Latest Posts

Elämän kevät

Voi elämän kevät… toukokuu on usein kiireinen, mutta ihan tämmöistä minuuttipeliä se ei ole koskaan ollut. Minulla on tarkasti värikoodattu A4 koko ajan silmien alla, että pysyn pystyssä. Tai edes perässä. Hädintuskin järjissä.

Laiska töitään luettelee, mutta paljon niitä ainakin on. Ja kaikkien dead line on nyt. Sen lisäksi ensi viikolla on sekä hautajaiset että kokonaisen viikonlopun kestävät ylioppilasjuhlat. Muistinko mainita muut koulunpäättäjäiset ja suomentuntien kevätjuhlat, yhden typykän pääsykoerumban, kahden tyttären autokoulun, kesän odysseian valmistelut, reippaiden nuorten smoothie barin avajaiset, minun syntymäpäiväni (no niistä nyt viis), kesän pop up -puotien vahvistukset studiolle, pari blogikeikkaa…

Herään aamuisin jo viiden jälkeen, ja siltikään tunnit eivät tahdo riittää. Kaikista listoista huolimatta pelkään, että unohdan jotain tärkeää. Kuten kuohuviinilasit tai vuokra-auton varaamisen Kreikkaan. Sen verran järjen hiveniä minuun on sentään vuosikausien itkun ja hampaiden kiristelyn jälkeen tarttunut, että olen hyvissä ajoin tilannut siivousapua ja juhlatarjoilut. Kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin.

Tämmöisillä ylikierroksilla ei pitäisi tehdä mitään ylimääräisiä päätöksiä. Annan esimerkin elävästä elämästä. Ostin Turusta lukulasit, koska kuvittelin väsymykseltäni, etten näe hyvin. Olin myös hemmetin hyvännäköinen lukulaseissa, mikä luonnollisesti vauhditti ostopäätöstä. Brassailin laseilla instagramissakin, mutta kyseessä oli väärä hälytys: mitään ikänäköä ei vielä olekaan. Aloin aavistella asiaa, kun minua alkoi oksettaa joka kerta kun laitoin lukulasit päähäni. Ne ovat auttamatta vielä liian vahvat.

No, hukkaanhan lasit eivät mene, kukaan kun koskaan vielä ei ole nuortunut.

Ulkona on heleä helatorstai, istun studiolla ja naputtelen menemään. Kyllä se tästä.

Hulluna onnesta

Italialaisen Paolo Virzin elokuva Hulluna onnesta  (La pazza gioia) on nyt elokuvateattereissa, kävimme katsomassa sen täällä Hangossa eilen. Melkoisen kaoottinen, aika rasittava suorastaan. Mutta silti…. Valéria Bruni Tedeschiä jaksaisin katsoa ilmeisesti loputtomiin. (Ja kuunnella kaunista italian kieltä.)

Tässä elokuvassa hän on kajahtanut Beatrice, joka karkaa suojattinsa kanssa mieleltään järkkyneiden hoivakodista. Juoni on mitä on, melkein kaikki muu näyttelijäntyö jopa vaivaannuttavan alleviivaavaa, mutta Valéria kieppuu valkokankaalla, kiehnää, kiljuu ja palpattaa menemään, hiukset sotkussa hulmuten, hikisenä, savuisena, punaisena ja silti niin sensuellina, että heikompia hirvittää. Mikä hieno ja herkullinen rooli!

Mutta huh kuinka väsynyt olinkaan elokuvan jälkeen…

Valéria Bruni Tedeschi hurmasi taannoin myös elokuvassa Linna Italiassa ja sai silloinkin ajattelemaan naisen rooleja meillä ja muualla. Ja kuten siinäkin elokuvassa, myös Hulluna onnesta-leffassa haahuilee näyttelijän oikea äiti, Marisa Bruni Tedeschi.

Päivän kirja: Marisa Bruni Tedeschi, Mes chères filles, je vais vous raconter

Nécessaire

Olen joskus ennenkin valitellut haaveiden ja todellisuuden ristiriitaa mitä tulee matkahabitukseeni. Kertonut, kuinka kiihkeästi haluaisin olla se eteerisesti lentokentän kokolattiamatotettuja tuubeja eteenpäin lipuva salaperäinen kaunotar, jolla on tyylikäs, kevyesti rullaava matkalaukku tai ylellinen viikonloppukassi silkinverhoaman matkailijanvartalonsa jatkeena, ja muu rekvisiittakin sävy sävyyn.

