Latest Posts

And my dear, we’re still goodbying

Aina sama juttu. Tässä kohtaa iskee haikeus. Hulluko mä olen kun jätän kotini ja lähden seikkailemaan maailman toiselle puolen? Minähän rakastan omaa kylääni, omaa mertani, omaa sänkyäni ja omaa kolhiintunutta keittiönpöytääni!

Samaan aikaan varpaat villasukissa kipristelevät jännityksestä, tekisi mieli jo karauttaa matkaan.

Juuri nyt matkalaukut lojuvat vielä suut ammollaan pitkin huushollia, niihin lentää aina välillä kaaressa muutama riepu, kenkä, kirja. Kolme viikkoa on pitkä aika, mutta laukut ovat onnettoman pieniä. Emme voi vaihtaa maisemaa isojen pakaasien kanssa, on oltava tiivistä ja tehokasta. Olen saavuttanut pisteen, jossa ikävöin jo jopa omia vaatteitani, niitä, jotka eivät mahdu mukaan. Perillä on kevät, joka siellä tarkoittaa lämpöisiä päiviä, mutta kylmiä, jopa pakkasen puolelle liukuvia iltoja ja öitä. Pakkaa siinä sitten järkevästi. Pakkaamista mutkistaa myös se, että pitäisi sekä edustaa että reppureissata. Pelaan eräänlaista vaatepalapeliä, en vain omalta, vaan myös nuorison osalta. Parkkonen on toki jo ehtinyt hävittää uuden, timmin, ranskalaisen pukunsa housut jonnekin. Hän on omillaan.

Vaikka olen ollut hyvissä ajoin vauhdissa matkavalmisteluineni, kaikki jää kuitenkin viime tippaan. Tammisaaren poliisilaitos unohtaa laittaa pojan passitilauksen eteenpäin. Onneksi soitin. Saamme, toivottavasti, hänen passinsa lentokentältä huomenna juuri ennen lähtöä ja jos emme, niin lainaamme hurmaavaa, murrosikäistä, turhautunutta, räppiä kuuntelevaa lasta jollekin jouluksi? Minun luottokorttini puolestaan suljetaan yllättäen, se on joutunut hyökkäyksen kohteeksi, ja uusi kortti eksyy pikatoimituksesta huolimatta matkalla Hankoon. Lopulta uusi kortti saapuu tänään, päivää ennen, eli sittenkin ajoissa. Koitan muista hengittää palleaan asti ja ajattelen tequilaa.

Läppärin aion jättää kotiin. Sama se, tämä vuosi on ollut kirjoittamisen suhteen muutenkin varsin onneton. Onneksi teillä on niin säkenöivät elämät, että ette te minun surinoitani kaipaa. Juhlitte joulua sitten Belgian Lempin opeilla tai omalla kaavalla, arvaan, että teillä on ihanaa ja tähtisadetikkuja kuluu. Minä palaan sitten loppiaisen tienoilla linjoille toivottavasti uudesti syntyneenä, uudella vuodella rokotettuna. Sillä 2017 oli kerta kaikkiaan vaikea, sen suhteen ei mitään kaihoa, adieu vaan ja antaa heittää.

Aion kuitenkin sekoilla jonkun verran f:ssa ja sitäkin enemmän instassa, joten jos janoat Meksikon kuvia ja tunnelmia, hyppää viimeistään nyt kyytiin. Voisin vaikka vilauttaa jo reissun päältä kuuluisaa lentokonespa-repertuaariani, haha!

Saanen siis toivottaa tässä kohtaa teille mitä herttaisinta joulunaikaa ja kaikkea kaunista ja hyvää uudelle vuodelle. Kiitos kun olette aina mukanani, aina tukenani, ikuisesti viisaita ja iäti niin cool.

Rakkaudella,
Annanne

TallennaTallenna

Vipinästä viis

Auts, sattuu. Herne on niin syvällä sieraimessa, että se kimpoaa kohta ohimosta ulos.

Luin aamun alkajaisiksi tämän Hesarin nettisivuilla julkaistun Helena Liikanen-Rengerin kolumnin. Kolumissa käsitellään (Helenan tuttavapiiristä) poimittujen italialaisten ja ranskalaisten naisten tapaa pitää huolta parisuhteen vipinästä panostamalla huoliteltuun ulkonäköön.

(Lue se, nyt. Odotan sinua tässä.)

Olen ollut 24 vuotta kimpassa tuon saman miehen kanssa, eikä ikinä meidän suhteemme hyvinvointi ole ollut kiinni minun ulkonäöstäni. Tai hänen. Se miten meillä menee riippuu esimerkiksi siitä olemmeko ylipäätänsä syystä tai toisesta puheväleissä, olemmeko muistaneet juoda tarpeeksi vettä, olemmeko huoliltamme saaneet unta öisin.

Te tunnette minut. Rakastan meikkejäni ja voiteitani, kekkuloin kivoissa vaatteissa, yritän hurmata kokonaisia mantereita kerrallaan. Tiedätte myös ulkonäköpaineistani ja epävarmuuksistani. Rakkauteemme näillä asioilla ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan vaikutusta. (No ehkä ihan aluksi, jos valitsimme toisemme visuaalisista syistä, mitä en kyllä enää muista.)

Olen joskus kai surrutkin sitä, että Parkkonen vain harvoin huomioi ulkonäköäni. (Paitsi joskus hän kyllä kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi, mutta yleensä vain silloin kun olen ulkonäkökriisissä, ja hän haluaa minun liikkuvan eteenpäin jalkakäytävällä.)
Sen piirteen kääntöpuoli, positiivinen sellainen, on se, että hän ei myöskään tunnu huomaavan huonoja päiviäni. Olen loikoillut hotellilakanoissa pitseissäni ja kylpytakissani jumalaiselta tuoksuen ja näyttäen, ja hän on tyytyväisenä kömpinyt nukkumaan omalle puolelleen, ja toisaalta taas hapuillut huulillaan niskaani silloin, kun seison tukka pystyssä, rillit huurussa, hellan ääressä, riisipuurotahroissa.

Meillä on Parkkosen kanssa pitkä historia yhdessä. Lapsiperheen vanhempiakin olemme olleet pian 20 vuotta. Voitte uskoa, että siihen on mahtunut kaikenlaista. Me olemme kahlanneet vuosien varrella käsittämättömien koettelemusten läpi naama ravassa, polvet ruvella. Olemme olleet tosi tiukoilla monella tapaa. ITKEN kun ajattelen, että se nuori Anna olisi niissä hetkissä, niissä tuhansissa muissa paineissa, joutunut lukemaan tuollaista soopaa korkokengistä ja hyväntuoksuisesta vipinästä. Kunhan selvisi hengissä…

Me emme ole mitenkään täydellinen pari, me riitelemme usein ja lapsellisesti, teemme asioita parisuhdeneuvojien vastaisesti. Tarvitsemme aikaa erillämme, nukumme vain silloin tällöin samassa sängyssä, emme jaksa tai osaa kommunoikoida. Olemme joissakin asioissa hyvin erilaisia ihmisiä. Jaamme kuitenkin melko samanlaisen leffamaun, rakkauden taiteeseen, yhteiset arvot ja omaamme tiettyjä huolettoman hedonistisia piirteitä, jotka kannustavat meitä vuosi toisensa jälkeen nautiskelemaan elämästä yhdessä.

