Latest Posts

Aika alkaa nyt

Tehtävä: Vie poika kavereineen Superparkiin koska olet luvannut, ja suorita sillä välin mahdollisimman monta omaa juttua.

Aika: Klo 11-16.  (Lähtö Hangosta klo 9 ja paluu Hankoon klo 18.)

Pojat tiputetaan Superparkkiin klo 11.

Aika. Alkaa. Nyt!

1. Ikea, uusi petauspatja, koska vanha on nakertanut alaselkää jo pari vuotta. Aika korjata tilanne! Välihodarit. Petauspatja pitää hakea noutovarastolta, kullanarvoisia minuutteja kuluu.

2. Espoon modernin taiteen museo EMMA ja siellä Ernst Mether-Borgströmin, Sarah Morrisin ja Heli Rekulan näyttelyt. Museokauppafiilisteyä, mutta Frida Kahlo -sukissa ei ole oikeaa kokoa. Lähdemme tyhjin käsin, mutta taiteesta täyttyneinä.

3. Sörnäisten Moko, koska tytär on siellä töissä. Puolet omaisuudestani valuu nykyään Mokoon, koska ostan aina tytärkäynneillä jotain, en pysty hillitsemään itseäni siellä lainkaan. Tällä kertaa löydän järkyttävän hienot fuksianväriset tyynyt, pienen lasipurkin, johon en anna kenenkään laittaa mitään koska se on kaunein tyhjänä, appelsiininkukkasaippuaa, sekä kortin, jossa on tursas. En saa edelleenkään henkilökunta-alea, vaikka kävelen aina kassan taakse pussailemaan tyttöäni päähän.(Käykää moikkaamassa Helmiä, tosin välillä hän on Punavuoren Mokossa! Ai mistäkö tunnistatte? Ahahahahah! No sanotaanko nyt vaikka näin, että me olemme kuin kaksi marjaa. Sillä  lailla viinirypäle vs. rusina -tyyppisesti, mutta kuitenkin.)

4. Hietsun halli. Pientä kissanhännänvetoa Le Marchén ja Fat Ramenin välillä, ramenit voittivat tällä kertaa. Ryystämme lientä antaumuksella, kippistelemme valkoviinillä ja oluella.

5. Sinebrychoffin taidemuseo, hauska Minä en ole minä-muotokuvanäyttely sekä kellarikerroksessa italialaisen Andrea Angionen Terribilis est locus iste-valokuvasarja, jota pidän suurella asiantuntijuudellani vähän kökkönä. Täälläkin huinin museokaupassa ties kuinka kauan, ja ostan toiselle tyttärelle tuliaiseksi heijastimen, jossa on nuoren renesanssinaisen muotokuva. Kukapa EI rakastaisi heijastinta, jossa on nuoren renesanssinaisen muotokuva!

6. Liike, eli vaateliike Liike Fredalla. Muistatteko mustan villakangastakkini? Sen jossa asun? Kadun syvästi, etten ostanut samaa takkia aikoinaan myös kyyhkynharmaana…

7. Shine on! Kas, kirjoja! Itselleni uusi tuttavuus, tämä puoti, täynnä elämäntaitoa ja enkeleitä. Todella hieno pinkki neonvaloteksti seinällä. Inspiroidun.

8. Nide. Ostan Minä maalaan kuin jumala -kirjan, enkä vähiten sen upean kannen tähden. Kiertelemme hyllyjä kauan, kauan, hiljaa ja hartaina.

9. Niteen vieressä on C. Hagelstamin Antikvariaatti, sekään ei ole mikään pikaisen piipahduksen paikka. Haluaisin kuvata jokaisen huojuvan kirjapinon ja tapetoida kuvilla taloni. Saisikohan täällä yöpyä joskus? Katselen Picasson luonnosvihkojen pohjalta tehtyä taidekirjaa, mutten kuitenkaan raaski ostaa sitä. Palautamme sen ikkunasomistukseen. Kukakohan ikkunoiden kirjat kokoaa, asetelmat ja valikoimat toimivat ainakin minuun magneetin lailla? Seuraa kuvauksellista antikvariaattia myös Instagramissa.

10. Café Ekberg. Vooooooi, meidän hääjuhlapaikkamme, täällä istuimme lumikirkossa tapahtuneen vihkimisen jälkeen ”kello viiden teellä” seurueinemme, pian kahdeksantoista vuotta sitten. Muistatko tarinan? Nyt jaamme Napoleoninleivoksen, hörpimme kahvia, himoamme vihreää marmoria ja aikaa, jolloin ei olisi aina kiire.

klo 16:05 kurvaamme Espoon Superparkin eteen. Olen onnistunut selviytymään 19 vuotta äitinä astumatta koskaan mihinkään sisäleikkihalliin puolella varpaallakaan. Nyt sekin neitsyys on menetetty. Vastassa on punaposkisia lapsia, kuinka hauskaa!

Kuudelta olemme jo Hangossa, ryhdymme ruoanlaittoon, nostamme juustot lämpenemään. Kyllä sitä ehtii, jos tahtoo.

P.S. Semmoinen hauska homma, että koska tämä ei ollut lemmenloma, jolloin teimme tietysti ihan samanlaisia asioita kuin nyt (miinus se lempi), en tietenkään stressannut esimerkiksi pukeutumisesta ollenkaan. Hiihtelin tyynesti Nikke Ankara-tyyppisessä lookissani tukka sotkussa pitkin kaupunkia. Mitä tästä opimme? (Opimme näköjään koko ajan nykyään jotain.) Lemmenlomia kannattaa  tästä lähtien kutsua ”Superpark-keikoiksi”. Ongelma ratkaistu.

Pallo kerrallaan

Ai että. Nyt oli hieno.

Olen nähnyt taas KAIKKI leffat viime aikoina, kiitos Hangon Kino Olympian tarjonnan. Tai siis kaikki max. K12 leffat. K12 on mun itse itselleni asettama ikäraja oman mielenrauhani tähden, mä olen silleen herkkis.

Ja tietenkään en ole nähnyt KAIKKIA elokuvia, kun sanon KAIKKI elokuvat. Kyllä te tiedätte. Mutta viimeisimmistä ainakin Victoria & Abdul (Judy Dench ON!), The Big Sick (mä meinasin tukehtua siihen lespaavaan mukacooliin puhetapaan), Yösyöttö (jep, menee Hangossa, vauva oli koko ajan eri näköinen) ja niin edelleen.

