Latest Posts

Vieraskirjoitus: Graafikon matka – Rolling Stonesia ja mustemaalausta

Vieraskirjoitus

”Mä tarvitsisin tunnuksen mun blogille, voisitkohan sä auttaa mua?”, alkoi puhelinkeskustelumme muutama viikko sitten. Tottakai, tietysti autan! Olin tietoinen Annan aiemmasta blogista ja ihaillut sen kuvia satunnaisesti. Keskustelimme jonkin aikaa Annan uudesta linjasta ja ajatuksista.

Ryhdyin hommiin ilolla! Tehtävänä oli siis suunnitella tunnus ihmiselle, tai oikeastaan olemassa olevalle blogille ja ihmiselle sen takana. Kiehtovalle maailmalle täynnä Ranskaa, kauneutta, rosoa ja kaikkea muuta kuin virastotylsää raportointia elämän ilmiöistä. Tykästyin oitis Annan maailmaan kaikessa runsaudessaan. Luin postauksia, katselin kuvia, yritin päästä sisään siihen, mitä hän haluaa viestiä, mikä on sen ydin. Ryhdyin työhön ja lähetin ensimmäiset versiot sovitussa aikataulussa.

Ja sain vastauksen: niistä ei löytynyt sitä ominta Annaa, vaikka jotain hyvääkin. Ammattilainen ei tästä lannistu, vaan rohkaisee asiakasta eteenpäin. Työtä jatketaan ja se syvenee. Olin nimittäin tulkinnut blogin kautta yhden asian täysin väärin. Sain kuvan, että Anna pitää kasveista, luonnosta ja Hangosta. Symboli viittasi Ranskaan ja luontoon, mutta se ei auennut meille samalla tavalla. ”Minua kehnompaa luontoihmistä saa hakea”, Anna kirjoitti. Pyysin häntä kuvailemaan asioita, joista hän pitää, jotka ovat tärkeitä, jotka viehättävät. Tähän sain Annalta erittäin kuvailevan vastauksen.

Suunnittelijan työ on ihanan vaihtelevaa ja haastavaa. Usein liikutaan vahvasti intuition puolella, jota perustellaan ja analysoidaan myös itselle. Käydään päänsisäistä keskustelua; miksi ratkaisisin asian niin tai näin? Minkälainen typografia sopii tähän maailmaan, entä minkälaiset elementit, ja miten ne ovat suhteessa toisiinsa? Onnistunko tavoittamaan olennaisen näiden elementtien avulla?

”Rolling Stones 70-luvulla Etelä-Ranskassa, musta kajalkynä ja suttuiset rajaukset, mustuus, Jean Cocteaun signeerauksen tähti…” Syntyi vahva tunne. Kaivaisin esiin mustepullon ja maalaisin luonnosmaisia kuvia. Nyt ei lähdetä piirtämään vektoriohjelmassa selkeää graafista tunnusta tai tavoittelemaan muodon ja viivan suhteen millintarkkuutta, nyt ei tehdä tunnusta virallisille virastoihmisille eikä haeta täydellistä viivaa ja sen puhtautta. Hienostuneen typografian pariksi tarvitaan rosoisuutta, jotain, joka kertoo henkilöstä.

Piirsin iltamyöhään lasten nukkuessa ainakin viisitoista paperia erilaisia elementtejä. Tapahtumassa oli jotain elokuvallista, rypistettyjä papereita, tuskaantumista ja ilahtumista vuoron perään. Tiedoksi, että musteella maalaaminen on itse asiassa aika ihanaa! (Toim. huom. Tämä tilanne olisi vaatinut punaviiniä, mutta sitä ei ollut kaapissa.)

Seuraavana päivänä sähköpostiini kilahti ilahduttava viesti: ”Sonja! Mä tykkään!!!!!!!!!! Tässä on nyt sitä jotain. Hyrisyttää ihanalla tavalla.” Elementtejä syntyi useita, joista loppuraatiin valitsimme Annan kanssa yhdessä nyt tunnuksessa näkyvät.