En pidä semmoisesta ajatuksesta, että on olemassa joku yksi ja oikea tapa olla pariskunta. On takuulla parempia tapoja ja sitten huonompia tapoja, mutta jännittävää kyllä ne eivät välttämättä takaa suhteen lopullisen onnistumisen kannalta välttämättä yhtään mitään. Aina joskus joku lähtee kuitenkin sen työkaverinsa matkaan.

Mutta me olemme yhä vielä yhdessä. Joku meitä sitoo kuin liima. Ehkä  juurikin ne roskapussit, likaiset essut ja se ikuinen älämölö? Sitä paitsi ajatuskin jatkuvasta, jokapäiväisestä treffeilläolosta saa minut tukehtumaan ahdistuksesta. Koska:

Antakaa nyt jumalauta tässä maailmassa olla edes YKSI ulkonäköpaineista vapaa vyöhyke, ja minulle se on Parkkosen syli!

Yksi juttu vielä: minulla on pari ystävää, jotka ovat arvostelleet tapaani kutsua Parkkosta Parkkoseksi. Minulla on ollut miljoona Tomi-nimistä poikaystäväehdokasta, mutta vain yksi ainoa Parkkonen. Siksi Parkkonen on Parkkonen. Voitte lakata pyörittelemästä silmiänne.

Heitetäänkö pois kaikki housut ja paidat, lähdetään lennolle

Mä olen siitä vekkuli, että pystyn tekemään mitättömistä asioista valtavia ongelmia ihan tuosta noin vaan, ja sitten toisaalta taas kääntämään vaikeat asiat kiinnostaviksi haasteiksi.

Otetaan nyt vaikka Case Meksikon Pitkä Lentomatka.

Ensin mä olin ihan että ei hemmetti, pelottaa, ahdistaa, enkä takuulla tule selviämään hengissä. (Muun muassa koska en käy lentokoneiden enkä junien vessoissa koskaan eli ikinä).

Mutta sitten aikani henkeäni haukottuani ja sureksittuani päätin, että tästähän otetaankin kuulkaa ilo irti! Minähän rakastan tämmöistä suunnittelemista!

Me lennämme siis joulukuun puolessa välissä Helsingistä Madridin kautta Mexico Cityyn. Kun laskee mukaan ajomatkat Hangosta Helsinkiin, olemme matkalla noin vuorokauden, josta siis suurimman osan ilmastoiduissa tiloissa, joissa on loisteputkivaloa. Kummatkin asioita, jotka saavat minut romahtamaan.

Lentoaika Madridista Mexico Cityyn on yli 12 tuntia.

Se on AIKA MONTA TUNTIA RUTIKUIVAA LENTOKONEILMAA JA PAIKALLAAN ISTUMISTA. Tätä ennenhän olen määritellyt maksimilentoajakseni 3,5 tuntia…

Olen kuitenkin nyt kehittänyt selviytymissysteemin, joka perustuu kauneudenhoidollisiin toimenpiteisiin. Olen mielikuvaharjoitellut itselleni eräänlaisen lentokone-span.

Laitoin tässä päivänä muutamana mutsille viestiä.

Oletko sä antanut mulle jo joululahjan? Toivon rahaa.

Pitkän viestittelyn jälkeen (kyllä on taas tässä viikkotolkulla mennyt whatsappin varressa) mutsi siirsi PIENEN SUMMAN tililleni ennenaikaiseksi joululahjaksi, saatesanoilla:

Ei kukkia, ei seerumeita, etkä tarjoa samppanjaa kenellekään.

Hyvin se tyttärensä tuntee. Hän ei kuitenkaan kieltänyt IHOÖLJYJÄ, joten menin ja ostin heti Acon Renewal Face Oilia* aloittaakseni lentokone-spani kokoamisen!

*Kiitos vinkistä MileStyle Blog

Olen nyt pitkällisen tutkimustyön tuloksena laatinut oman muistilistani pitkille lentomatkoille, toki jo hyvissä ajoin ennen pitkää lentomatkaa ja sen suomaa kokemusta:

(Olen lentänyt kyllä nuorena mm. pisimmillään Hki-Lontoo-New York-Chicago -session, mutta sitä ei lasketa, sillä nuorenahan sitä pystyy ihan mihin tahansa eikä mikään tunnu missään. Ajatella, että silloin sitä todella lennettiin 15-vuotiaina pitkin maailmaa ilman kännyköitä, ja kotiväki saattoi vain toivoa, että joskus parin vuorokauden kuluttua kuulisivat rätisevän lankapuhelimen toisesta päästä heiveröisen tiedon perillepääsystä…)

1. Valitse paikkasi. Tätä emme valitettavasti ole päässeet vielä tekemään, jostain syystä Iberian lennolle ei saa edes kovalla rahalla varattua paikkoja etukäteen. Seuraava mahdollisuus on sitten kun online check-in käynnistyy, täytyy olla kärppänä. Aion myös luonnollisesti tarvittaessa rettelöidä Madridin lentokentällä. Osaan kuulostaa aivan joltakin roolihahmolta Almodovarin elokuvasta Naisia hermoromahduksen partaalla, kun sille päälle satun.

Me olemme matkassa koko viisikko, ja olisi kivaa istua edes jotakuinkin lähekkäin. Haluan myös jostain syystä istua koneen etuosassa ja varmistua siitä, että minun ja käytävän välissä on vain omaa väkeä. Parkkosen pitää lievän ahtaanpaikankammon takia istua aina käytäväpaikalla, myös elokuvateattereissa. Minä pidän ikkunapaikastakin, koska siellä saa käpertyä omiin oloihinsa, mutta vieraiden yli loikkiminen ei ole kauhean mukavaa.

(Suurin osa ihmisistä haluaa istua kuulemma koneen etuosassa. Siksi moni suosiikin koneen takaosaa, jossa saattaa tästä syystä olla väljempää.)

Jos olisin varoissani, upgreidaisin tietenkin koko sakin.

2. Pukeudu fiksusti. Ja kun sanon fiksusti, tarkoitan, että älä pukeudu kuten minä, jolla on pakkomielle hurmata aina kohdemaan koko asukaspohja heti lentokentällä, omasta mukavuudesta viis. Aion olla viisaampi tällä kertaa, ja olenkin jo suunnitellut itselleni lentoasun.

(Lentoasun, kiekui mutsi puhelimeen, aiotko sä lähteä lentoon!)

Tahdon pehmeät, mutta pohkeita nuolevat vajaamittaiset housut, paljaat nilkat, mustat lenkkarit, jätti t-paidan, joka valahtaa toiselta olkapäältä, harmaan kauniisti laskeutuvan alpakkavauvasta tehdyn villatakin taskuilla ja valtavan mustan shaalin. Asuni kruunaa äärettömän tyylikäs mutta silti leikkisä luonnonmateriaaleista valmistettu unimaski, jota en ole vielä löytänyt. Vaihdan kengät koneessa aamutossuihin (hotellista pöllityt) ja mustiin villasukkiin. Paljon hopeakoruja.