Mutta BORG / MCENROE. Huh, tykkäsin todella. Janus Metzin ohjaama elokuva on taitavasti tehty ja jotenkin ehjä. Kauniskin. Sverrir Gudnason ja Shia LaBeouf tekevät ihan älyttömän osuvanoloiset roolisuoritukset, Stellan Skarsgård on ihana, mutta kaikista sydämeenkäyvin on nuori Borg, jota esittää Björn Borgin oma poika Leo Borg.

Miinusta ehkä siitä, että aika paljon pitää tietää 70-80-lukujen taitteen tennisskenestä pelaajineen ja lajista muutenkin, esimerkiksi lopun finaaliottelu on jännittävämpi jos yhtään ymmärtää pisteidenlaskua.

(Vähäisistä ikävuosistani huolimatta muistan muuten kuinka valtava tenniskuume Suomessa tuohon aikaan oli. Me olimme kesää itärajalla, ja sielläkin puoli kylää kokoontui helteisenä heinäkuun päivänä vanhaan tupaan katsomaan Wimbledonia, ilmassa oli heinäntuoksua, pullanmuruja ja suuren urheilujuhlan tuntua.)

Mutta se juttu miksi mä nyt vaivauduin tästä kirjoittamaan, oli se, että koko elokuvan ajattelin Björn Borgia ja sitä, että miksi se ei nyt vain luota itseensä ja siihen että se jos kuka OSAA. Miksi se ei nauti tekemisestä ja rakasta elämäänsä ja pistele menemään ilolla? Sehän taitaa ton homman, toi on SEN JUTTU!

Sitten mä olin ihan että kappas perhanaa. Teen tällä hetkellä yhtä selvitystä asiakkaalle ja panikoin valtavan aineistoni kanssa.  Stressaan ja tuskailen. En nyt ollenkaan vertaa itseäni maailman parhaaseen tennispelaajaan ja hänen paineisiinsa, mutta ydinasia on sama: miksi mä en vain luota itseeni ja osaamiseeni, nauti tekemisestä ja etene kepeällä kädellä? Täähän on ihan mun juttu, tän mä haldaan?

Sama koskee blogia. Olen ihan puissa kirjoitteluni kanssa, kuten olette varmasti tahdista hoksanneet. Kaukana takana ovat ne kahdenkin jutun päivävauhdit. Olen erittäin vahvasti taas sitä mieltä, että millään kirjoittamallani ei ole merkitystä eikä mikään aiheeni voi millään muotoa kiinnostaa ketään. Paineitakin on. Blogin olisi pitänyt jo menestyä, jos se olisi menestyäkseen. (Se gaala-juttukin oli vahinko, mähän sanoin!!!)

Tiedän, te olette kilttejä ja kohteliaita ja sanotte kerta toisensa jälkeen ettei se ole totta ja että juttujani on kohtuullisen viihdyttävää lukea. Mutta se ei auta, koska jumi on täällä päässä.

Sillä kaikki tapahtuu lopulta päässä. ”Här inne, Björn”, sanoo valmentajaa esittävä Skarsgårdkin ja koputtaa Borgin komeaa ohimoa.

Mieli on saatava kuriin, kanavoitava paniikki, pelko, hermoilu ja stressi tekemiseen, käytettävä sitä kaikkea mielummin polttoaineena eikä sakkana. Mitä siis tästä opimme?

Pallo kerrallaan Anna.

Pallo kerrallaan.

Lue lisää: Hesarissa ansiokas juttu Shia LaBeoufin valmentautumisesta John McEnroen rooliin mm. suomalaisin apuvoimin.

***

Nyt mä en osaa lopettaa kun alkuun pääsin: Kuningatar Victorian ja hänen palvelijansa, myöhemmin opettajansa, Abdul Karimin erikoisesta ihmissuhteesta kertova elokuva jäi pyörimään pitkäksi aikaa mieleen, ja varsinkin eräs ihan lopussa esille tullut seikka kiehtoi.

Läheinen ystävyys tuli yleiseen tietoisuuteen vasta kun Abdul Karimin päiväkirjat löydettiin vuonna 2010. Muutama vuosi aikaisemmin tutkijat olivat alkaneet kiinnittää huomiota kuninkaallisista kokoelmista löytyviin Abdulista tehtyihin muotokuviin. Kuka intialaisen näköinen mies oikein oli, ja mikä hänen asemansa hovissa oli voinut olla? Kuningatar Victoriahan oli kuollut jo 1901 ja Abdul Karimkin 1909, ja kaikki jäljet heidän yhteydestään oli pyritty hävittämään jo sata vuotta aikaisemmin…  Aiheesta lisää täällä.

***

Muistakaa hei HANGON ELOKUVAJUHLAT, 19.-23.10. Tärppini löydät täältä!

***

Ja ilouutisia niille, jotka ovat kaivanneet mutsi-juttuja: olen aloittanut blogin fb-sivulla postaussarjan ”Terveisiä mutsilta”, jossa jaan mutsin utopistisia whatsapp-viestejä alaotsikolla, ”Koska miksi mun pitäisi yksin näistä kärsiä?” 🙂

Hotellielämää

Teille lienee käynyt matkan varrella selväksi, että pidän hotelleissa notkumisesta. Ymmärrän, että viehätys katoaa sukkelaan, jos hotellielämä käy työstä, mutta näin satunnaisena piipahtelijana olen edelleen tohkeissani pienistä shampoopulloista ja muhkeissa vuoteissa nautituista aamiaisista.

Me vietimme viime viikonloppuna lemmenlomaa Helsingissä, siitä lisää myöhemmin. (Jos muistan, en ole palannut melkein mihinkään juttuun johon olen luvannut palata. Anteeksi. On ollut kiireitä.)

Nyt haluan nimittäin kirjoittaa aiheesta, jonka olen meinannut toteuttaa joka kerta hotellivierailun jälkeen. Minähän olen tunnetusti krooninen ajattelija ja jopa superrentouttava hotellivierailu stimuloi pääni täyteen kysymyksiä ja pohdiskeluja, koskien hotellielämää. Löydän vaivattomasti itseni vatvomasta oikeita ja vääriä tapoja elellä hotellissa, ja mietin tietenkin myös legendaarista mitä muut minusta ajattelevat -soopaa, eli tässä tapauksessa mitä minusta ajattelee hotellinväki. Sillä jos jostain asiasta voi tehdä ongelman, niin minähän totta vieköön teen!