Silmä ja suu.

Blogi on näkemistä ja asioiden visuaalista kokemista, sekä niiden tulkitsemista ja kertomista lukijoille. Anna Palaa Anna kertoo elämänmakuisesti, mutta kiehtovasti Annaa viehättävistä asioista. Silmä on vahva, mutta niin on suukin. Näkeminen on vahvaa ja yhtä vahvaa on ilmaisu. Blogin kirjoitukset ovat kuitenkin myös hienostuneita, niissä on ranskalaista charmia. Tunnuksen kokonaisuus syntyy hienostuneen päätteellisen antiikvan yhdistämisestä luonnosmaisiin, rosoisiin ja voimakkaisiin elementteihin, ne ovat sopivan kontrastisia toisiinsa nähden. Anna Palaa Anna on saanut uuden tunnuksen.

Kiitos yhteistyöstä Anna & onnea blogillesi! <3
Sonja Tuulia Halttunen, graafinen suunnittelija, Fiskars

www.sonjatuuliahalttunen.com
www.kavivagraphics.com

Sähköpostia graafikolle

“On varmasti aivan pirullista suunnitelma ilmettä/ tunnusta jollekin IHMISELLE, koska ihminen nyt vain on niin tunteellinen ja kompleksi, ainakin minä olen.

Symboleista. Ankkurista olen aina tykännyt, mutta se taitaa olla kokenut vähän inflaatiota, samoin pääkallo, joka sinänsä sopii mulle, koska olen synkkyyteen taipuvainen ja ylpeä siitä. Meriteemasta ei mikään saaristolaisuus iske OLLENKAAN, sen sijaan meritähti tai merihevonen kenties. Myös semmoinen kreisiapina (punk-apina, sanoi mieheni) voisi kuvata mua, mutta se on vaikea… Entä huulet = puhuminen? Tulitikku? Olen hullu kynttilänpolttelija. Rakastan myös kauniita tulitikkurasioita. Oon mä vähän hippikin, peace-merkki tähän! Ranskan lilja? Ei, se on liian aatelinen. Luontoihminen en ole ollenkaan.

Inspiroivia asioita: Rolling Stones 70-luvulla Etelä-Ranskassa Villa Nellcôtessa, samppanja, ranskalaiset perunat, musta kajalkynä ja suttuiset rajaukset. Jemima Kirken tatuoinnit, vanhojen surffikuvien pastellisävyt, kissat, kirjapinot, viinitahrat. Picasso, leimasimet, mustuus. Vinyylit, ranskalainen rap, vaalikeskustelut. Rivieran uima-altaiden smaragdinvihreät kaakelit, Gérard Dépardieu Hôtel Negrescon katolla, meksikolaiset nyrkkeilijät. Hotellien aulat, löysäksi keitetyt kananmunat, sanomalehdet, sardiinipurkit. Kynsilakka, ballerina-kengät, sormukset. Vanha merimies -estetiikka, ja Jean Cocteaun signeerauksen tähti.

Huh. Olen aivan uuvuksissa ajateltuani itseäni näin paljon!

P.S. Mieheni lähetti vielä yhden kuvan, josta hänelle tuli mut mieleen. Sen löydät liitteenä nimellä Knock out.”

Blogille on luotu tunnus, pian näette lopputuloksen!
Kuva: Pinterest

Tästä lumouduin tänään


Pariisilainen muotiliike, tai kuten perustaja Sarah Colette sanoo meeting place (josta-saa-kaikkea-ihanaa-mutta-vain-viiksikyniin-on-varaa) Colette juhlii paraikaa 20 vuoden taivaltaan kaiken kauniin ja trendikkään parissa jättiläismäisessä pallomeressä Musée des Arts Décoratifsin seinien suojissa.

