comments 44

Blogi 5 vuotta!

Blogi täyttää tänään viisi vuotta. Ensimmäinen suttuinen kuva ja pieni varovainen (silti jo ihan oman oloinen) teksti laitettiin linjoille 23.1.2011.

Olisin toivonut, että meillä olisi ollut jotain ihania juhlajuttuja teille varastossa, yllätyksiä, sanan ja kuvan säkenöintiä, mutta ei. Tällä hetkellä jopa muutaman sanan kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja uusia kuvia ei ole otettu viikkoihin. Kuitenkin: jos jotakin olen viiden vuoden aikana oppinut niin sen, että vain kirjoittamalla pystyy puhkaisemaan kirjoituskammon.

Minkälaista se sitten on, tämä sairaan kaunis elämäni bloggarina?

Se on sellaista, että sitä ei oikein osaa edes kuvailla, siitä on tullut niin iso osa identiteettiä ja ilmaisua. Kuin ylimääräinen keuhko tai jotain, jota olisi hyvin vaikea enää irrottaa itsestä.

Se on sellaista, että illalla miettii valmiiksi puolustuspuhetta siltä varalta, että joku loukkaantuu kun kutsun äitiäni ”hemmetin eläkeläiseksi” ja sellaista, että ylianalysoi sanaa ”saatana”, ja selittää itse itselleen (kahtiajakautunut persoonallisuus, Kirjatoukka selittää Annalle) että niin voimakkaaseen sanaan piti turvautua saadakseen ilmoille sen hetkinen turhautuminen (ei liittynyt siis mitenkään siihen hemmetin eläkeläiseen). Sitten sitä sammuttaa valot ja muistaa kaikki ne jutut, joiden osalta on luvannut palata aiheeseen, muttei ole palannut. Tuskailee kun ei saa reseptejä eikä kotijuttuja aikaiseksi, vaikka niistä te pidätte. Yöllä (olen valvoskelevaa sorttia) saatan luonnostella päässäni kokonaisia juttusarjoja ja kipinöiviä palopuheita ajankohtaisista aiheista, mutta aamulla ne ovat poissa kuin sumu. En osaa vieläkään käyttää muistikirjaa tähän tarkoitukseen, vaikka – kuten pitkäaikaiset lukijamme tietävät – ei minua ainakaan muistikirjojen puutteesta voi syyttää. Tuijotan jotaikin harvoja alustavia merkintöjä tai luonnoksia enkä saa enää langan päästä kiinni.

Se on myös semmoista, että haluaisi kirjoittaa vaikka kuinka vakavista asioista, asioista jotka ovat päällä juuri nyt, mutta aina ei pysty. Syitä on useita. Oma estyneisyys, lasten mielipide, yhteisön mielipide, yleinen mielipide, pelko mahdollisesta negatiivisesta palautteesta… Joskus omat ajatukset eivät vain kerta kaikkiaan asetu jonoksi sanoja, eivät millään. Se on semmoista, että yrittää etukäteen edes hiukan ajatella miten kukakin kirjoitukseni lukee ja miten tulkitsee. Minkä kuvan minusta tai meistä muodostaa ja onko sillä loppujen lopuksi väliä. Tasapainoilua.

(Juuri nyt haluaisin sanoa esimerkiksi tähän nais-mies-keskusteluun, keskusteluun siitä kuka pompottaa ja ketä, kuka päättää ja mitä, että tiedän tosi tosi monen naisen toivovan henkensä kaupalla että joku muukin perheessä joskus päättäisi ja kantaisi vastuun, ja haaveilevan siitä, että ei koskaan enää ikinä tarvitsisi huomauttaa aikuiselle ihmiselle yhtään mistään.)

Se, että kirjoittaa, ei tarkoita, että aina olisi sanottavaa. Ihmeen usein kuitenkin on. Ihmeen usein. Olen edelleen yhtä ällistynyt siitä, että vaikka välillä (kuten nyt) tuntuu ettei ole mitään, mitään mistä kirjoittaa, ei mitään mikä sytyttää, että olen ihan tyhjä ja turha, niin juuri silloin tuuli saattaa kääntyä tunneissa. Maija Poppanen liihottelee huoneeseen. Ja sitten pursuaakin. Välillä en voi lukea lehtiäkään, haltioidun liikaa, kaikki on sytykettä. Tietenkin osaisin ja voisin ajastaa kiihkeimmällä kaudella syntyneitä juttuja myöhemmäksi, mutta ajattelen, että lukukokemus on luonnollisempi ja yhteys elävämpi, jos rytmini on näkyvissä. Te voitte istua siellä, missä istuttekin, ja ajatella, että nyt se on taas vähän alamaissa, ja että nyt sillä taas vilistää.