Ja koska tyhmät kysymykset on tehty kysyttäviksi, soitin tuttavalleni, Klaus K -hotellin hotellipäällikkö Tero Thynellille.

Anna: Tero, kerrohan, saako ne ihanat pienet shampoopullot, hoitoaineet, vartalovoiteet ja vanity kitit ottaa hotellista mukaansa? Ja ajatteleeko kerrossiivoja, että vitsi mikä pihi bitch täällä on kyläillyt, jos ottaa?

Tero Thynell: Haha, siitä vaan, tottakai saa ottaa! Nehän ovat ihan parhaita matkakokoisia tuotteita myöhempää käyttöä varten! Itse asiassa se suorastaan helpottaa kerrosiivojan työtä, kun ei tarvitse arvailla onko pulloja avattu ja vähän käytetty. Hyvin herkästi ne kaikki vierailijoille tarkoitetut tuotteet menevät roskikseen, jos on pienikin epäilys.

Anna: Teillä on Klaus K:ssa ekologista ajattelua, kaikki kosmetiikkakin on isoissa pulloissa, pisteet muuten staileista MALIN + GOETZ -tuotteista.

Tero Thynell: Ekologisista valinnoista puheenollen, tiesitkö muuten mikä on tulevaisuuden juttu hotellisiivouksessa mm. Ruotsissa? Aktiivivesi! Meillähän on tämä Green Key-sertifikaatti ja olimme sen tiimoilta palaverissa, jossa kerrottiin siivoamisesta ilman kemikaaleja, aktiivivedellä.

Anna: Mä r a k a s t a n hotelleiden aamutossuja jostain syystä. Ja kyllä, otan nekin mukaani. Niitähän ei pestä ja kierrätetä. Mutta mun on myönnettävä, otan joskus myös ne toisetkin tossut, muovipaketissa, jos Parkkonen ei ole avannut omiaan. (Miehet eivät ole niin aamutossuihmisiä?) Asettelen aamutossuja sitten yövierailleni, koska tietysti kotioloissakin usein leikin hotellia (suklaakonvehti tyynylle jne.), eivätkö kaikki tee niin?

Tero Thynell: Käytettyjä tossuja ei tosiaan pestä eikä kierrätetä, ne menevät roskiin. Eli mukaan vaan nekin ihan hyvällä omatunnolla. Enkä pistä pahakseni vaikka käyttämättömätkin tossut lähtisivät vieraan matkaan. Nehän mainostavat hotellia jatkokäytössä teidän vieraillenne.

Anna: No joko nyt se kerrossiivooja ajattelee että kaikkiko sen pitää riipiä mukaansa?

Tero Thynell: Ei ajattele, kerrosiivoojilla ja meillä muilla hotellityöntekijöillä on aika paljon muuta ajateltavaa kuin hotellivieraidemme käytös. Sitten jos lähtee esimerkiksi lamput seinästä, niin sitten ei ehkä ajatella niin hyvällä.

Anna: Mä r a k a s t a n myös tilata aamiaisen huoneeseen. Ihan parasta! Pitääkö mun meikata ja pukeutua aamiaisentuojaa varten vai saanko ottaa aamiaisen vastaan aamutakissa?

Tero Thynell: Anna saat, todellakin. Aamiaistarjoilijalle on itsestään selvää, että hän hyvin hienovaraisesti astuu siinä asiakkaan intiimiin tilaan ja tilanteeseen, ja kunnioittaa sitä. Sitä paitsi sehän on juuri huoneaamiaisen juttu, että ei tarvitse vielä laittautua maailmaa varten.

Anna: Ärsyttääkö teitä juosta tarjottimien kanssa kerroksissa?

Tero Thynell: Ei hyvänen aika ärsytä, aamiainen huoneeseenhan on tosi ihanaa, mekin ihan hykertelemme asiakkaan puolesta!

Anna: Mä kirjoittelen kaikenlaisia erityistoiveita aamiaistilauslapun reunaan, pyydän Hesarin tai lämmintä maitoa kahvin kanssa, tai annan munankeitto-ohjeita. Laitan toki aina siihen myös hymynaaman kuvia, ettei kukaan ajattele, että olen mikään vaativa ihminen, vaan sellainen hyvin kohtelias ja nöyrä.

Tero Thynell: Hei tämä onkin nyt tärkeä asia: kannustaisin tosi rohkeasti asiakkaita avaamaan suunsa toivomustensa suhteen. Oikein TOIVON, että asiakkaat antaisivat meille tilaisuuden palvella vielä paremmin! Otamme mielellämme mieltymykset huomioon, kunhan meille kerrotaan niistä. Mitään kristallipalloa kun ei ole. Kaikista kurjinta on, jos jälkikäteen sanotaan, että olisi ollut kiva jos teillä olisi ollut sitä tai tätä. Jos tiedämme etukäteen, voimme aika monessa tapauksessa vaikka valmistaa erikseen jotain asiakkaan toiveita vastaavaa. (Tällöin toki lisämaksu on mahdollinen.)

Anna: Mä inhoan ruokahävikkiä, olen kehittynyt todella taitavaksi ja optimaaliseksi aamiaisentilaajaksi. En tilaa mitään turhaa. Tässä mä olen ihan super.

Tero Thynell: Joo, minustakin ruokahävikki on iso, maailmanlaajuinen ongelma. Paras tapa saada tarjottimen ruokamäärät kohdilleen on luonnollisesti tilata vain sen verran kuin jaksaa syödä. Lisäähän saa tarvittaessa aina.

Anna: Annetaanko aamiaistarjottimen tuojalle muuten tippiä? Mä olen kova tippaamaan ravintoloissa, mutta olen usein tosi vaivautunut aamiaistilanteessa kun en tiedä missä kohtaa ja kuinka paljon ja onko se noloa vai ei.

Tero Thynell: Tippaatko hotelliaamisella, jos syöt sen salissa? Et varmaankaan. Mutta toki jos olet paljon kirjoitellut sinne lapun reunaan erikoistoiveita ja ne on kivasti toteutettu, niin saahan siitä kiittää huonepalvelua.