Rue de Rivolille ja installaatioon The Beach kannattaa sukeltaa nopeasti jos meinaa, kierrätettävät muovikuplat roudataan pois jo 25.3. jälkeen. Vapaa pääsy.

Coletten sivun laitan myös usein myös “soimaan” kirjoitellessani, sillä itsehän en tietenkään osaisi valita niin coolia taustamusaa. Juuri nyt soi Samphan (No one knows me) Like the Piano.

Aurinkoista kalasoppaa


Eletään maaliskuun loppupuolta. Savupiippujen korkeudella riippuvalta, harmaasta painavalta taivaalta heittäytyi viattoman aamupäiväkävelijän niskaan taas yksi märkä lumimyräkkä. Onko tämä pisin talvi koskaan, vai tuntuuko se vain siltä?

Aurinkoa on etsittävä nyt vaikka väkisin, vaikka soppakulhon pohjalta. Lämmön ja valon kaipuu on ihan fyysistä. (Onhan se aurinko myös totuuden nimessä paistanut, ajatellaan nyt vaikka viime viikonloppua. Sitä tunnetta, kun säteet ensimmäisen kerran ovat lämpöisiä, ulottuvat joka paikkaan ja ihmispoloinen ajattelee, ettei se talvi nyt niin paha ollutkaan, ja antaa kaiken anteeksi tälle karulle maalle samalla kun sulaa sisältä hissukseen. Mutta ei enää takatalvikohtauksia kiitos.)

Keittelin eilen vihdoin sahramista kalakeittoa Samin ohjeella. Tai melkein Samin ohjeella, olenhan omapäinen olento. Alla on minun mutkitteleva versioni. Tein päivällä rauhassa liemen, soseutin sen, ja vasta illansuussa lisäsin kalat ja ravut. Pitkä prosessi teki hyvää, maut olivat ihan tapissa siinä kohtaa kun kuvaaja pääsi maistille.

Soupe de poisson en or eli kultainen kalakeitto

Pehmittele kattilan pohjalla oliiviöljyssä pilkottua sipulia, porkkanaa, purjoa, sellerinvartta ja valkosipulia.

Visko kasvisten joukkoon sahramia, chilijauhetta tai cayennepippuria ja mustapippuria, kaikki värjäytyy ihanan keltaiseksi! Lisää sitten pari kupillista valkoviiniä ja reilun litran verran kalalientä. Kumoa myös tölkillinen tomaattimurskaa kattilaan. Porisuttele, nuuhki.

Keittoainesten yhtyessä pilko pari eriväristä paprikaa pieniksi kuutioiksi ja muutamia kevätsipulinvarsia koristeeksi. Mutta älä yhytä niitä keittoon vielä!

Kattilajengi on nyt valmista soseutettavaksi. Tähän asti voit tehdä liemen valmiiksi hyvissä ajoin ja viimeistellä vasta myöhemmin, jos on vaikka illallishäppeninkejä tiedossa.

Lisää liemeen valkoista kalaa (tai pakastekalasekoitusta, kuten minä paremman puutteessa…) ja pari desiä kermaa, tarkista mausteet maistelemalla kun kalat ovat lämmenneet. Suolaa? Vähän lisää tulisuutta? Lopuksi kumoa joukkoon katkarapuja ja ne paprikakuutiot. Lämmitä tulikuumaksi.

Tarjoile kultainen keitto aiolin, leipäkrutonkien sekä kevätsipulisilpun kera.

Ihana satu

Hei mulla on ihan kauhea kirjoitusblokki jostain syystä päällä. Mutta täällä ollaan ja tunnen, että kirjaimet alkavat taas asettua pikkuhiljaa riviin. Päässä, paperilla, blogissa.