Kirjoitan useimmiten aamulla, ehkä klo 7 ja 10 välillä. Tai sitten illalla, klo 21 jälkeen. Välillä ihan mitätönkin pieneksi aiottu juttu heittää minut tuntikausiksi tutkimaan työn alla olevaa aihetta. Syntyy flow, aika katoaa.

Käyn muuten korjaamassa tekstejä joskus jälkeenpäin, jopa kuukausia, jopa VUOSIA jälkeenpäin. Kirjoitusvirheitä tietenkin, mutta myös lauseen kulkua. NÄIN sen olin tarkoittanut, miten se noin on tullut sormenpäistä ulos? En ole kuitenkaan koskaan poistanut yhtään postausta.

Koen välillä ankaraa huonommuutta bloggarina ja kadehdin menestyneitä blogeja: miksi me tavoitamme vain aika pienen yleisön? Mutta sekin on kahtiajakoista, luonteelleni uskollisesti. En jaksa nähdä vaivaa kuten monet muut, ne suositut, olen laiska. Eikä elämäni ole kyllä tarpeeksi jännittävääkään, saati kuvauksellista. Tunnen myös toisinaan ihmeellistä huonoa omaatuntoa bloggaamisesta ja yritän selvitä pikaisesti, ihan kuin minun pitäisi olla tekemässä jotakin tärkeämpää.

Päätin jo alussa, että tämä olkoon ainoa tontti, josta en mestaristressaajana suostu ottamaan paineita. Se päätös ei ole pitänyt. Joskus kun juttuja ei synny, tuntuu siltä kuin tukehtuisi. Pelkkä läppärin näkeminen ahdistaa. Silti kun silloin tällöin ajaudun lukemaan blogijuttujani taaksepäin, olen lapsellisen innoissani. Miten ihana blogi, miten IHANIA juttuja, ihan kuin mulle tehty! Olen siis onnistunut tekemään sellaisen blogin, jota haluaisin itsekin lukea.

Viime aikoina on taas ollut vaikeaa saada postauksia aikaiseksi. Yksi syy ovat kuvat.

Kuva-asia on vaivannut matkan varrella usein ja vaivaa edelleen. En jaksa aina olla ruinaamassa kuvaussessioita ja kuvia Herra Kameralta. Ja harvoinhan hän nykyään onkaan ruinausetäisyydellä. Kun kuvausvaiheeseen sitten joskus kuitenkin päästään, voi lopputulos yllättää. Emme näe asioita samoin. Kirjoittamishalun uhkaa käydä köpelösti, kun kuvat ja sanat ovat eri planeetalta. Hän näkee kaiken kaukaa, kirkkaana ja järkevänä dokumentaationa, minulle maailma näyttäytyy häilyväna unena, kuin neulansilmästä katsoisi, tai saippuakuplan läpi. Ja kieltämättä joskus ihan kiinnostuksenkohteetkin eroavat: luonto ei varsinaisesti inspiroi minua tippaakaan, paitsi ehkä eteläranskalainen luonto. Hän taas voisi vuodesta toiseen kuvata, ja kuvaakin, samoja kotoisia kallionkoloja. Silti, ilman Herra Kameraa ja Herra Kameran hienoja kuvia ei tätä blogia olisi olemassakaan. Silloin kun näemme samoin silmin, on se taianomaista. Ehkä lentäminen tuntuu juuri siltä? Monelle lukijalle nimenomaan kuvat ovatkin blogin parasta antia.

Myönnän, ajattelen usein miksi tätä teen? Minusta tämä on ihme: joka ikisen kerran kun olen pohtinut hanskojen tiskiin heittämistä, jostain on tullut viesti. Joka ikisen kerran. Pitkä sähköposti, jossa kerrotaan koko blogin hotkaisusta yötä myöten kun on kerran löytänyt tänne tiensä. Tai joku lähettää Pinterest-kuvan, tai linkin, tai biisin tai täggää minut Instassa: ”Tulit mieleen!” Yhden lukijan vesivärityö on seinällä kirjoituspöytäni takana, pieni ajatustaulu nojaa kirjapinoon. Kaikki kortit ja lahjat ovat pahvilaatikossa tallella, elleivät päivittäisessä käytössä. Belgian Lempi (aina vain Belgian Lempi) lähetti minulle juuri Amanda Palmerin Ted Talkin. On vain ajan kysymys milloin lähden sohvasurffaamaan Belgiaan, värikynät mukanani. Niin, te nappaatte minusta kiinni, aina kun olen vaarassa pudota.