Anna: Siihen nähden, että tykkäisin tilailla kaikenlaista huonepalvelusta muutenkin, teen sitä tosi harvoin. Mutta joskus kuitenkin. Miksiköhän hotellissa tekee aina mieli syödä caesarsalaatti tai hampurilainen? Tai joku klassikko BLT-sandwich? Olen ollut havaitsevani kolmea koulukuntaa tarjottimen suhteen syömisen jälkeen: nostetaan käytävän lattialle, soitetaan joku noutamaan tyhjä tarjotin tai jätetään tarjotin aamuun ja lähtöön saakka huoneeseen. Uuh, tota viimeistä mä en ihan ymmärrä… Mikä on paras tapa?

Tero Thynell: Ehdottomasti paras tapa on soittaa huonepalvelu hakemaan tarjotin ruokailun jälkeen. Se on selkeintä. Tottakai kierrämme käytävät iltaisin ja öisin ja keräämme tarjottimet myös käytävältä. Minustakin ehkä se ruoantähteineen huoneessa seissyt tarjotin on se vähiten hyvä käytäntö. Ja Anna, saat tilata ihan mitä tahdot huonepalvelusta, me emme todellakaan tee asiakkaistamme luonneanalyysejä tai luokittele muutenkaan vieraitamme.

Anna: Ja sittenhän mulla on tää, että mä siivoan lähtiessäni. (Mä muuten myös joskus uudelleensisustan hitusen tullessani, mutta ei puhuta nyt siitä.) Poislähdön alla laitan kaikki nätisti ja kerään pyyhkeet viikattuina ammeeseen ja ylipäätänsä vähän järkkäilen paikkoja. Suoristelen asioita. Ajattelen kuinka ILOISEKSI kerrosiivooja varmaankin tulee ja kuinka suurella kaipauksella hän minua ajattelee. Tyyliin siinäpä vasta oli viehättävä asiakas, toivottavasti hän palaa pian! Olenko normaali?

Tero Thynell: Ei sun kyllä tarvitsisi. Mutta en mä sano, että se ihan kurjaakaan on, siivoojan kannalta. Se on aina jännä hetki astua sinne huoneeseen, että mitä on luvassa. Tottakai siivoojakin ilahtuu, jos ei mitään ihan hurjaa kaaosta ole vastassa.

Anna: Mikä hemmetti siinä muuten on, että hotellihuoneiden ihanissa, ylellisissä, muuten niin viimeisen päälle suunnitelluissa kylpyhuoneissa on yleensä aivan surkeat meikkivalot!

Tero Thynell: Hyvä kysymys. Suunnittelevatko valaistusta ihmiset, jotka eivät meikkaa? Meidän olisi varmaan muutenkin syytä ottaa useammin käyttäjät eli hotelliasiakkaat mukaan suunnitteluun?

Anna: Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi! Jatketaan. Koska en yleensä ikinä haluaisi poistua hotellista määräaikaan mennessä, kysyn joskus mahdollisuutta venyä mestoilla vähän pidempään. Miten se vaikuttaa teidän hotelli-ihmisten elämään, olenko riesaksi?

Tero Thynell: Aina saa kysyä. Jos on todella kiireistä ja täyttä, niin sitten se ei vain yksinkertaisesti onnistu. Onhan se vähän hankala yhtälö ja sekoittaa siivoojien pakkaa työjärjestyksen osalta, mutta aina kun se vain on mahdollista, myönnämme sen mahdollisuuden ilolla. Ei ole tapana pantata hyvää palvelumahdollisuutta. Jotkut hotellit veloittavat lisäajasta, tämä vain sinulle tiedoksi.

Anna: Kiitos tosi paljon Tero kun ehdit vastailla. Kerrohan nyt lopuksi Klaus K:n kuulumisia, en olekaan ollut teillä pitkään aikaan? Kaltaiseni hotellihaukka on kyllä armoton asiakas, uudet hotellit vetävät heti puoleensa… Vaikka teillä on kyllä kaupungin paras asiakaspalvelu, on aina ollut. (Sitäpaitsi mun huumorintajuun vetosi aina se, että siirryin Hangon Bulevardilta Helsingin Bulevardille, heh!)

Tero Thynell: Nyt ei ole mitään suurempaa kerrottavaa, pari vuotta sitten rakensimme vintille Sky Lofts-huoneet ja sviitit sekä kattoterassin, ne ovat tosi kiva lisä tarjontaamme. Aulabaari eli lounge on mukava, Toscaninissa on tosi hyvää italialaista ruokaa, meille voi tulla hengailemaan vaikkei yöpyisikään.

Anna: Joo, ne teidän Helsingin kattojen korkeudella olevat parvekkeelliset pienet huoneet on kivoja, tykkään hirveästi kun huoneessa on tasoja, siis että noustaan esimerkiksi pari porrasta ylös sänkyyn. Kuule, jos lukijoilla on vielä jotain ovelia kysymyksiä hotellielämästä, lupaatko vastata vielä niihinkin?

Tero Thynell: Tottakai!

Kuvan aamiainen on viime viikonlopulta Hotel Havenista, joka kuuluu Kämp Collection Hotels -ryhmään, kuten Klaus K:kin.  

Lemmenloma

Olemme lähdössä reilun vuorokauden mittaiselle lemmenlomalle.

Kivaa! ajattelette te. Kääk, ajattelen minä.

Teen lähtöä monta päivää. Ohjeistan lapsia, valmistelen taloa, tyhjennän jääkaapin, täytän sen. Pesen pyykkikorin tyhjäksi ja kerron keskimmäiselle, että jos kuolen yllättäen, minulla on kolme timanttia säilössä yhdessä koruliikkeessä. Kipaset ne sitten sieltä!

Sen jälkeen alan hermoilla vaatteista. Siis joo, mulla on todellakin KAKSI Marimekon mekkoa, mutta ei silti mitään päälle pantavaa. Unohdin mekko-ostosten aikaan (kesä) kaikki muut vuodenajat. Kreikan värittämät säärenpallurani eivät enää olekaan kullanruskeat, ja sukkahousut taas – no, ahdistavat.

Levitän matkalaukun lattialle paria päivää ennen, ehdin vain hädin tuskin tehdä töitä. Mitkä kaikista mustista vaatteistani sopivat yhteen? Eivät mitkään. Piinaan ystävieni työpäiviä vaatekriiseilläni. Haluan yhtäkkiä (tai yhtäkkiä ja yhtäkkiä, Ira lietsoo mua) kukkaisen, liehuvahelmaisen hameen ja vaaleanpunaisen puseron. Löydänkin paikallisesta vaateliikkeestä vaaleanpunaisen puseron, näytän siinä jouluporsaalta. Haluan sittenkin vain Guccin käsilaukun ja uudet nilkkurit.