Mutta olen ollut yhä vain yhtä eripari nyssykkää koko nainen…

Hitain askelin hivuttaudun kuitenkin kohti unelmien itseäni. Ensin satsasimme kauniisiin lentolaukkuihin ja nyt lähestyn arvokasta aikuisuutta nesessääri nesessääriltä.

Olin etsinyt suurta beauty-pussukkaa jo hyvän tovin (kummallisen vaikea löytää…), enkä ollut uskoa onneani kun löysin paitsi sen suuren, myös kokonaisen hienostuneen KOLMIKON Gauharin taannoiselta pop up-keikalta. Päällinen on pellavaa, mutta sisällä on vedenpitävää pintaa, kuten kuuluukin. Isoon mahtuvat hiustuotteet, vartaloöljyt ja uusin innostukseni – suihkutettava kasvovesi. Keskikokoiseen seerumit, voiteet ja balsamit, ja pieneen kiivaasti kuluvat kajal-kynien pätkät ja huulikiiltotuubit.

(Yks luonnonkaunis sanoi Instan puolella, että pärjäisi tuolla keskikokoisella pelkästään, minulla kosmetiikan määrä ylittää pakaaseissa vaatteet ja kengät ihan kevyesti.)

Niin, suihkutettava kasvovesi: ranskalaisten apteekkien viileät daamit ovat jo vuosikausia yrittäneet opettaa minut käyttämään suihkutettavaa kasvovettä, yleensä Avènea. Olen sinnikkäästi joskus yrittänytkin, mutten ihan ymmärtänyt hyvän päälle, sehän on vain… vettä! Viime matkalla kuitenkin kolahti – tuotehan on kuin minulle tehty. Kun tilanne on oikein kuumottava, poskia punottaa tai pms-tilat koittavat nahistaa naisen, niin suihkaus vain ja nousen taas kuin lilja sateen jälkeen täyteen kukoistukseen! Vesi rauhoittaa, jotenkin ulkoisen lisäksi myös sisäisesti.

Avènen ehdin jo suihkutella loppuun, nyt testaan Vichyä. En edelleenkään tiedä perustuuko teho yhtään mihinkään, mutta a) minuun ja naamaani menee ihan täydestä ja b) ranskalaiset apteekkinaiset eivät voi olla väärässä!

Loppuun vielä IHAN KÄSITTÄMÄTÖN ihonhoitovinkki, kokeile omalla vastuulla (itsehän näytän proseduurin jälkeen aivan kedonkukkaselta). Kuulin ystävältäni, että erikoislaatuinen parfymööri Max Perttula oli fb-päivityksessään paljastanut Bepanthen Eye-silmätippojen sisältävän korkealaatuista, säilöntäaineetonta hyaluronihappoa, jota jumalattoman kalliit seerumitkin sisältävät, tosin jopa synteettisemmässä muodossa. Laatikollinen silmätippa-pipettejä maksaa vain noin 12 euroa ja tuote toimii varsinaisen käyttötarkoituksensa lisäksi mm. kasvoille taputeltuna tuhkimotippojen tavoin. Tipat sisältävät myös “deks pantenolia” (älkää kysykö, en ymmärrä mitään mitä kirjoitan), joka napakoittaa huulet ja saa ehkä ripsetkin kasvamaan. Kaikkea sitä. 

10 asiaa, jotka opin äidiltäni

Yksi girl crusheistani Stella Harasek kirjoitti tapansa mukaan hienon ja herkän postauksen äitinsä opeista. En tiedä onko kyseessä laajemmallekin levinnyt postaushaaste, mutta minä ainakin haluan tehdä oman listani näin äitienpäivän jälkilöylyissä.

Koska ovathan nämä nyt aivan timantteja:

1. Sokeri on pahasta.
Paitsi jos se on suklaisen vaahtopalleron Pollyn muodossa, minimikerta-annos 400g.

2. Vehnä on pahasta.
Paitsi pizzassa.

3. Peruna on pahasta.
Toisten lautasilta syötyjä ranskalaisia ei lasketa.

4. Mustat vaatteet ja varsinkin alusvaatteet ovat pahasta.
Hyvin on tämäkin oppi mennyt perille…

5. Seerumit ja meikkaaminen ovat turhaa.
Sanoi eräs, joka teki tyttärentyttärensä kanssa viikonloppuna videolle meikkitutoriaalin. Oli kuulkaa seerumit ja kaikki. Valitettavasti mulla ei ole lupaa julkaista sitä.