Mutta siis se tärkein syy: Kanava ulospäin. Yhteys maailmaan, jossa asuu kaltaisiani.

Bloggaan useimmiten keittiön pöydän ääressä, mutta juuri nyt olen sohvan nurkassa kippuralla, villafiltti varpailla. Minulla on ylläni mustat farkut, mustat sukat, musta kaapu, musta villatakki ja suuri musta villahuivi pari kertaa kaulan ympärillä. Vanha kivitalo on viileä. Hiukset ovat tutusti tötteröllä pään päällä, siitä te minut kuulemma kadulla tunnistatte. Silmissä on mustat, tuhruiset, liian tylsän Chanelin viivat ja kynsissäkin on kulunutta mustaa. Oikea käteni on ihan jäässä naputtelusta, veri on paennut siitä kun olen kirjoittanut (ja poistanut kirjoittamaani) pitkään ihan hassussa asennossa.

Keittiössä tuoksuu, Herra Kamera kokkaa. Tyttäret käyvät istumassa sohvan käsinojalla ja viereisessä nojatuolissa. Toisella on uutta käyneen kirsikan väristä huulipunaa ja hän näyttää aivan nukelta, toinen on kihartanut kauniit, pitkät hiuksensa. Molemmat näpräävät kännykkää ja tuskailevat koulutöitä. Poika tulee luistelemasta ja minun pitää pidellä hänen uutta, kylmää lätkämailaansa hetki, koska siinä on niin hyvä tarramainen pinta.

Minun pitäisi oikeastaan tehdä nytkin töitä, lauantai-iltana, minulla on niin monta hommaa jonossa, jotka olen luvannut maanantaiksi tai alkuviikoksi. Kirjoitan kalenteriini (se ei olekaan tänä vuonna Moleskinin, vaan joululahja Herra Kameralta, musta Daycraft) pitkiä listoja. Joskus listoilla saa hämättyä itselleen tunteen, että olisi melkein jo työn touhussa. Työelämässä törmään jatkuvasti samaan ongelmaan. Harvaan ihmiseen voi luottaa, luottaa siihen, että tehdään mitä sovitaan ja tehdään se hyvin. Välillä ajattelen pettyneenä, että kaiken minkä ikinä haluankaan toteuttaa, minun on tehtävä yksin. Se on vähän sääli.

Minun tekisi juuri nyt hirveästi mieli viiniä, mutta olen jostain syystä keksinyt viettää tipattoman tammikuun, vaikka minusta se on aina ollut typerä ajatus. Tylsää se ainakin on. Mietin, voisinko painaa pausea yhdeksi illaksi tai edes tunniksi ja juoda lasin samppanjaa blogin kunniaksi, vai sinnittelenkö vielä viikon. Taidan sinnitellä, juhlin cokiksella.

Luen tämän tekstin vielä  kerran alusta loppuun, korjaan joitakin kohtia, poistan yhden kokonaisen kappaleen. Ajattelen, että tästä ei tullut yhtään sellainen postaus kuin olisin toivonut. Toistan itseäni liikaa, kaikki on jo sanottu.

Painan nyt silti ”Julkaise”-nappulaa. Joskus niin vain täytyy tehdä, vaikkei juttu olisi täydellinen. Se on ainoa keino jatkaa matkaa kohti seuraavia seikkailuja.

Seuraa blogia myös facebookissa, TwitterissäInstagramissa ja Pinteretissä.