Lähtöaamuna meikkaan liikaa ja säädän hiuksia liikaa. Puen, riisun, puen ja riisun, ja laitan lopulta päälle ne ensimmäiset vaatteet. Likaisen paidan, villatakin ja farkut. Onneksi sentään kenkäni ovat hopeakimalteiset. Lisään asuun verkkosukat, sotken hiukset. Olen angstinen, hikinen ja punainen.

Läkähtymäisilläni muistan alusvaatteet. Lemmenloma = pitsi. Voi taivas, mulla ei ole mitään alusvaatteita! Ehtiikö itseruskettava kuivua kymmenessä minuutissa? Kuivaäöljyä nyt vähintään itsesi päästä varpaisiin, nainen! Kynsilakkaa, myös varpaisiin. Haluaisin osata laittaa muutamat irtoripset, mutten osaa sitäkään. Ja nyt on jo kiire.

Parkkonen tulee käymään kotona pakatakseen. Hän kiipeää yläkertaan, kopistelee kaapinovia (jotka jättää kaikki auki) ja laskeutuu kahden minuutin kuluttua matkalaukun kanssa eteiseen leveästi hymyillen. Kamat kasassa!

Lemmenloma voi alkaa. Löydätte minut jostain helsinkiläisestä sovituskopista vääntelemästä käsiäni, Parkkonen menee varmaan leffaan.

Hyvää viikonloppua kaikille, lemmellä tai ilman!

Kuva Jean-Luc Godardin elokuvasta Viimeiseen hengenvetoon (A bout de souffle), 1960.

Hangon Elokuvajuhlat lähestyvät

Kirjoitan sinnikkäästi joka vuosi Hangon Elokuvajuhlista, koska se nyt vain sattuu olemaan lempitapahtumiani tässä tuulisessa kaupungissa, ja vieläpä osuu lempivuodenaikaani syksyyn. (Syksy on aina syksyisin lempivuodenaikani, kevät taas keväisin. Kätevää.) Tänä vuonna festaroidaan to-ma 19.-23.10.

Vuoden 2017 ohjelmisto oli jotenkin miehinen, sotaisa ja aavistuksen ahdistava, mutta siltikin löysin itselleni taas katseltavaa päällekkäisyyksiin asti.

***
En muuten ollut miehisyys-pohdintojeni kanssa ihan väärässä. Olin kirjoittanut tätä postausta tähän saakka, kun hyppäsin lukemaan Hesarin artikkelia Nordic Business Forumista. Joka muuten alkaa sanoilla ”Olemme hyvin tärkeitä henkilöitä! Olemme hyvin tärkeitä henkilöitä!” Kuuluisaa kansallisrunoilijaa lainatakseni: että mitähän vittua? Saavatko naiset puhua tuolla ollenkaan???

Otin kuulakärkikynän ja rupesin alleviivaamaan jutusta puhujia, olleita ja menneitä: 15 nimeä, 15 miestä. Toivottavasti naiset saivat edes keittää kahvia näille hyvin tärkeille henkilöille? Tai taputtaa käsiään? Artikkelin päättää kävijäkommentti: ”Tuli ehkä vähän uskoa ihmisyyteen.” No kuule mulla kävi ihan just päinvastoin!

Ja siis sitten tästä suivaantuneena nappasin myös Hangon Elokuvajuhlien ohjelmiston käsittelyyn; 21 esitettävästä elokuvasta (lyhäreitä en laskenut) 19 on miehen ohjaamaa. Ja ne kaksi muutakin ovat mies-nainen-työparin. Ei siinä mitään, minähän rakastan miehiä. Tämä vain välihuomiona, että me muistaisimme kuinka vähän me saamme käsitystä maailmanmenosta naisten näkökulmasta.
***

Koko Hangon Elokuvajuhlien komean (ehehe) ohjelmiston löydät täältä, alla omat tärppini. Huomaathan, että minä olen ihminen joka haluaisi pelkästään katsoa ranskalaisia elokuvia joissa ei tapahdu mitään, joten tärppilistan ulkopuolelle jää tosi kovia leffoja. Elokuvat menevät myös päällekkäin, silloin on vain tylysti valittava kahdesta mielenkiintoisesta. Tee siis oma listasi omien aikataulujesi ja mieltymystesi mukaan!

Elokuvia esitetään Hangon helmessä, nostalgisessa Kino Olympiassa sekä Hotel Regatassa sekä Hotel Bulevardissa. Pahoittelen, etten saa festareiden sivuilta linkitettyä elokuvien esittelyteksteihin, sen sijaan elokuvan nimet on linkitetty nyt trailereihin. Olkaapa hyvät:

Perjantai 20.10.

Hotel Regatta
17:30 Neruda, Pablo Larrain, Chile 2016
21:30 Fuocoammare, Gianfranco Rosi, Italia 2016

Lauantai 21.10.

Kino Olympia
11:30 Loving Vincent, Dorota Kobiela, Hugh Welchman, UK & Puola 2017

Hotel Regatta
13:30 Tomorrow – Kohti parempaa huomista, Mélanie Laurent ja Cyril Drion, Ranska 2016
19:30 Salaisuuksien illallinen, Paolo Genovese, Italia 2016

Sunnuntai 22.10. 

Kino Olympia
12:30 The Square, Ruben Östlund, Ruotsi 2017 (Tää mua vähän jännittää!)

Lisäksi kipitän jonain iltana katsomaan Hotel Bulevardiin R & A Shorts eli Rakkautta & Anarkiaa -festareiden lyhytelokuvia!

Dokumenttielokuva Didionista

Hei mistä saan tietää näkyykö Netflixin lokakuun lopussa ensi-iltansa saava Joan Didion -dokumentti myös Suomessa? Kai se nyt näkyy? Miksei näkyisi? Kuolen nimittäin jos ei näy.

