pyydän, vaikken haluaisi enää käskyttää enkä pyytää. Haluaisin usein vain päästää irti, mutta sitten kenelläkään ei olisi enää kivaa. Nyt kerin kokoon Kreikan matkaamme. Listoja …