44 Comments

  1. Voi sinua ihanaa! Onnea lämpimästi ja paljon. <3
    Onneksi olet täällä – vaikka niin harvoin jätän kommentin, aina luen jutut, ja itselleni parhaiten kolahtaneet moneen kertaan. En olisi osannut tulla edes kurkistamaan puodin ikkunoista kesällä ja tervehtimään sinua myrskyisen majakkareissumme jälkeen, jos en olisi tiennyt sinua.
    Nostakaa ihmeessä malja! Elämä on ihanaa, tipattomia tammikuita voi olla missä ja milloin vain, mutta tämmöisiä juhlia ei koskaan liikaa!
    Niitä seuraavia seikkailuita odotellen…

    Ikätoveri Ellis

  2. Onnea! Bloggaustaukoja tulee väistämättä kaikille enkä pidä niitä itse minään. Kuuluu elämään siinä missä kaikki muukin enkä jaksa koskaan selitellä, miksi en ole julkaissut mitään. Näin ollen en ole ihmetellyt sitäkään, miksi Kirjatoukan tekstejä ei ole näkynyt. Välillä käyn lueskelemassa vanhoja juttuja uudestaan ja fiilistelen kaikkea Ranskaan liittyvää.
    Kuvista en ottaisi stressiä, voit huoletta julkaista bloggauksia pelkällä tekstilläkin, tulee luettua siltikin. Tai ehkä juuri siksi. Minulle teksti on tärkeämpää kuin kuvat enkä seuraa lainkaan blogeja, joissa kirjoittaminen on täysin hukassa. Tilannetta ei pelasta taivaallisetkaan kuvat. Hiljaisuuden ja kuvien puutteen sijaan taidan olla enemmän huolissani tipattomasta kuukaudestasi… =) Lämmintä viikonloppua!

    • En mäkään alussa pitänyt taukoja minään, se on kasvanut vasta myöhemmin ongelmaksi. Kyllähän se saattaa se oma ahdistus olla sitäkin, että itse haluaisin jotain "ulos", mutten löydä tietä kun takerrun siihen ajatukseen kuvasta. Kiva kuulla että palaat lukemaan myös vanhoja juttuja, joskus harmittaa kun postauksen elinkaari on niin lyhyt, toisaalta helpottaa. Tämäkin purkaus saa minun puolestani painua unholaan aika äkkiä 🙂
      Mutta JOO, olen itsekin ihan äimänä tästä tipattomasta, ei kuulu tapoihin. Luulin, että tipaton vaikuttaisi yöuniin, kauneuteen, ties mihin, mutta ketun marjat. Minusta viini on ihanaa, rakastan viiniä, enkä aio luopua siitä enää koskaan! 🙂

  3. Sinä Ihana Anna! (Herra Kamerakin on tosi kiva.) Luin tämänkin kahteen kertaan. Kiitos, että kirjoitat. Älä huoli. Et ole puutteellinen, olet vain sellainen meistä, joka miettii kovasti mitä muut ajattelevat sinusta tai sinä muista.
    Tähän kohtaan sellainen knoppi: "Mistä lauseesta unohtui verbi, ja mikä se on?" ❤️

  4. Mulle kävi juuri niin… Eksyin viime kesänä tänne vahingossa. Sitten luin yhden jutun, toisen ja sitten ihan kaikki. Ja tänne jäin… Malja sinulle Anna.

  5. Hyvä teksti, niin paljon tuttuja ajatuksia, jotka osaat pukea sanoiksi. Nyt onkin aika esittää isot kiitokset sinulle ja Herra Kameralle: kiitos blogistanne, joka rentouttaa, antaa ajatuksia, luo arkeeni estetiikkaa, saa hymyilemään, näkemään osia maailmasta hieman erilaisella tavalla. Ootte ihan suosikkejani.

    Vielä: <3 ja onnea viidestä vuodesta!

  6. Kulles Anna, sun pitää nyt ajatella asiaa tällä tavoin:
    Onko ne kaikkein eniten markkinoidut ketjukahvilat, joissa kaikki on tarkkaan harkittu ja jotka kaikki tuntee, niitä parhaita ja ihanimpia kahviloita?

    Eivät ole!
    Parhaita ovat ne lukuisat pienen helmet jossain Etelä-Ranskan pikkukylissä joita olet löytänyt ja auliisti meille kertonut.

    Ja juuri sellainen helmi sinä ja tämä blogi on!! Aito, tunnelmallinen, elämänmakuinen. Blogi joka etenee omalla rytmillään, sinun rytmilläsi, ilman liian harkittuja kuvia tai tekstejä, ja jotka silti ovat niin täydellisiä! Täynnä fiilistä.