Kassiin pakkaan vielä joitakin vaihtovaatteita, mikäli tunnen oloni nuhjuiseksi loppusuoralla sekä mustat flipflopit. Vaikka Mexico Cityssä todennäköisesti onkin noin viisi astetta ”lämmintä” klo 4:50 kun laskeudumme…

3. Unohda meikit ja piilarit. Pistä rillit päähän. EHDOTTOMASTI MULLE VAIKEIN RASTI TÄMÄ! Katso kohta 2. ”kohdemaan koko asukaspohjan hurmaaminen”. Minulle luonnontilassa oleminen tarkoittaa paljon mustaa kajalia, kaikki muu on luonnotonta. Mutta koska haluan lotrata naamaani noin 300 euron arvosta vapaita radikaaleja lentomatkan aikana, ja koska haluan, että minulla on silmämunat vielä Meksikossakin, joudun taipumaan.

Vinkki: Ennen laskeutumista voit pyytää pari jääpalaa, kietoa ne kahteen servettiin ja nostaa hetkeksi silmille. Ah!

4. Pakkaa käsimatkatavarakassi järjellä, ei kiireellä. Minulla on vanha, ihana ruskeanahkainen kassi, joka on notkea ja tilava ja muuten täydellinen, mutta siinä ei ole mitään sisälokeroita. Laita siis tavarat omiin pieniin pussukoihin käyttötarkoituksen mukaan. Voiteet ja raikasteet yhteen, eväät yhteen, meikit yhteen, pillerit yhteen, laturit, laitteet ja kuulokkeet yhteen. Kun kaikella on paikkansa, on asiat helppo löytää. Gauharillahan on se mielettömän kaunis ja kätevä meikkipussisarja!

Ja vaikka haluatkin olla varautunut kaikkeen, ei matkakassia kannata turvottaa jalkatilan kustannuksella. Pienilläkin asioilla voi omasta paikasta tehdä mieleisen pesän.

5. Syö järkevästi, ennen lentoa ja lennolla. Pizzaa ja punaviiniä ei lasketa järkeväksi syömiseksi, josta olen erityisen pahoillani. Samoin kuin siitä, että välilaskumme Madridin lentokentällä kestää nelisen tuntia = olen LÄHELLÄ TAPAKSIA nelisen tuntia, mutta saan omien sääntöjeni mukaan syödä vain laihaa kanakeittoa tai salaattia. Tapasten lisäksi ikiomalla kieltolistallani ovat alkoholi, kahvi, hiilihapotetut juomat, sokeri, liika suola ja vehnä. Lentokoneilma turvottaa ja kuivattaa, ja minä haluan laskeutua litteänä ja kosteana.

6. Rakenna itsellesi ohjelma. Silkka kasvojen hemmottelu vie jo oman aikansa. Ihania aineita kannattaa taputella kevyesti lisää parin tunnin välein, sinne missä tuntuu tarvetta olevan: silmänympärykset, huulet, kädet… Ja puhdistaa kasvot puhdistusliinoilla ja misellaarivedellä välillä.

Liiku tunnin välein hereillä ollessa, juo paljon vettä (tämäkin on helpompaa hereillä), koita nukkua edes vähän, edes pätkissä. Me onneksi lennämme yöllä sen pisimmän pätkän, joten nukkuminen saattaa onnistuakin.

Jos ei onnistu, niin katso antaumuksella leffoja, lue kerrankin rauhassa ja piinaa Parkkosta tulevaisuuskeskusteluilla. Opiskele espanjaa. Kun ajan jakaa pieniin kapseleihin ja luo lennolle omat rutiininsa, aikakin menee sutjakammin. Olen myös alkanut ymmärtää, että minun on joustettava vessaperiaatteestani, toilettireissut ovat sitä paitsi hyvää liikuntaa.

Pitkiä matkoja alvariinsa ramppaava ystäväni Carita (joka on nytkin Ausseissa) kertoi kävelevänsä käytävillä ympyrää ja käyvänsä venyttelemässä koneen takaosassa, lentoemäntien luona. Siellä on hyvin tilaa. Hän myös neuvoi valitsemaan heti neljä hyvää leffaa, jotta henkisesti tietää ainakin noin 7-8 tunnin olevan katettu. Sitten kun laskee tunnin nousu- ja laskuhärdelleihin, ja pari tuntia syömisiin, onkin jo perillä. (Mutta kyllä Caritakin sanoi, että ne kolme viimeistä tuntia ovat ne pahimmat.) Carita myös vinkkasi välilaskupaikkojen suihkuista ja jalkahieronnoista, joillakin kentillä on myös joogaa! Caritan salainen ase koneessa on piparminttu-jalkavoide, mutta minä luulen, että parin tunnin lennon jälkeen en enää taivu niin paljon, että ylettyisin omiin varpaisiini…

Muista myös hyödyntää nykyajan vempeleitä: nyt ehtii kuunnella poliittisen podcastin jos toisenkin ja kenties vaikka blogata!

7. Aloita valmistuminen jo ennen matkaa. Tankkaa vettä, nuku hyvin, kävele pitkiä lenkkejä, kuori ja öljyä koko kroppa, tee hiuksillekin öljyhoito. Tehokosteuta kasvoja. Jalat joutuvat koville koneessa ja yleensä matkalla muutenkin, kun yrittää ottaa haltuun kokonaisia kaupunkeja muutamissa päivissä. Haluat ehkä satsata jalkahoitoon ennen reissua tai ainakin itse kylvettää ja huoltaa räpylät.

Myös se pizza ja punaviini -setti kannattaa unohtaa jo matkaa edeltäviltä päiviltä ja syödä kevyesti. Jos et nappaile maitohappobakteereita ympäri vuoden kuten minä, aloita ainakin reilusti ennen matkaa.

Laita kaikki valmiiksi hyvissä ajoin, jotta itse matkaan lähtö on stressitön ja kiireetön (ahahahahahahahahahahah!). Hengitä. Voit joka tapauksessa fiilistellä sitä, että ainakin olet paremmin valmistautunut kuin Parkkonen.

Tässä pakkauslistaani koneeseen:

Hammasharja ja -tahna (pesisithän hampaat pari kertaa vuorokauden sisällä kotioloissakin!)

Kosteusliinat, sekä meikinpoistoon tarkoitetut että desinfioivat (aion pyyhkiä selkänojia ja käsinojia kaiken maailman rähmäkäpälien jäljiltä sekä siivota vessoja.)

Misellaarivesi

Huulirasva

Silmänympärysvoide

Seerumi, kasvoöljy tai punaisuutta poistava kosteusvoide (tai rehellisyyden nimissä nämä kaikki)

Avenen Antirougeur Calm -naamio (lähes näkymätön geeli, en siis säikytä ketään!)

Suihkutettava lähdevesi kasvoille

Käsivoide

Deodorantti

(Kaikki toki pienissä, sallitun kokoisissa purkeissa ja pulloissa, ja mielellään hajuttomina versioina. Oma iho voi reagoida voimakkaammin lentokoneen ilmanalassa, ja naapuritkin varmasti arvostavat mikäli et parfymoi koko peltipurkkia! Skippaa myös se appelsiininkukan tuoksuinen hajuvesi.)