Joan Didionin lukeminen ensi kertaa (löysin Didionin vasta myöhään, muutama vuosi sitten) oli kirjallinen jysäys. Miten ihanan pelkistettyä, älykästä ja kirkasta, ei mitään turhaa, ei mitään kliseistä, ei mielistelyn häivääkään. Pieni kyynisyyskin on minusta aina pelkkää plussaa. Siitä lähtien olen suositellut Didionia muillekin, vaikka olenkin jostain syystä rajoittanut Didionini tasan kahteen viimeisimpään, omaelämäkerralliseen esseeteokseen, joita lueskelen vuoron perään. Hullulla on halvat huvit. Tosin kirjoista Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä on huvi kaukana, ne ovat nimittäin molemmat haikeita surun kuvauksia.

Viimeksi tyrkkäsin Didionia valkokuvaaja Krista Keltaselle, kun sekä hän että Jonna Kivilahti kuvausreissulla toisistaan tietämättä vierailun loppupuolella kysyivät, onko minulla suositella lukemista. Tuo kysymys on lempparini, menen innosta sekaisin kuin koiranpentu, kun saan esitellä kirjahyllyäni ihmisille. Samaan aikaan ahdistaa: kuinka koskaan voin suositella vain yhtä, kahta tai muutamaa? No, Jonna lähti yhden kirjan kanssa, Krista neljän. Toivon, että he pitävät valinnoistani.

Takaisin dokumenttiin. Nyt lokakuussa Netflix julkaisee Didionin edesmenneen aviomiehen veljenpojan (englanniksi riittäisi pelkkä nephew!), näyttelijä ja elokuvantekijä Griffin Dunnen ohjaaman dokumentin Joan Didion: The Center Will Not Hold. Kickstarteria varten tehty esittelyklippi antaa hieman osviittaa tulevasta, eli vuosikymmenittäin amerikkalaisten kirjallisuuspiirien ajankuvaa ja Didionin omaa ääntä. Ja mun on siis pakko saada nähdä tämä.

Didionin edellä mainittujen kirjojen lisäksi hyllyssäni keikkuu The Last Love Song, Tracey Daughertyn (joka on muuten mies) Joan Didion-elämäkerta. Saa lainata.

Parkkoselle mä laitan talteen tähän loppuun meidän tulevaisuudennäkymät. Tai poimitaan ainakin noi ravintola-aamiaiset repertuaariin!

”Joan Didion and John Dunne, or the Didion-Dunnes, as their friends referred to them, had a superb marriage that lasted 40 years. They were ideally matched. Once, years ago, they thought briefly about getting a divorce. They actually wrote about it in a weekly column they were then contributing to the Saturday Evening Post. But they didn’t get a divorce. Instead they went to Hawaii, a favorite getaway place of theirs, and began a life of total togetherness that was nearly unparalleled in modern marriage.

They were almost never out of each other’s sight. They finished each other’s sentences. They started each day with a walk in Central Park. They had breakfast at the Three Guys Restaurant on weekdays and at the Carlyle hotel on Sundays. Their offices were in adjoining rooms of their sprawling apartment. John always answered the telephone. When it was someone like me calling with an interesting bit of news, he could always be heard to say, “Joan, pick up,” so that she could hear the same bit of news at the same time. They were one of those couples who did everything together, and they were always in accord on their opinions, whatever subject was under discussion.

They were very much a part of the New York literary scene. (…) They dined out regularly, primarily at Elio’s, a celebrity-oriented Italian restaurant on Second Avenue at 84th Street, where they always had the same table, next to framed jackets of two of their books. They wrote their books and their magazine articles separately, but they collaborated on their screenplays for movies.”

– Dominick Dunne, Vanity Fair

Lue lisää: Joan Didion Célinen mainoskasvona, Vogue.

Kuva: Annie Leibovitz for Vogue, October 2017

J. K. Vihdoin ilmestyi myös dokumentin virallinen traileri. 

Italialainen ilta















Me vaihdoimme syyskuun lokakuuksi isolla ystäväporukalla juhlien – kukapa nyt ei haluaisi juhlistaa noin kahdeksan kuukauden alkavaa sadekautta komeasti! Oikeasti idea lähti kyllä kesän kuumimpana (ainoana kuumana?) päivänä vietetystä Kreikka-illasta (hei siitäkin on vielä kirjoittamatta, olen niin jäljessä jutuissani!), jolloin seuraavista kekkereistä jo päätettiin. Teemaksi valikoitui Italia, olimmehan saaneet vierailta komean punaviinipullon saapasmaan parhaita pisaroita.

Lapsilaumakin oli yhtä koripalloleiriläistä lukuunottamatta koossa, olin superonnellinen kun esikoisemme, nykyinen ulkopaikkakuntalainen, ehti Helsingistä juhlimaan kanssamme. Pieni videoklippi typyköistä ja juhlavalmisteluista löytyy instasta.

Tällä kertaa teimme hauskan tempun ja jaoimme illallisen kolmeen osaan. Nautimme alkuruoat yhden perheen isännöimänä, pääruoat meillä ja jälkiruoat kolmannen perheen kauniissa kodissa. Me kaikki kun asumme noin 10 minuutin kävelymatkan säteellä toisistamme.

Alkuruoka nautittiin itse asiassa ihan naapurissa, vierastalossamme. Niin vain 12 henkeä asettui matalaan majaan sujuvasti pulisemaan! Tarjolla oli oliiveita, hyvää leipää, sienisalaattia ja ah, aivan mahtavaa kylmää tomaattikeittoa kera grillattujen kampasimpukoiden.

Minä livahdin pari minuuttia ennen muita meidän puolellemme sytyttämään kynttilät ja laittamaan pääruoat tulille. Syömäääääään!

Kehnäsienirisotto
Kehnäsienen minulle opetti taiteilijaystäväni, renesanssimies Heikki. Hän kiidätti minut ballerinoissani metsään parikin kertaa ja opasti kädestä pitäen tämän hienon herkun äärelle. Kehnäsienen maku on upea, se soveltuu hienosti juurikin risotoon, tai Tagliatelle ai Funghiin eli kermaiseen sienipastaan, johon sitä myös olen testannut. Kehnäsieniä oli ainakin täällä, ainakin tänä syksynä paljon, saatoimme poimia vain ne ihan juuri sammaleen lomasta kurkistavat palleroiset, helmenvalkoiset ja puhtaat yksilöt ja silti saada kasaan kassikaupalla sieniä. Parkkonen teki miehen työn ja siivosi sienet, käytti pannulla ja pisti pakkaseen, josta sitten tähänkin ammennettiin.
Kehnäsienirisottoon pätee tietysti ihan mikä vain sienirisoton resepti. Me olimme kaukaa viisaina siivuttaneet kaikista kauneimmat yksilöt, jotka paistoin erikseen valurautapannulla voin ja valkosipulin kanssa risoton päälle. Tiputtelin päälle myös persiljaöljyä (persiljaa, öljyä, pinjansiemeniä, sileäksi ajettuna).