6. Älä koskaan lainaa kenellekään kirjaa, lainaa ennemmin vaikka ruokapöydän tuoli.
Näkisittepä ihmisten ilmeen kun he haluavat lainata kirjaa, ja ojennat tuolin.

7. Matkustaminen on rasittavaa, pysy kotona.
Omena on pudonnut aika helvetin kauas puusta.

8. Kaikki hömppä on pahasta.
Kardashianit ei ole hömppää. On yhteiskuntatutkielma, tavallaan, sanoo äitini…

9. Älä koskaan mene naimisiin.
Itse on riidellyt hyvällä buugilla jo yli 45 vuotta saman miehen kanssa.
Ja sanonut, että jos minä ja Parkkonen eroamme, se on toi Parkkonen, joka jää sukuun.

10. Vika on pieni, mutta kun se on päässä.
Muilla siis. Ei meillä.

Kuva viime vuodelta, kun me olimme Cannesin elokuvajuhlilla ja mummo piti taloa ja perhettä pystyssä. Ja tilannetiedotti. Kiitos mutsi kaikesta.

Miehen ikään

Varsinainen syy Ranskan matkallemme oli siis Parkkosen saattaminen miehen ikään. (Eikö noin kuulukin sanoa, kun mies täyttää 50?)

Olin udellut jo pitkään miten hän haluaisi Suuren Merkkipäivänsä viettää, ja kävi selväksi, ettei ainakaan seisten ovensuussa solmio suorassa vieraita kättelemässä, punaisena paahtavan kahvipannun kyljessä, ruusuja hopeamaljaan asetellen.

Eikä hän halunnut myöskään bileitä, ei edes Runarissa.

Eikä mitään extreme-yllätyksiä.

Eikä lahjoja.

Hän halusi kuulemma vain olla meidän kanssamme.

Se sopikin meille vallan mainiosti, sillä kaikista maailman asioista meistäkin on kivaa hengailla juuri hänen kanssaan. Mikä sattumien sattuma. Sen verran arjesta irtautumista kuitenkin tähän merkkipaaluun haluttiin, että päätimme vaihtaa maisemaa, sinne, missä me olemme usein onnellisimmillamme.

Koko kymmenen päivää tuntui lahjalta, mutta itse syntymäpäivään tietysti satsasimme vielä vähän enemmän. Menimme sankarin toivomuksesta aikaisin aamusella torin kulmille maitokahveille, sitten kuvaamaan 50-vuotispotretteja merenrantaan. (Harmi vain, että hän on meistä ainoa, joka osaa käyttää kameraa! Mutta ehkä 50-vuotiasta onkin hyvä kuvata jo vähän blurrina…) Mereltä livuimme uima-altaan reunalle ja yritimme esittää, että meistä on ihan luontevaa heittää pitkäkseen ja paistatella päivää aurinkovarjon alla, varpaat viileässä vedessä, kun henkilökunta häärii keittiössä. Lounaan nimittäin kattoivat villalle Menestrelin superkaksikko Jérôme & Jean Louis, jotka vastaavat myös villan puutarhasta ja siivouksesta. Jean Louis kun on varsinaiselta ammatiltaan kokki.

Lounas oli mitä maittavin, päivä kuuma ja aurinkoinen. Palmunlehvät kahisivat kevyessä kevättuulessa. Onnellisen oloinen mies oli täten nyt lähempänä sataa kuin nollaa, nuoren vaimonsa ja kauniiden kakaroidensa rakastavan kuittailun saattelemana.

Ja saatiinhan se synttärikuvakin lopulta napattua! 

Me punomme kehdosta hautahan

Tämä vuosi ei sitten kuitenkaan ollut yhtä juhlaa. Kun minuuttiaikataulutin taannoin kuluvaa kevättä ja varsinkin toukokuuta, unohdin, ettei kyseessä ole käsikirjoitus, jossa kynää pitelemme me. Elämä tulee väliin, tai tässä tapauksessa kuolema.

Mieheni menetti torstaina äitinsä, lapset mumminsa ja minä anopin. Aikataulut menevät uusiksi, asiat asettuvat kuin itsestään tärkeysjärjestykseen. Kaikki koohotus tuntuu yhtäkkiä turhalta. Juhlien lomaan punoutuu surun tuomia tehtäviä, joiden edessä kiirekin kumartaa ja laskee nöyränä liekehtivän päänsä.