Oma pikkuinen käsipyyhe

Pieni roskapussi

Nenäliinoja

Pumpulilappuja

Silmälasit

Piilolinssit

Aurinkolasit (koska kuuluisuus.)

Silmätipat

Meikit ja peili
Ja kun sanon meikit tarkoitan primeria, meikkivoidetta, peitevoidetta, poskipunaa, aurinkopuuteria, kulmakynää, kahta eri kajalia, luomiväriä, ripsiväriä, huultenrajauskynää, huulikiiltoa. Vaikken kaikkia klo 4:50 käyttäisikään. Voi muuten olla, että joudun ottamaan kaksi huultenrajauskynää ja huulikiillon lisäksi huulipunan, sillä olen EHKÄ siirtynyt punaisen huulipunan käyttäjäksi! Voisi olla hyvä idea tässä kohtaa vaihtaa meikkivoide kiinteään, sienellä tuputettavaan, ja poskipuna ja luomiväri voidemaiseen, sormilla levitettävään. Mutta muista: kone on varsinainen bakteeripesäke, putsaa kädet aina ennen kuin lähmit kasvojasi!

Hiusharja

Hiusöljy (hiukset kuivuvat siinä missä ihokin!)

Hiusnauhat (puhelinjohtorinkulat, what ever)

Burana

Aspiriini

Magnesium

Maitohappobakteerit

Käsidesi

Kurkkupastillit

Nenäsuihke (kenties seesamiöljy-sellainen?)

Luontaistuotekaupoista löytyy erilaisia tuotteita helpottamaan jännitystä ja nopeuttamaan nukahtamista. Jos jollakin on näistä syvempää tietoa, niin kertokaahan!

(Kuivattuja) hedelmiä

Pähkinöitä

Omat teepussit (haluan sen nimisiä pussukoita kuin Lady Moon Totally Relaxes in an Airplane, tiedättehän!)

Jotain patukoita

Purukumia

Kirja

Muistikirja

Kyniä

Meksikon matkaopas

Espanjan sanakirja tai kielioppikirja

Omat kuulokkeet

Unimaski

Lentosukkia en haluaisi, ellette pakota. Kiristää pelkkä ajatuskin. Niskatyynyä en millään tahtoisi raahata ympäri Meksikoa (niistä puhallettavista ei ole mihinkään), sitä paitsi yleensä tyynyn ja filtin saa koneestakin. Semmoinen silmä- ja suuaukoilla varustettu kosteuttava korealainen kasvomaski (sheet mask) olisi mahtava lentokone-spa-juttu, mutta liian pelottavan näköinen.

(Huomasin muuten, että yhdessä suosikkimaskissani on ISTUKKAA? Kenen istukkaa??? Ei ainakaan Hangon kempparintädin, olen kysynyt.)

Kentällä laskeudutuamme suuntaan ensimmäiseksi naistenhuoneeseen, pesen kasvoni, voitelen poskeni, harjaan hiukseni ja tempaisen itseni tiukalle nutturalle. Ja sitten vain Meksikoa valloittamaan!

Teidän vuoronne: Mitä unohdin? Mitkä ovat sinun parhaat vinkkisi tappavan pitkistä lennoista selviytymiseen?

Kuvat ovat huhtikuun Ranskan matkalta.

TallennaTallennaTallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Fenkolia ja viinirypäleitä

Hei tämä oli kiva! Ja hyvä! Ja vähän yllättävä!

Paahdettua fetaa ja fenkolia

Laita uuni kuumenemaan (tämä oli eritoten sinulle muistutukseksi Laura!)

Pilko villisti fenkolia, punasipulia, kesäkurpitsaa ja valkosipulia, ja vippaa vihannekset uunivuokaan. Sitten se yllättävä osuus: huuhtele tummia viinirypäleitä ja irrottele reilusti rypäleitä mukaan vuokaan.

Lohko käsin isoja fetakimpaleita vihannesten päälle ja kauhaise vielä kourallinen oliiveja perään. Minulla on ihania vihreitä ja mustia oliiveita vieläkin Kreikasta, voi taivas miten hyviä ne ovat…

Sekoita kastike hyvästä oliiviöljystä, sitruunan mehusta, punaviinietikasta, suolasta ja mustapippurista. Mausta öljykastike kuivatuilla yrteillä, kuten timjamilla, rakuunalla, mintulla… kumoa vuokaan.

Muhita uunissa reilun vartin verran ja lisää sitten pikkuisia terttutomaatteja (edelleen tertuissaan, koska ovat niin kauniita siten!) paistoksen päällimmäiseksi. Kytke grillivastus ja tykitä vielä ainakin viitisen minuuttia, kunnes tomaatit ovat saaneet väriä. Minun puolestani saavat saada vähän jopa mustaa kylkeen.

Tiputtele vielä uunista otettaessa vähän oliiviöljyä ylle. Tarjoa viikonlopun piipahtajille vaikkapa espanjalaisten leikkeleiden ja rapean maalaisleivän kera; vihanneksista irtoaa makeaa, öljyistä lientä, johon leipää on ihana dippailla. Me joimme samppanjaa, mutta punaviinikin passaa.

Alkuperäinen ohje taas siitä jo aiemmin hehkutetusta Vege-lehdestä, tässä pienin omin tuunauksin.

Mulla on fenkolin kanssa pieni käytännön ongelma: otatteko te aina sen ulommaisen kerroksen pois, siis tavallaan ”kuoritteko” fenkolin? Siitähän lähtee ihan valtavasti pois! En osaa ratkaista tätä, joten välillä kuorin, välillä en. Pilkon yleensä myös fenkolin varret ja tillimäiset tupsut mukaan ruokiin, valmistan sitten fenkolia kypsennettynä tai raakana. Miten te käytätte fenkolin eri osat?

Fenkolihuumani ei ota laantuakseen, päinvastoin. Ranskassa fenkolia löytyy usein aperitiivitarjottimelta ihan sellaisenaan, fenkoli taipuu mahtavasti salaatteihin, marinoituu kiltisti  ja muistatte ehkäpä myös esimerkiksi fenkoli-lohivuoan tai lemmekkään fenkolipizzan?

Don Witkan Cornicabra -oliiviöljy saatu maisteltavaksi Tian Veranta & Friends -joulupuodista Hangosta. Todella tuoreen ja voimakkaan makuinen pippurinen öljy, tykkäsin! 

Kreikkalainen lammaspata












Kesästä tuntuu olevan niin kovin kauan… On vaikea muistaa miltä lämpimät illat tuntuivat, oliko niitä edes, tätä yhtä ainutta lukuunottamatta? Silloinkin tarvittiin huopia hartioille ja painauduttiin kylki kyljessä isolla porukalla yhteen, eikä höyryävä pataruoka ollut yhtään hullumpi valinta illalliseksi.

(En muista alkukesän Kreikankaan helteitä enää, nyt kun ajattelen. Kun sormet kohmettuvat sohvalla kirjoittaessa, on vaikea päästä sihen tunnelmaan, kun on kuuma sisuskaluja myöten. Toisaalta tavoitan aavistuksenomaisesti sen olotilan, kun palasimme yli kolmenkymmenen asteen helteistä vilpoiseen Suomen kesään; olimme kuin energialla rokotettuja siitä viileydestä, siitä, että ylipäätänsä jaksoi tehdä jotain. Nostaa kättä, nostaa jalkaa!)