Kanaa saltimbocca 
Tämä ruokalaji valikoitui siksi, että saatoin valmistaa sen melkein valmiiksi hyvissä ajoin ja rillutella siten alkupaloilla vailla huolen häivää. Se tehdään perinteisesti vasikasta, mutta usein myös broilerista, kuten nyt tein. Minä tosin en valinnutkaan filettä, vaan sitruunaista Naapurin Maalaiskanan paistia, sen mehevyyden tähden.
Ruskista ensin voidellussa uunivuoassa (uunissa) paistipalat. Mausta ne tarvittaessa suolalla ja pippurilla. Nosta vuoka hellalle ja lisää jokaisen voissa ruskistuneen paistin päälle muutama salvianlehti sekä viipale ilmakuivattua kinkkua. Lorottele vuokaan Marsala-viiniä. (Tai kuivaa valkoviiniä, varsinkin jos etenet vasikan kanssa.) Ripottele vielä muutama salvianlehti liemeen ja laita vuoka uuniin vielä ainakin puoleksi tunniksi-45 minuutiksi. Valele paistamisen aikana pari kertaa viinillä, jos ehdit.

Grillattuja lampaan sisäfileitä
Tee sisäfileille marinadi jo edellisenä päivänä: öljyä, balsamicoa, sopivia yrttejä, suolaa ja mustapippuria. Nosta hyvissä ajoin lämpimään. Grillaa vain hyvin nopeasti (juuri ennen kuin risotto valmistuu) ja siivuta pöytään tarjolle.

Vihreä salaatti

Kimpale Gorgonzolaa ja tuoreita viikunoita

Jälkiruoka kolmannessa kodissa oli Italian lahja maailmalle, iloiseksi tekevä Tiramisu, ehkä paras sellainen eläessäni. Katsotaan jos saan reseptin ongittua meille ja teille!

Vähän ennen puolta yötä kotiuduimme kukin tahoillemme. Seuraava teemamaakin, seuraaviin kemuihin oli jo päätetty. Tässä kahjossa maailmassa on hyvä olla olemassa pieniä, hilpeitä etappeja tuikkimassa pimeimmän kauden kalenterissa… <3

Lue lisää: Ovat ne kananpojat ennenkin viinissä uineet!

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Melko luovaa

Periaatteessa kieltäydyn nykyään kaikista kotikuvauksista. Koska se on vaan niin r a s k a s t a, kun pitää siivota ja järjestellä tavaroita ja olla olevinaan jotenkin staili. Mulla ei oikeasti ole ollenkaan mitään luontaista sisustussilmää, sisustaminen ei rehellisesti sanottuna kiinnosta mua juuri tippaakaan. Mutta Jonna ”kahvisieppo” Kivilahti on saanut mut puhuttua ympäri muutamankin kerran (mulla on hänen kohdallaan joku pehmeä kohta paatuneessa sydämessäni) ja nyt kun ässänä hihassa oli vielä sooooooo talented Krista Keltanen, niin sanoin jossain vaiheessa viiime kevättä että olkoon menneeksi. Kuka nyt ei haluaisi nähdä elämäänsä Kristan linssin läpi?

Kuvauspäivä oli tänään. Siivoaminen oli taas ihan järkyttävä urakka, vaikka kerrankin (halleluja) olin fiksu ja varasin hyvissä ajoin siivousapuja. Mutta aina ennen kuvauksia silmä alkaa huomata kaikki asiat, jotka kotona ovat pielessä. Me kestämme ihmeellisen hyvin keskeneräisyyttä (case takka… ne muistaa, jotka muistaa…) paitsi silloin kun joku on tulossa osoittamaan epäkohtiamme kameralla.

Ihanko oikeasti meidän kylppärin peilikaapin lasihylly on yhä edelleen teipillä korjattu?

Voiko olla totta, että meidän kolmihaaraisessa kylpyhuoneen kattolampussa todella on vain yksi kupu ehjänä (perhanan lattialuuttu pitkine varsineen…)?

Ja mikä hiivatin LELU toi meidän suihkupää on? Haloo sadesuihkut keksittiin jo jotain 10 vuotta sitten???

Roikkuuko portaikon molemmat lamput puoliksi irti? Kyllä vain. Ja toinen ei edes pala.

Onko muiden muin meidän ikkunoissa on vielä viime talven jäljiltä vetoteipit ja pumpulia, todella freessin näköistä?

Miksi suurin osa meidän tauluista nojailee seiniin, sen sijaan, että olisivat naulalla kiinni niinkuin normaalien ihmisten taulut?

Koska meidän etuovi on pesty? Tarkoitan siis millä vuosikymmenellä? Ja mihin oven vierestä on hävinyt se pitkä havu…joku, semmoinen pinjamainen hässäkkä?

Mä en muistanutkaan, että me ollaan laitettu valkoinen pahvinpala sen kadonneen takan hormiaukon päälle, kukaan ei varmaan huomaa mitään? Ei-pä.

Mitä meidän lakanoille on tapahtunut, miksi ne kaikki ovat niin haalistuneita? Ja kuka on syönyt sekä peittojen että tyynyjen täytteistä puolet?

Kenen nää kaikki kengät on, asuuko Imelda Marcos meillä häh???

Oisko jäänyt vähän teippaamatta seinien maalausten yhteydessä juttuja  (juttu = valokatkaisija), oisko Parkkonen?

Mikä keissi tää on, että meillä puuttuu monesta lampusta varjostimet?