Äitienpäivä, ilman yhtä äitiä, yhden ainoaa äitiä.

Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunnes laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.

Me laulamme kehdosta hautahan
Kuink’ kauan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.

– otteet Eino Leinon runosta Laulajan laulu, A:n muistolle

Aarrearkun antimia

Hitaasti mutta epävarmasti myös tämä shoppi-touhuni etenee. Annan faijan aarrearkku on ammottanut tyhjyyttään (tosin tyhjyyttään vain netissä, oikeassa elämässä aarteiden määrä saa mutsini repimään hiuksiaan päästään) mutta valon lisääntyessä ja lomien lähestyessä aktivoidumme mekin kuin pienet mehiläiset. Minkä lumen luomiselta ennätämme siis.

Asiaan! Minullahan on siis tämä saviastiavillitys (crazy pot lady?), siksi tipoittain tänne tarjolle putoavien aarteiden toinen osa seuraa ensimmäisen jalanjälkiä.

Tällä kertaa tarjolla on upeat, tummat, pienet marokkolaishenkiset espressokupit lautasineen, kahvikannu, maitokannu sekä sokerimaljakko. Nimistä viis, näin orjallisestihan astioita ei suinkaan tarvitse käyttää. Kuppeihin voi istuttaa vaikka kaktuksia, kuten Do it in Paris -instatililtä juuri trendinenät väristen opimme.

Kaikki astiaston osat (6 pientä kuppia, 6 lautasta, 1 isompi kannu, 1 pienempi kannu, 1 sokerikko) ovat ehjiä ja hyväkuntoisia. Väritys poikkeaa vähän astiasta toiseen, käsinmaalattuja kun ovat. Hinta koko setistä on 45 euroa ja näiden särkyvien kanssa vain nouto Hangosta tai Helsingistä, ei postitusta. Astioita ei myydä erikseen ja blogikirppismeiningillä kun mennään, niin ei mitään palautushässäköitä. Setti myydään sille, joka ensimmäisenä kommentoi tähän alle ostoaikeistaan. Muistathan, että kun lisäät kommentoidessa sähköpostiosoitteesi, näkyy se vain minulle, ei muille.

Pieni ravintolalöytö Matissen ja Chagallin ystäville



Voi mikä suloinen pieni ravintolaosoite mulla onkaan teille antaa!

Cimiezin kaupunginosa Nizzassa on kiehtova kävelehtimiskohde, ei pelkästään museoidensa takia, josta syystä tänne ylös, kauas keskustasta, yleensä noustaan. Cimiezissä kun sijaitsevat sekä Musée Matisse että Muśee Chagall. Kuin myös fransiskaaniluostarin hautausmaa, Matissen viimeinen leposija sekä Rooman vallan aikaiset kaupunginrippeet.

Cimiez on rauhallinen ja hienostunut. Osa 1800-luvun villoista on kuin pieniä palatseja, ruusuköynnöksiä ja hedelmäpuita pursuaviin puutarhoihin on kiva kurkistella koristeellisten rauta-aitojen raosta. Museomatkalaisen on vain vähän vaikea löytää ruokapaikkaa näiltä kulmilta, kunnes nyt sekin ongelma on ratkaistu!

Ravintola Côté Sud on kätkössä pienellä sivukadulla, joka putoaa vähän pääväylältä. Eikä itse ravintolakaan ole koolla pilattu, viileänä huhtikuisena päivänä puutarhan terassikaan ei ole vielä avoinna. Onnistumme (ilman pöytävarausta, me olemme maailman surkeimpia pöytävarauksentekijöitä!) ahtautumaan tupatentäyden, puheensorinan sakeuttaman ravintolan ovensuun pyöreään pöytään. Sitten vain tilailemaan liitutaululta. Olemme nälkäisiä kuin sudet, unohdamme kaikki raportoimisvelvollisuudet ja keskitymme muun muassa valokuvaamisen sijaan vain syömiseen ja toisiimme. Alkuun artisokkasalaattia, pääruoaksi päivän pihvi, suklainen jälkiruoka puolitetaan. Kaikki, myös leipomukset, on paikan päällä tehtyä, tuoretta, maistuvaa, raaka-aineet sesongin mukaan. Viineistä suurin osa on luomua, luomumunia saa ostaa myös mukaan.