Järjestimme Big Fat Greek Partyt ystävillemme siis vähän sen jälkeen kun olimme palanneet reilun kuukauden reissultamme. Kaivoimme hiekan ja aurinkorasvan tuoksuisista matkalaukuista puolen kilon kuparisia viinikannuja, lyhtyjä, yrttejä, öljyä, paperipöytäliinoja, tsipouroa, oliiveja ja sitruunoita. Kaikki Kalamatan torin ja tavernoiden maut olivat vielä tuoreessa muistissa.

Ruoanlaitto oli mutaman viikon superhelppoa, sekin oli Kreikan peruja. Käsi oli rento, maut tulivat itsestään, suu maistoi jo etukäteen mitä mihinkin piti laittaa. Kokkaaminen oli rouheaa, juustokimpaleet suuria ja vihannekset romuluisia. Aikaa oli tai sitä otettiin, kyökissä roiskui, loiskui ja sihisi. Kaikki kellui oliiviöljyssä.

(Oliiviöljystä puheenollen, olin kesäkuun jäljiltä pitkään kuin nuori persikka kiiltävine poskineni. Hiukset kihartuivat niskassa ja olin täyteläinen ja täynnä valoa. Tänään seisoimme Parkkosen kanssa marraskuusta putkahtaneina metalliseinäisessä hississä, sinisen loistevalon alla ja katsoimme meitä peilissä: näytimme ryppyisiltä, ankarilta ja alistuneilta.)

Vaan heinäkuussa nostimme pöytään kreikkalaista salaattia, tsatsikia, riisillä täytettyjä mausteisia paprikoita ja lammaspataa. Lapioimme kaikkea hyvää lautaset kukkuroilleen, latkimme halpaa, jääkylmää viiniä. Rapeakuorinen leipä murrettiin kädestä käteen. Tyttäret tekivät jälkiruoaksi hedelmävadin, jonka yllä me kaikki ensin vain huokailimme onnesta.

Ei haittaa, vaikka resepti tulee vasta nyt. Fetasalaatin voi tehdä talvi-iltoina myös lämpimänä versiona ja pataruoka se vasta tekeekin hyvää, hyisestä tuulesta tupsahtaville nälkäisille.

Kreikkalainen lammaspata

Laita pataan pannulla ruskistamaasi lampaanlihaa, suupaloiksi pilkottuna.
Heitä mukaan salottisipuleita, isoja paprikalohkoja ja chilipalko tai pari siemenineen. Laita sekaan myös kuivattuja aprikooseja ja luumuja, kourallinen kumpaakin, ja mausta suolan ja pippurin lisäksi kanelilla ja rosmariinilla.
Kumoa lopuksi kaiken ylle reilusti vettä, kenties pieni tujaus punaviinietikkaa, ja tyrkkää pata uuniin niin pitkäksi aikaa, että kaikki on muhevaa ja hiukan makeaa.

Tarjoa täytettyjen vihannesten tai riisin kera. Ruokajuomavinkki: ainakin meidän marketista saa kreikkalaista Mythos-olutta!

Tuo tatuointi: sen kantaja on juossut Spartathlonin, eli hurjan ultrajuoksun Ateenasta Spartaan. 250 kilometriä alle 36 tunnissa, antiikin ajan sanansaattajan Feidippidesin jalanjäljissä. 440-luvulla eaa Herodotoksen kirjaamassa historiateoksessa kuvaillaan reittiä ja mainitaan siihen käytetty aika, ja kilpailu syntyi 1980-luvulla noiden ikivanhojen persialaissodista kertovien kirjoitusten pohjalta. Lumoavaa, kerrassaan lumoavaa! Itsehän jaksoin juuri ja juuri taapertaa ne muutamat sadat metrit vuoren rinteessä, oliivilehdossa sijaitsevasta lomakodistamme meren ääreen ja rantatuolille.

Asiasta toiseen

Ja sitten oikeisiin ongelmiin. Mutsilla on nimittäin nyt jotain meneillään Zlatan Ibrahimovićin kanssa. Ja kyllä, tällä tavalla minä todellakin saan päiväni kulumaan. Siirrytään whatsappin puolelle.

Miksi Zlatan Ibrshumoeitch on mun Instagram-tilillä?
(Kirjoitusvirheet mallin omia.)

Niinku miten hän on siellä?

En mä tiedä… siellä on sen kuvia yhtäkkiä! Siis instagram kuvia!

No siis seuraatko sä sitä?

En tietääkseni? Seuraako se mua?

No miksei seuraisi?
(Laitan nauruhymiöitä, vaikka oikeasti mieleni tekisi itkeä.)

Miten sen saa pois sieltä??

Puhelin soi. Mutsi soittaa. Olen juuri keskellä erittäin tärkeää tehtävää, googlaan ”pitkän lentomatkan luottotuotteita”. (Tästä tulee niiiiiiin kallis matka… haluan seerumeita, seerumeita, kuuletteko!)

Vastaan piruuttani möreällä äänellä ”Zlatan”. Mutsi nauraa 20 minuuttia luurin toisessa päässä.

Puhelussa kuulen erilaisia versioita Zlatanin ilmestymisestä mutsin instagramiin. Mutsi epäilee, että koska hän on katsonut joltain nettisivulta Ruotsi-Italia matsin tuloksia ja analyysejä (since fucking when???) niin Zlatan on siitä jotenkin innostunut.

Koitan selittää, että todennäköisesti EI KUITENKAAN ja että ehdin jo tarkistaa, ja mutsi todellakin seuraa instassa (vahingossa tai tahallaan) viittä henkilöä; lapsenlapsi ykköstä, lapsenlapsi kakkosta, Parkkosta, minua ja Zlatan Ibrahimovićia. Hän sanoo ettei MISSÄÄN NIMESSÄ seuraa Zlatan Ibrahimovićia, ei seuraisi vaikka maksettais. Ei mua kiinnosta mitä semmoinen potkupalloilija puuhailee!

Hänelle on aivan selvää, että se on Zlatan, joka tässä nyt tekee itseään tykö.

Lopetamme puhelun, mutta viestittely jatkuu illemmalla.

Estin muuten sitä seuraamasta mua! Mutta en ole varma pääsinkö siitä eroon… Katso onko se pirun Zlatan poistunut instagramista? Huh mikä päivä.

(Pyörittelen silmiäni niin, että ne meinaavat lentää päälaen läpi ilmaan…)

Perhana! Pallotelkoon nyt vaan siellä Ruotsissa!!!!!

Jälkipolville tiedoksi, tämä marraskuinen keskiviikko oli se päivä, jolloin mummo Zlatanille bännit pisti.

Päivän kirja: Marisa Bruni Tedeshi, Mes chères filles, je vais vous raconter… ”tyttäreni, antakaahan kun kerron teille”, jossa Carla Bruni-Sarkozyn ja Valeria Bruni Tedeschin äiti, konserttipianisti ja näyttelijä Marisa Bruni Tedeschi paljastaa yhtä lailla tunnetuille tyttärilleen elämänsä seikkailuja, rakkauksia ja muun muassa Carla Brunin biologisen isän. 