    Kirjoitat hirmu hyvin. Kirjatoukkuus tekee varmasti hyväksi kirjoittajaksi ja juuri sen takia sinun ei tarvitse harkita kaikkea niin tarkaan, priimaa tulee kuitenkin!
    Herra Kameran kuvat (ja sinun kuvasi, aina en edes erota mitkä ovat kummankin ottamia, eikä se ole tärkeätäkään) vangitsivat minun aikoinaan lukijaksi, koska olen visuaalinen ihminen, ja rakastan kuvia. Mutta en jaksa niitä ylistailattuja vaaleita koteja joita on kaikki muut blogit täynnä. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Ja kirjoitukset. Ne käsittelevät sitä mikä tuote on hankittu mistäkin jne.. Minä haluan lukea ELÄMÄSTÄ, ja sen sinä tarjoilet tosi houkuttavasti ja koukuttavasti.
    Niin, kuvat kiinnittivät huomioni, koska haluan itämaisia mattoja ja värejä ja kirjapinoja ja erikoisia munakuppeja niiden vaaleiden siksak-kotien sijaan. Mutta heti kuvien jälkeen minut vangitsi tekstisi. Tämä on ainoa blogi jota seuraan säännöllisesti ja jonka tekstit oikeasti luen. Ensin nuuskin ja tunnelmoin kuvat läpi ja hykertelen kun teksti on vielä lukematta.. ja sitten pääsen ajatustesi kimppuun jotka ovat ihania. Olet tosi hyvä ajattelija! Ja kertomukset ihanasta perheestä, sattumuksista, juhlista, ruuasta, taidenäyttelyistä ja taiteilijakodeista ja matkoista..
    Tämä vaan on kaikkein paras blogi! Ja olen onnellinen että olen löytänyt sen. Eikä mulla ole edes mitään lahjaa vaikka on syntymäpäivä! Mutta kyllä minäkin vielä joskus otan itseäni niskasta kiinni ja olen sellainen kunnollinen lukija, joka lähettää lahjoja lempibloggarilleen ja saa lukea niistä sitten kun lahja on tavoittanut vastaanottajan. Mutta onneksi meissä on myös niitä jotka muistavat sinua lahjoilla (kiitos niille ahkerille ja ystävällisille sieluille!) koska kuka bloggari muka lähettää lukijoilleen postikortteja ja laventelia ulkomailta??? Sellaisia pitäisi lahjoa useammin! <3

    Kiitos Kirjatoukka ja Herra Kamera ja oikein paljon onnea!!! 🙂

  7. Anonyymi says

    "Monia vuosia, armorikkaita vuosia, monia armorikkaita vuosia!"
    Tämän ortodoksishenkisen onnittelutervehdyksen myötä kiitän – jälleen kerran – blogistanne ja toivon saavani luettavaa/nähtävää jatkossakin. Teidän tahtiinne. Olette lahja. Ei lahjanantajaa voi painostaa. Te ANNAtte, me otamme vastaan. "Armosta" 🙂
    En pysty kuvittelemaan elämääni ilman Päivi-ystäväni taidetta (tauluja, kortteja, veistoksia, kirjeitä – nekin ovat taidetta, vanha isäni haltioituu jo pelkästä Päivin käsialasta!), tarvitsen "päiviä" hengittääkseni elämääni. Karismaattisesta blogistanne on myös tullut elämäni "hapettaja". Silkkaa armoa on saada elää teistä, silkkaa armoa.
    Kaiken hyvän toivotuksin,lämpimästi onnitellen
    Mehtis

    • Anonyymi says

      Sanot vaan.. 😉 😉 🙂 Ja mie tykkeen teistä: ootte ainoo "loki", jossa oon käyny kommentoimassa. Kertoo kuule jo aika paljon siitä, miten paljon tykkeen – ja arvostan.

  8. Mitä enää kirjoittaisin, kun yllä on kaikki jo sanottu niin osuvasti. Kiitos, että kirjoitat! Sun blogistasi on tullut mulle Aila Meriluodon päiväkirjojen veroinen pakopaikka, kun oma olo ahdistaa.
    Minäkin olen kokeillut alkoholittomuutta eripituisina jaksoina ja pettynyt, kun en yhtäkkiä olekaan muuttunut hyväkuntoiseksi, sädehtivän pirteäksi enkä ole edes nukkunut yhtään paremmin. Luultavasti lasi viiniä tekee minusta siedettävämmän ihmisen….