Vasta lipoessamme espresson vaahtoja ylähuulistamme havahdumme : tämä on ihana paikka, tästä pitää muistaa kertoa! Henkilökunta on onneksi heti messissä, kaikki pysähtyvät lounaskiireiltään viideksitoista sekunniksi tiskin taakse poseeraamaan. Merci!

Ravintola on avoinna vain viikolla, alkuviikosta aikaisesta aamiaisesta lounaaseen, torstaina ja perjantaina myös iltaisin. Elokuussa suljettu. Hintataso ei ole halvimmasta päästä, mutta laatu vastaa hintaa.

Côté Sud
2 rue du Professeur Maurice Sureau
Cimiez- NIZZA

Côté Sud facebookissa.

Vinkki: Museoretkeen kannattaa yhdistää käynti La Chapelle du Rosairessa, Matissen suunnittelemassa, sinitiilikattoisessa kappelissa Vencessa.

Diabolo grenadine

Ai niin, tämä mun pitikin vinkata!

Meidän lasten (NUORTEN AIKUISTEN!) ehdoton lempijuoma Ranskanmaalla on Diabolo Grenadine eli sekoitus limonadia ja granaattiomenan siemenien makuista grenadiinisiirappia.

Juoma tarjoillaan kauniisti osissa: korkean, pillillä ja/tai sekoitustikulla varustetun lasin pohjalla on mitallinen punaista, makeaa siirappia ja limonadipullo nostetaan rinnalle ja avataan vasta pöydässä. Jäät tuodaan usein omassa pienessä kipossa. Sitten vain sekoittamaan sopivassa suhteessa. Yksi tykkää makeasta ja sakeasta, toinen haluaa vain laimean vaaleanpunaista, sitruunaista juomaa.

Ihan parasta on saada Diabolonsa legendaarisella Perrierin limonadilla, Pshittilla.
Suomessa yli 100-vuotian Moninin Le Sirop de Monin-makusiirappeja löytää (silloin tällöin) Alkosta.

Lue lisää: Yllätyshitti muutaman kesän takaa, limonadia purukumisiirapilla eli Diabolo Bubblegum!

Ranskan presidenttitaisto


Ranska valitsee tänään uuden presidentin. Koska me olimme vaalien ensimmäisen kierroksen aikaan sopivasti mestoilla, lähdimme vaalisunnuntaina tarkkailuretkelle. Kiertelimme rannikon pieniä kyliä, notkuimme äänestyspaikkojen lähistöllä, salakuuntelimme kahvilakeskusteluja. Lataus oli käsinkosketeltavaa.

Niin vastenmielinen hahmo kuin Marine Le Pen onkin, ei entinen eliitikoulujen kasvatti ja pankkiiri Emmanuel Macron ole helppo valinta monelle ranskalaiselle hänkään. Jotkut tuttumme kiristelivät kuuluvasti hampaitaan kahden pääehdokkaan ratkettua.

Hämmästyttävintä minusta oli se, että En Marche! -liikkeen perustaneen liberaalin Macronin reilut parikymmentä vuotta vanhempi puoliso koettiin ongelmalliseksi. Sumuisimpien salaliittoteorioiden mukaan Brigitte Trogneaux ohjailisi miestään ja olisi se todellinen vallankäyttäjä, mikäli Macronista tulee presidentti. Ensinnäkin, miksi ilmeisen vahva nainen olisi automaattisesti manipuloiva? Eikö viisas keskustelukumppani ole avioliitossa kuin avioliitossa vain hyväksi? Ja toiseksi, mistä lähtien ranskalaisia on piirun vertaa kiinnostanut poliitikkojensa suhdekuviot? Ei ainakaan silloin, kun ikäero on ollut toisin päin, rakastajattaria löytynyt liuta tai muuten vain siinnyt jotain epämääräistä suhinaa Élysée-palatsin liepeillä.

Uskon joka tapauksessa, että tänään Ranska äänestää Front Nationalia vastaan. Ei äänestääkseen välttämättä niinkään Macronia, vaan ennemminkin ….tulevaisuudenuskoa.

Jotain sellaisia kaikuja kuin vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

Eikö ranska suju? Viimeisen suuren vaalidebatin viime keskiviikolta voi katsoa täällä, englanninkielisellä selostuksella.

Kuvat ovat Théoule-sur-Meristä sekä Saint-Raphaëlista.