Epäilyksen varjo

Meidän alkuvuottamme on varjostanut eräs asia, josta ajattelin nyt kirjoittaa, vaikka se tuntuukin vaikealta ja vaikka kaikki on tavallaan vieläkin kesken. Kirjoitan, koska tiedän että varjo on vaikuttanut omaan läsnäolooni mm. täällä blogissa ja myös siksi, että mitä enemmän ikävuosia kartutan, sitä varmempi olen siitä, että puhuminen auttaa. Itseä ja joskus ehkä muitakin.

Kerroin kyllä useammankin kerran teillekin kuinka tiukka ja rankka keväämme oli, mutta jätin kertomatta sen rankimman; maaliskuussa saimme tietää, että keskimmäisellämme epäillään harvinaista, perinnöllistä sairautta. En ryhdy kuvailemaan sairautta, tai oireyhtymää sen tarkemmin, sillä tiedän itsekin vielä liian vähän. Eikä juuri kyseinen sairaus ole avautumiseni tarkoituskaan, vaan halusin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu, kun perheeseen laskeutuu vakavan sairauden epäily.

Elsa oli juuri täyttänyt 18 kun kuulimme asiasta. Koska hän ei ollut enää alaikäinen, eivät kouluterveydenhoitajat ja -lääkärit ole enää yhteydessä vanhempiin. Niinpä me vain saimme jonain ihan tavallisena arkipäivänä viestin lapselta itseltään, jossa kysyttiin, onko meidän suvuissamme esiintynyt neurofibromatoosia. Se oli ensimmäinen kerta kun eläessäni näin nuo kirjaimet peräkkäin. En ollut koskaan kuullutkaan.

Katsoin heti tietysti netistä mistä oli kysymys, mutta lopetin googlailun lyhyeen. Päätin, että vaikka olenkin tutkijasorttia ja haluan tietää kaikesta kaiken, en ryhdy perehtymään asiaan nettiartikkeleiden varassa enkä ainakaan murehtimaan etukenossa. Saimme lähetteitä, juoksimme erilaisissa kuvauksissa ja tulokset vain katosivat jonnekin. Me jatkoimme leijumista. Ja samalla kuitenkin elimme elämäämme, sitä vilkasta ja kovin kummallista kevättä ja kesää juhlineen, hautajaisineen ja matkoineen.

Kun laskeuduimme Ateenasta Helsinkiin heinäkuisena aamuyönä, oli edessä saman tien lääkärikäynti Helsingissä. Tytär tuli junalla Hangosta ja meni isänsä kanssa sairaalaan,  josta hänen heleät veripisaransa lähetettiin Walesiin tutkittavaksi. Tulokset tulivat eilen tiistaina, me menimme Helsinkiin kaikki kolme. Tuijotimme paperilappua, jossa oli tyttären geenirimpsu, ja geenirimpsussa yhdessä geenissä yksi pieni virhe.

Se ei valitettavasti kertonut vielä mitään, se jättää edelleen asioita auki. Siksi nyt myös meidän veriputkilomme, Parkkosen ja minun, reissaavat kenties parhaillaan tuolle sumuiselle niemimaalle. (Näen ne jostain syystä vanhassa valtamerilaivassa, halkomassa suurta merta, mutta todennäköisesti on olemassa nykyaikaisempiakin kuljetustapoja.) Tulokset saamme 2-3 kuukauden kuluttua.

Menimme sairaalasta pizzalle, huutelimme tapamme mukaan viereisiin pöytiin, olimme yhtä ulalla kuin ennenkin.

Kovin moni oireista täsmää, siltä osin en yritä puhua asiaa valoisammaksi. Tukeudun kuitenkin omaan tapaani kiinnostua kaikesta, ja kiinnostun tästäkin. Minusta on lumoavaa, että juuri sellaista geenijonoa, juuri sellaisella pienellä muutoksella, ei löydy mistään lääketieteellisistä kirjastoista, miltään dokumentoidulta ajalta. Hän todellakin on ainutlaatuinen tyttö!

Ajattelen nyt jotenkin näin:

Jos on tarkoitettu, että meihin osuu, niin sitten olkoon niin. Me kestämme kyllä.

Onko loppujen lopuksi  turhaa vaivata päätänstä ihan hirveästi asioilla, jolle ei voi mitään?

Olemme sitä paitsi vihdoin alan parhaiden osaajien käsissä.

Me olemme samassa veneessä, onhan kyse perinnöllisestä sairaudesta. Hän ei ole yksin. Eikä tietysti olisi muutenkaan. Me olemme jengi.

Jos ihmisen on pakko kantaa sairautta, Suomi on varmasti yksi parhaita paikkoja siihen touhuun.

Kaikista maailman kauheuksista tämä ei olisi kaikista kauhein.

Hän voi hyvin nyt, me kaikki voimme hyvin. Huomisestahan ei kukaan tiedä, siis ei kukaan, kuitenkaan.

Jos kyseessä on neurofibromatoosi, se on ollut hänessä maagisesta hedelmöityshetkestä lähtien. Se on ollut keskuudessamme aina. Tuntuisi hölmöltä alkaa vouhkata nyt.

Mikään ei estä tällä hetkellä meitä tai häntä tekemästä kaikkea, mitä olemme ehtineet suunnitella. Kuten nyt vaikka matkustamasta Meksikoon!

Hämmästyn huomatessani, että tämmöisinä hetkinä draama queen minussa loistaa poissaolollaan. Olen rauhallinen ja viileän analyyttinen. Fatalismini sallii minun nukkua öisin. Tiedän, että minussa on kaikki mitä vaaditaan, jos vaaditaan. Tyttärestä nyt puhumattakaan, hän on kuin lasersäde, kirkas ja vahva.

Elämä on kertakaikkiaan hurjan mielenkiintoista. Loppujen lopuksi kaikilla on omansa, meillä se on nyt tämä. Jollakin jotain muuta. Harvoin kenelläkään ei mitään. Olen aina yrittänyt opettaa lapsilleni (ja eniten itselleni), että surraan vasta sitten jos on syytä surra.

Huolehtimalla hirmuisesti etukäteen värittää vain harmaalla värikynällä läsnäolevan hetken ilot, valot ja onnet.

Ja juuri nyt – kaikki on hyvin!

Postaus on kirjoitettu asianosaisen lapsosen suostumuksella.

Punajuuripalleroiset kahden erilaisen kokin keittiöstä

Me olemme kaksi varsin erilaista ihmistä, Parkkonen ja minä, monellakin tapaa. Mutta keskitytään nyt (ensi alkuun) eroihimme keittiöhommissa.

Parkkonen, silloin harvoin kun on puikoissa ruoanlaiton osalta, hamuilee summanmutikassa reseptejä, tökkää johonkin sormensa ja päättää sutjakasti tehdä sen. Hän marssii kauppaan, ostaa järjestelmällisesti ainekset katsomatta onko kotona mitään valmiiksi (tästä syystä meillä on mm. noin 12 pulloa soijaa) ja noudattaa tarkasti reseptiä.