    • Merja, viimeksi kun jossain kommenteissa puhuimme Meriluodosta, aloin taas lukea Vaarallista, kuten siis tosi tosi usein ennenkin. Mutta nyt jotain oli liikahtanut taas lähemmäksi, olisin voinut alleviivata fiiliksiä sivutolkulla. No, miesrintamalla minulla on tietysti vakiintuneempaa, mutta muuten. Voi luoja miten tunnistan.
      Minäkin olen tullut siihen tulokseen, että viini pukee minua 🙂

  9. Onnittelut. Minäkin olen ollut melko tipaton, mutta pistänyt tarpeellisissa paikoissa tipattoman pauselle:D. Kai se on sellaista, että elämässä on hyvä oppia kohtuutta, mutta liian ankaraksi ei kannata itselleen ruveta. Että sitä kai nyt sanon sinullekin, ihana Anna. Että elä ja nauti, katsele hymyillen sitä mitä sinulla on ja ole itsellesi ja muille armollinen. Joten siirrän nuo Mehtiksen aloitussanat omani loppuun: Monia armorikkaita vuosia.

  10. Anonyymi says

    Mikä onkaan mystisempää kuin ajatuksenvirta ja sen kuvaaminen ja kirjoittaminen. Se vellova virta on päässä eri kuin paperilla…

    Ja sitten vaikka sisko sanoo, että mun pitäisi saada mielekästä tekemistä. Älä ajattele liikaa.
    Voiko tuo lohduttaa ja piristää? Voiko ajatella liikaa?
    Syntynyt pohtimaan, sanon minä.
    I WAS BORN THIS WAY, WHAT IS YOUR EXCUSE?

    Tuli yhtäkkiä mielikuva sinusta näyttämöllä vapautuneesti esittämässä ranskalaista linnanneitoa, heleänä ja iloisena!
    Improvisaatioteatteria. Siinä haluaisin sinut nähdä.

    Joskus vuosia sitten sinkkuna, omaa itseäni (jälleen kerran) etsiessäni, päädyin nuorisotyökurssille, ja löysin itseni vanhasta koulurakennuksesta tuona lämpinä syksynä, usean jännittävän ja luovan ihmisen seurasta.
    Parhaiten muistan improilun, jota päivittäin vedimme ex tempore. Se oli vapauttavaa. Samoin rentoutusharjoitukset. KAIKKI FYYSINEN.
    Ehkä siinä on ratkaisu. Tämän henkisen tilalle enemmän fyysistä rasitusta…

    Olet hieno persoona, ole vain oma itsesi ainiaan.

    Nikadora

  11. Minä olen auttamattomasti liian ujo ja lukossa noustakseni minnekään lavalle! Mutta ajatuksena ihana. I think I think too much. Uskon tuohon fyysisyyden pohdiskeluusi. Mutta hitto kun se vaatisi sohvalta nousua… 🙂

    Sinäkin olet mainio Nikadora <3

  12. Anonyymi says

    "Mutta siis se tärkein syy: Kanava ulospäin. Yhteys maailmaan, jossa asuu kaltaisiani." Niinpä kiteytitkin olennaisen! Puhetta minulle, meille, jotka ajattelemme, että maailmassa on kuin onkin mieleni oloisesti kokevia ja näkeviä. Sielusta sieluun, iästä ja muusta viis! Näin ajatteleepi mummeli, kuusikymmentä ja risat. ONNEA!!!!

  13. Anonyymi says

    Never say never…Aina voi yllättyä omasta "yllättävästä liikunnallisuudesta".
    Sanoo, vasta kaksi vuotta sitten lenkkarit ostanut.
    Ajatuksena aloittaa lenkkeily (WHAT!? Miten ihanan positiivisesti ajattelinkaan itsestäni =)
    Sitä paitsi se on todistettua, että pitkillä kävelylenkeillä voi olla jopa parempi vaikutus.
    Niin kerta.

    Nikadora

  14. Anonyymi says

    Viisi vuotta!!!! Ihailtavaa pitkäjänteisyyttä – ajattele. Olisitko aloittaessas uskonut, että pystyisitte tähän?

    Onnea teille! Ja hei, teidän blogi on EKSKLUSIIVINEN.
    merkityksessä: valikoiva, hieno, äärimmäisyyteen menevä, elegantti ja ainutlaatuinen – vailla hitustakaan termiin joskus liitettävää snobismia

    (Tää olikin siitä kiva kehu, että huomasin omankin rintani vähän röyhistyvän. Oiskohan muhunkin ihan vaan tämän lukemisen myötä tarttunut hippunen eleganssia tai jotain?)