Ostettu kuvauksia varten:
Kaksi kattolamppua
Marmorikaukalo (???)
Neljä tyynyliinaa
Helvetin kallis kukkakimppu
Lyhty ja kynttilä
Käsisaippua ja käsirasva
Kauniita pyykinpesuaineita (mä OLEN tosissani.)
Kauniit astianpesuaine- ja keittiösuihkeputelit
Uusia rättejä ja tiskiharjoja
Ruokaa, juustoja, suklaata ja viiniä
Monta tuntia siivouspalveluita

Harkittu ostaa kuvauksia varten, mutta tultu järkiimme:
Untuvatäkki, tuplakoossa (äh, se vaan petautuisi niin kauniisti!)
Myös lapsille uudet peitot
Päiväpeitto (me ei IKINÄ käytettäisi päiväpeittoa. Eihän me melkein ikinä edes pedata!)
Pussilakanoita
Suihkupää
Kaksi nojatuolia
Matto, jossa tissit (oli Stylebyssä tai Ruotsin Ellessä, siksi.)
Valkoinen emalipata
Uusia sohva- ja sänkytyynyjä, tai ainakin tyynynpäällisiä (muuten, 65×65 kokoisia ei löydy melkein mistään?)
Kirjoituspöytä (no vitsi sen mä kyllä tarvitsisin ihan oikeasti.)

Ja vastaukseksi kysymykseesi: ei, en tietenkään nukkunut silmällistäkään viime yönä. Riivasin alakerrassa nukkuvaa Parkkosta whatsapp-viesteillä 2:30 alkaen ja kirjoitin itselleni muistiinpanoja tyyliin muista nostaa juustot ajoissa lämpenemään.

Mutta kun Jonna Kivilahti ja Krista Keltanen pelmahtivat aamulla hymyssä suin ja ihanan varmaotteisina ovesta sisään, kaikki oli kaiken vaivan väärtiä. Meillä oli ihan superhauska päivä! (Paitsi se kohta kun piti olla itse kameran edessä, se on mulle aivan mahdoton tehtävä.) Oli äärettömän terapeuttista nähdä oma rähnäkkä kotinsa heidän silmin, olin ihan täynnä hellyyttä tätä kivirotiskoa kohtaan kun nuo kohteliaat ja kaunispuheiset naiset illansuussa poistuivat.

Lopputuloksen näette KIVILAHTIKELTASEN kolmannessa Happy Homes-kirjassa (työnimi on Creative Homes), joka julkaistaan keväällä 2018. Kustantaja on Cozy.

Ensimmäisestä Hideaways- osan julkkareista olen kirjoittanut täällä ja se kirjahan päätyi mieleisiksi tuliaisiksi jo Ranskaan ja Kreikkaan. Kakkososa, joulukirja, ilmestyy kirja- ja sisustuskauppojen hyllyille ihan pian, lokakuussa.

Lisää kuvauspäivästämme Jonnan, Kristan ja meikän Instoissa.

Kodin siivouksen hoiti ah niin ihanasti Calida Cleaningin Sari. En olisi selvinnyt hengissä ilman!

Maailman viimeinen kirjakauppa

Mikä ajoitus! Juuri kun äidyimme mureksimaan kirjojen, kirjakauppojen ja lukemisen kohtaloa, sain aamulla sähköpostitse tiedotteen, jonka omin päin lyhennettynä nyt tarjoilen teillekin.

En tietenkään vielä tiedä onko elokuva hyvä, mutta aihe ainakin on kiinnostava.

”Korjaamon Kinossa nähdään uskomaton seikkailu, joka vie katsojan Rax Rinnekankaan Maailman viimeinen kirjakauppa -dokumenttielokuvan mukana pelastusmatkalle. Retken tarkoituksena on ”viimeisten laatukirjojen” pelastus. Kaunokirjallisuuden asemasta ollaan syvästi huolissaan, miten käy laatukirjallisuuden viihdekoneiston painaessa päälle.

Maailman viimeinen kirjakauppa kuvaa kirjallisuuden rakastajien erikoisen matkan, jonka tavoitteena on löytää autiomaasta paikka, johon he rakentavat ”maailman viimeisen kirjakaupan”. Paikka on psykologisesti ja maantieteellisesti tarkoitukseensa se oikea, koska siellä paperille painetut laatukirjat ovat turvassa teollisuuden termiiteiltä, jotka syövät kaupungeissa niiden elintilaa. Kokemusta siivittää sivistynyt ja kriittinen keskustelu, jota käydään neljällä eri kielellä: suomeksi, saksaksi, ranskaksi ja espanjaksi.

Kutsu mukaan myös ystäväsi ja levitä sanaa tästä erilaisesta road-moviesta kaikille kirjallisuuden ystäville.

Ennakkonäytökset:

la 30.9.2017 klo 16.00 (tekstitys suomeksi)
su 1.10.2017 klo 16.00 (tekstitys suomeksi)
la 7.10.2017 klo 16.00 (tekstitys suomeksi)
su 8.10.2017 klo 16.00 (tekstitys englanniksi)

Korjaamon aulassa järjestetään esitysten jälkeen keskustelu elokuvan tekijöiden ja muiden kirjallisuuden rakastajien kanssa. Tervetuloa!”

Maanlaajuiseen levitykseen elokuva tulee 13.10. Elokuvan trailerin löydät täältä.

Löysin Areenasta myös ohjaaja Rax Rinnekankaan haastiksen (”Katoaako kyky lukea vaativia kirjoja informaatiotuvan keskellä?”), kas täältä

Elliott Erwitt Salon Veturitallissa

Loppuvuodesta kannattaa suunnata Saloon, jossa avautuu 30.9. Elliott Erwitt retrospektiivi, Taidemuseo Veturitallissa.

Amerikkalainen Erwitt, venäläisiirtolaisten Pariisissa syntynyt ja Italiassa osan lapsuuttaan varttunut poika on tullut tunnetuksi pieniä yksityiskohtia huomaavana lempeänä humoristina, Yhdysvaltojen rakennemuutoksen kuvaajana,  ja Magnum-kuvatoimiston johtajana. Erwitin vanhaa Eurooppaa henkivissä kuvissa on helppo havaita Erwitin kiintymys ja arvostus mm. Henri Cartier-Bressonin töitä kohtaan. Lähes yhdeksänkymppinen Erwitt asuu New Yorkissa ja työskentelee edelleen. Häneltä on julkaistu lukuisia valokuvakirjoja. Salon näyttely on avoinna 4.2. 2018 saakka.

Vaan kertokaahan salolaiset, missä siellä kannattaa nykyään kahvitella tai käydä syömässä, taiteen tuijottelun lomassa?

Lue lisää: New York Times Lensin Todd Heisler haastatteli Erwittiä 2015. ”I’m not a good interviewee.”