Minun pitää taas ensin INSPIROITUA jostakin ruokalajista, mihin voi mennä viikkoja. Sen jälkeen fiilistelen asiaa hyvän tovin. Lopulta etsin reseptintapaisen, jota en luonnollisestikaan noudata, ja lopulta tarjoilen ruokaa, joka on ennemminkin jonkin mieleni tarinan ilmentymä, tai tavoittelemani tunnelma, tai pieni matka.

Molempien metodeilla lopputulos on yleensä ihan syötävän hyvää.

Parkkosen systeemi venyttää mukavasti minun ruoanlaittotapojani, ilman häntä en ehkä koskaan olisi ryhtynyt esimerkiksi näihin punajuuri-kvinoapyöryköihin. Fyysisestikään, sillä minähän en mitään palloja pyörittele, taikina se on punajuuritaikinakin! Minä olisin katsonut reseptiä ja todennut sen liian työlääksi ja aikaavieväksi, mutta hän ei etukäteen semmoisilla asioilla päätään vaivaa vaan ryhtyy uhkarohkeasti hommiin.

Resepti on Glorian Ruoka & Viini-lehden ja Soppa 365-palvelun yhteistyönä tuottamasta lehdestä VEGE, luulisin, että sitä saa vieläkin lehtipisteistä. Ihan älyttömän hyvä kooste maistuvia kasvisruokia tämmöiselle ranskalaisten lihapatojen ystävällekin, joka yrittää silloin tällöin olla hiukan parempi ihminen kasvisateria kerrallaan. Sitä paitsi reseptissä mainittiin suolapähkinät. Count me in.

Punajuuri-kvinoapullat

Huuhtele ja keitä paketin ohjeen mukaan 1 dl kvinoaa. (Tässä kohtaa reseptiä mä olisin jo luovuttanut, inhoan huuhdella jotain jyviä.)

Laita uuni päälle, 200 C.

Kuori ja raasta 400 gr punajuuria (Tai sitten tässä kohtaa reseptiä mä olisin TODELLAKIN luovuttanut.)

MUTTA ÄLÄ SÄ LUOVUTA!

Aja jollakin sähkövempaimella kulhossa  1 tlk valkoisia papuja, 1 muna ja 2 rkl tahinia pehmäksi tahnaksi.

Rouhi 1 dl suolapähkinöitä vaikkapa morttelissä tai hakkaa suolapähkinäpussia vasaralla (niin minä tekisin.)

Yhdistä punajuuriraaste, paputahna ja suolapähkinähakkelus sekä raastettua sitruunankuorta ja puolikkaan sitruunan mehu meheväksi ”taikinaksi”. Mausta vielä lehtipersiljalla ja timjamilla, suolalla ja pippurilla.

Pyörittele palleroiksi ja laita pellille tai uunivuokaan. Kypsennysaika on noin 12 minuuttia.

Tarjoile punajuurimöykkyjen rinnalla kauniisti paahtuneita, hunajaisella sitruunaöljyllä (öljyä, hunajaa, sitruunamehua, suolaa) maustettuja juureksia sekä tahinimajoneesia (sekoita lusikallinen tahinia noin desiin majoneesia.)

Me teimme kaksinkertaisen annoksen, koska olemme suurudenhulluja. Huuleni ovat tälläkin hetkellä punajuurenväriset. Aikaa meni kahdelta ahkeralta (no, Parkkonen on kokemattomuutensa vuoksi välillä vähän hidas keittiössä) ainakin Pressiklubin, Jälkiviisaiden ja jonkun Radio Helsingin ohjelman verran. Minä katson tai kuuntelen keittiövuorollani aina poliittissävytteisiä ohjelmia, Parkkonen kuuntelee mieluiten Lasse Kurjen Rakkaudesta-jaksoja. Siinä teille taas yksi osoitus erilaisuudestamme.

Uneton matkalla Meksikoon

Meksiko tahtoo valvottaa minua edelleen.

Juuri kun olimme saaneet päätettyä suurinpiirtein mihin koitamme osua kolmen viikon matkallamme, alkoi maa Meksikossa järistä. Se järisi Oaxacan osavaltiossa, järisi Pueblassa ja järisi jälkijäristyksineen pääkaupunki Méxicossa, ja juuri ne samat nimet olivat lukeneet lopullisessa matkasuunnitelmassamme. Peruskallio tärähteli, Richterin asteikko painui punaiselle, kerrostalot ropisivat maahan ja ihmiset heittivät henkensä.

Me pysäytimme matkapuuhastelumme ja tuijotimme uutisia. Voi Meksikoa, voi ihmiskohtaloita… Onko järkeä lähteä, olemmeko vain jälleenrakennuksen tiellä, palloilemassa jaloissa kykenemättä olemaan avuksi?

Vai onko sitten kuitenkin hullua olla lähtemättä? Maailmahan sheikkaa nykyään niin monin tavoin, absoluuttista turvallisuutta tavoittelevan olisi parasta pysytellä… no, vaikkapa Hangossa, joka sekään ei suinkaan ole kaikin puolin turvallista. Meksikolaiset itse toivovat, että matkailu ei lakkaa, tuloja tarvitaan.

Lentoliput Ciudad de Méxicoon on nyt ostettu, majoituspaikat varattu. Kattaus on monipuolinen: airbnb-kämppä, pieni hotelli, taiteilijamajatalo, b&b. Suunnittelemme aikaerojen yli yhteyshenkilömme Sónian kanssa sähköpostitse siirtymiä, retkiä vesiputouksille ja ruokakursseja. Kirjoitan vihkoon kynä sauhuten museoiden ja ravintoloiden nimiä, tallennan linkkejä. Vetreytän espanjaani.

Instagramista (rakastan sosiaalisia medioita juuri tämmöisistä syistä!) tutuksi tullut Yes More Please -ruokablogin Mariana (querida amiga mia!) lähettää eräänä iltana huikean to do -listan, täydennettynä ruokalajeilla, joita meidän on maistettava ja parhailla paikoilla katsella auringonlaskua. Hän listaa jopa kirjakaupat, kuinka huomaavaista! For Anna, it’s a must! Mariana asuu Texasissa, mutta on Meksikosta kotoisin. Instagramissa voit seurata herkullista tiliä täällä.

Sain tuttavan kautta myös yhteyden suomalaiseen naiseen, joka vierailee säännöllisesti Meksikossa. Viestittelemme messengerissä kaikesta, hän on siellä juuri nytkin, terveisiä Soilille! Facebookissa ystävät jakavat linkkejä ja vinkkejä, antavat aikaansa. En kestä miten ystävällisiä ja avuliaita ihmiset ovat.

Palaset siis loksahtelevat kohdilleen, vaikka aluksi tuntui ihan mahdottomalta hahmottaa valtavaa maata ja etäisyyksiä, joita ei tahdo pieni pää käsittää. Nyt voin sen jo myöntää, jossain kohtaa olin jo vajota epätoivoon. Mikään ei tuntunut luonnistuvan, vaikka synnynnäisenä matkanjohtajana olen tottunut pistämään luonnistumaan. Ajattelin jo, ettei meitä ole tarkoitettu tälle matkalle, että maailmankaikkeus laittaa kapuloita rattaisiin, jostain syystä. (Tosin suurin kriisini luonnollisestikin oli se, että mitä laitan päälle Parkkosen valokuvanäyttelyn avajaisiin.)