    Belgian Lempi

    • Tai sitten meillä vain sattuu olemaan eksklusiivisia lukijoita, jotka pitävät tason korkealla? 🙂
      (Mutta vitsi miten kivasti sanottu, kirjoitan ylös nuo adjektiivit <3)

  15. Anonyymi says

    Anna ja Tomi
    Kiitos blogistanne.
    Se on keidas: ajatusten, tunnelmien, sävyjen ja tunteiden keidas. Keidas meille janoisille,elämän eliksiiriä uuvahtaneille, toivoa huomisesta,ja haikeutta menneestä. Se on elämää.
    Sydänlämpöiset onnittelut
    Outi K F

  16. Anonyymi says

    Hyvät Anna ja Tomi,
    Löysin bloginne noin vuosi sitten kun jälleen kerran googletin sanoilla "etelä-Ranska,Riviera,Nizza…etsiäkseni ihan vaan pientä palaa rakastamastani maailman kolkasta kylmään tammikuuhun. Ja sieltä löydyittekin Te! Siinä kävi juuri niin että aloin lukea alusta alkaen juttujanne ja jäin välittömästi koukkuun,sinä iltana ruokana oli nopeat lämpimät voileivät ja pari lasia ihanaa Valpolicello Ripassoa kera Kirjatoukan ja Herra Kameran. Itsekin lukeudun kirjatoukkien heimoon,asun satavuotiaassa vetoisessa torpassa kirjojeni seassa ja haaveilen milloin mistäkin Ranskan kolkasta.
    Kirjoituksesi Anna on elävää elämää,se hengittää. Välillä vimmaisesti,välillä rauhallisemmin,mutta aina niin aidosti ja kauniin rehellisesti. Saat lukijan tuntemaan sen mitä itse tunnet ja se on bloginne ehdoton ja suurin rikkaus.
    (Ai niin, rakastan myös kuvia!)
    Onnittelut teille Suomen ihanimmasta blogista!
    Sanna

    • Ooo, Suomen ihanin blogi, uuuuu, nyt olen otettu!
      Hauska kuulla miten lukijat ovat tänne tiensä löytäneet. Lisää Ranskaa ainakin on tulossa! Kiitos kun luet Sanna!

  17. Anonyymi says

    Taiteilijan pitää olla
    ennen kaikkea tyytymätön.
    Se ei ole ahneutta,
    vaan ruokahalua.

    Lawrence Calcagno

    Iloa päiviinne!

    Nikadora

  18. Anonyymi says

    Lupaan, viimeinen kommenttini (toistaiseksi!)
    Kirjavinkki luovuuden lukon avaimen löytymiseen:
    Julia Cameron: TIE LUOVUUTEEN, Henkinen polku syvempään luovuuteen. (LIKE)

    -N-

  19. Anonyymi says

    Nyt täytyy minunkin kommentoida 5- vuotis synttäreiden kunniaksi, vaikka tapoihini ei kuulu nettiin kirjoittelu 🙂 Löysin bloginne viime syksynä ja siinähän sitten vierähti yksi viikonloppu kun tuli kaikki luettua alusta loppuun. Kirjoituksesi vie ajatukset ja arjen hömpötykset muualle, joten tähän on vähän niin kuin jäänyt koukkuun (varsinkin kun esim. jouluahdistuksesi ja hemmetin mutsi-kommenttisi osuvat ja uppoavat sopivasti…). Sitä paitsi meren rannalla syntyneenä ja rannikolla aina asuneena RAKASTAN Hankokuvianne. Joten jos tekstin luominen ja kuvien tuottaminen on joskus tuskallista – ei se mitään, kyllä me jaksetaan odottaa! Hyvää kevättä toivoo Kia

  20. Anonyymi says

    Pöh, parasta on kun olet oma kiemurainen itsesi. Uusi postaus blogissa on joka kerta iloinen yllätyslahja, siltä se ainakin tuntuu. Lasittuneinkin katse terävöityy, ryhti oikenee (niska saattaa kyllä vähän jännittyä kun pää työntyy lähemmäs ruutua) ja sormet syhyävät rullaamaan kaiken kerralla, sitten palata alkuun ja malttaa maistella ajan kanssa uudelleen. Värikylläisiä sanoja ja sävyjä, jotka saavat lukijansakin tuntemaan olonsa oudon ehtoisaksi.

    Kiitos, että olette olemassa, juuri tuollaisina. Heidi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.