En ole jännittänyt mitään matkaa niin paljon kuin tätä.  Jo se, että pelkät lentoliput maksavat monien matkojemme koko budjetin verran, asettaa paineita. Otammeko nyt varmasti kaikesta kaiken irti? Ja sittenkin. Haluan päästä edes pikkuriikkisen kiinni arkeen, täyttää päiviä tyhjällä ajalla, tekemättä suunnitelmia. Istua torin kulmalla katsomassa mitä ostoskasseihin sujahtaa, kuinka ystävättäret tervehtivät toisiaan, mistä vanhat papat ja pienet lapset puhuvat.

Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa kirjassaan Meksikon Päiväkirjat näin:

Ensimmäisinä päivinä minulta kysyttiin usein:
– Millaisia odotuksia sinulla oli tullessasi?
Vastasin, ettei minulla ollut mitään odotuksia.
– Mutta millainen kuva sinulla oli Meksikosta?
Ei minulla ollut mitään kuvaa. Tulin tänne saadakseni jonkinlaisen kuvan.

(…)

Olen intohimoisen kiinnostunut arkipäivästä. Päältä katsoen paikoilleen pysähtyneestä, tavanomaisesta. Turistikohteissa voi säntäillä miten tahansa, siellä on valmiutta ottaa vastaan päivittäinen rynnäkkö.

Arkipäivään ei pääse yhtä helposti kuin turistikohteisiin, sinne ei voi lunastaa pääsylippua. Se ei ole avoinna kello 9-18 eikä suljettu maanantaisin. Se on herkästi haavoittuva, ja pahimmassa tapauksessa se vetäytyy kokonaan piiloon. Se on läheistä sukua metsäneläimelle ja pystyy helposti teleytymään näkymättömäksi, jos sitä lähestyy kiertoajeluesitteet kädessä. Varsinkaan tungettelua arkipäivä ei siedä.

Mitä hiljempaa itse pysyttelet, sitä enemmän ympärilläsi tapahtuu. Silloin kuvatkin syöksyvät tajuntaasi.

Samaistun. Arjen lisäksi haluan jättää tilaa myös spontaaneille seikkailuille, semmoisille kivoille ja hyville, ei liian hiuksianostattaville.

Neuvoja kaivataan: haluan somettaa koko ajan hulluna kaikesta näkemästäni ja kokemastani, en halua katsoa mitään paljaalla silmällä. Mikä on paras (ja edes jotakuinkin kohtuuhintainen) tapa pistää luuri ympärivuorokautiseen valmiuteen? Haluaisin myös uuden puhelimen huippukameralla, eikö nyt joku sponsori voisi astua esiin, yhteisen edun vuoksi? Ei tämä ole vain minun matkani, tämä on meidän kaikkien matka Meksikoon.

Elokuvaa, valokuvaa ja hyvää ruokaa

Marraskuuta ei ehkä kukaan koskaan ole maininnut lempikuukaudekseen. Siksi tuo kuuparka tietysti vetoaa meikäläiseen, ja aionkin ottaa ilon irti pian koittavasta mustuudesta. Sitä paitsi voin hilpein mielin keskittyäkin marrasfanitukseen, kun jouluangstista ei ole tietoakaan. Mehän olemme silloin Meksikossa.

Järjestin viime vuonna ravintola Makasiinin kanssa Beaujolais Nouveau -illan, ja teen sen taas. Ajatuskin viinin ja ruoan täplittämästä marraskuisesta torstaista on hykerryttävä. Viikonloput ovat pikkujouluaikaan kekkereidentäyteisiä ja helvetillisellä hauskanpidolla paineistettuja, mutta tavallisena torstaina sitä vasta voikin tapahtua ihan mitä vain.

Beaujolais Nouveau -kemuilussa ei kannata fokusoida pelkkään viiniin ja pilata omaa tai muiden fiilistä sen ominaisuuksista marisemalla. Mehu mikä mehu! Marraskuu, torstai ja nimensä mukaisesti Beaujolais’n alueelta kotoisin oleva gamay-rypäleistä valmistettu kevyt Beaujolais Nouveau ovat juuri sopivan outoja seuralaisia löysätäkseen hiukan henkisiä nutturoitamme. Suhtaudu asiaan vaikka näin: Beaujolais Nouveau on pullollinen silkkaa iloa ja kiitollisuutta uudesta sadosta! Kippis ja kulaus!

Marraskuun kolmas torstai on siis maailmanlaajuisesti viininrakastajan juhlapäivä. Ehkä vähän elämänrakastajankin. Sillä se ken joskus on hiipinyt Hangon Itäsatamassa marraskuisena iltana tietää, että jokainen mahdollisuus pieneen arjesta irrottavana hupailuun on toden totta hyödynnettävä.

Kuten viimeksikin, aloitamme illan elokuvalla. Ranskalaisesta elokuvasta on tänä syksynä varaa valita, mutta lopullinen leffani on pieni yllätyshelmi.

Menninkäisen oloinen, liki yhdeksänkymppinen ohjaaja Agnès Varda on ranskalaisen elokuvan rakastettu kapinallinen. Oikeaa henkilöllisyyttään nimimerkin suojassa varjeleva JR taas nuoremman polven katutaiteilija ja valokuvaaja. He löysivät toisensa (taiteellisessa mielessä, vaikka JR väittikin jossain haastattelussa, että Tinderistä! ) ja lähtivät tunteikkaalle road tripille ranskalaisiin pikkukyliin. He kuvasivat kylien asukkaita, kuuntelivat heidän kertomuksiaan ja loivat kuvista valtavia muraaleja. Tavallinen pieni ihminen on yhtäkkiä  – ei vain kuvaannollisesti vaan myös konkreettisesti – suuri, ja hänen tarinansa tärkeä.

Elokuva Kasvot, kylät (Visages, villages) palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisella Silmällä, parhaana dokumenttielokuvana. Traileriin pääset kurkistamaan tästä.

TORSTAI 16.11.2017
17:00 Kino Olympia, Kasvot, kylät
19:00 Ravintola Makasiini, (vähintään) kolmen ruokalajin Beaujolais Nouveau -menu ja 1/2 pulloa viiniä, 50 euroa/henkilö. Pöytävaraukset suoraan ravintolaan 019 248 4060 tai  040 505 2720.

Vaikka päätapahtuma onkin tuo marraskuun kolmas torstai, on elokuva nähtävillä Hangon Kino Olympiassa myös perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Vetoankin kanssahankolaisiin ja viikonloppuvieraisiimme: jotta saamme jatkossakin ohjelmistoon harvinaisempia leffoja, kannattaa elokuvateatteriin vaivautua ja toimintaa siten tukea!

Beaujolais Nouveau -menu on nautittavissa Makasiinissa myös perjantaina 17.11.

Hangon Hotel Bulevard ja Villa Flora (ihania loma-asuntoja!) mukana tapahtumassa: koodilla Beaujolais saat -15 % majoituksen hinnasta to-pe yönä. Varaukset nettisivujen kautta, puhelimitse tai sähköpostitse. Mikä sua enää pidättelee?

Lue lisää: Hesarin arvostelu elokuvasta Kasvot, kylät.