Nyt vain huikkaan lyhyesti, että kävimme katsomassa Beauty and the Beast -elokuvan, ja olihan se ihan satumainen satu! Nautin täysillä, vaikka ikärajaksi asettaisin kyllä K45 koska se oli NIIN jännittävä. Huomaan myös tulleeni vanhaksi ja viisaaksi, kun minusta se hirviö oli paljon komeampi kuin se nuori ja vähän nössö prinssi karvapeiteen alla.

Emma Watson on täydellinen Belle ja muutkin hahmot kertakaikkiaan mainioita. Ah kun mä tykkäsin!

Palataan pian asioihin, kai se routa tämänkin kivilinnan ympäriltä taas sulaa, vaikka tänään iltapäivällä taivas paiskasikin niskaan vielä yhden lumipyryn.

Pizzette di Zucchine

Olin perjantaina viettämässä tyttöjeniltaa ihanassa seurassa, kauniissa valoa tulvivassa kodissa. Kakluunit humisivat nurkissa kun ilta pimeni, huomaan kuinka kauhean paljon kaipaan tulta omaankin kotiin… Söimme niin mahtavia herkkuja, että minun oli melkein yksi yhteen kopioitava menu seuraavana päivänä synttäritytön late lunchille. Tyttöjenillan ehtoisa emäntä nimittäin esitteli mm. marinoidut ja paistetut kesäkurpitsat, joista innostuin jatkokehittelemään pienet pizzaset.

Pizzette di Zucchine eli pienet, valkoiset kesäkurpitsapizzat

Valmista ensin kesäkurpitsat. Leikkaa pari-kolme kesäkurpitsaa ohuen ohuiksi siivuiksi, ja laita hetkeksi marinoitumaan liemeen, jossa on yhtä paljon balsamicoa, oliiviöljyä ja soijaa. Mausta mustapippurilla. Minä laitoin myös valkosipulia, sitä ei alunperin reseptissä ollut. Levittele maustuneet viipaleet pellille tai parille, ripottele päälle parmesania ja grillaa uunissa rapeahkoiksi ja ruskeiksi.

Sitten itse pizzahommiin. Minä tyydyin taas valmispizzapohjiin, koska kuuluisa taikinatrauma. Tomaattikastikkeen sijaan sekoita ranskankermaan luomusitruunan kuorta, suolaa ja pippuria ja levitä seos pizzapohjille. Sama idea siis kuin niissä lemmekkäissä fenkolipizzoissa!

Nostele paahtuneita kesäkurpitsasiivuja ranskankermalla voidelluille pizzoille, lisää tarvittaessa juustoa ja paista pizzat kuumassa uunissa reunoiltaan rapsakoiksi.

Pizzojen ollessa uunissa lämmittelemässä, kuumenna nopeasti pannulla öljyssä isoja katkarapuja ja mausta ne valkosipulilla, paprikajauheella ja chilillä.

Nosta pizzat tarjolle käteensopiviksi viipaleiksi leikattuna, pöydässä jokainen voi pimpata omat slaissina mielensä mukaan: ravuilla, chorizolla tai vegenä paahdetuilla pinjansiemenillä ja basilikalla.

Lisäksi tarjolla oli tomaattibruchettoja sekä BasBasin fenkoli-avokado-bruchettoja. Jälkimmäisiin löytyy ohje Vihreän talon tontilta. Tyttöjenillan kaunis koti on vilahtanut kuvissa ennenkin, viime kesänä. Ja yksi viime joulun rakkaimmista lahjoista taas oli kauniisti kirjekääröön kätketty kalakeiton resepti juuri tuolta illalta. Jaankin sen kanssanne pian.

Meidän rakas Elsamme

Kuten taisin jo jossakin postauksessa puuskuttaa, on tämä kevät juhlantäyteinen. Meidän porukasta neljällä viidestä on kevään korvalla tai keväällä synttärit, vain kuopus on syysprinssi. Tähän vuoteen osuu syntymäpäivärintamalla tärkeitä merkkipaaluja, kuten yhdet 18-vuotispäivät sekä yhdet 50-vuotispäivät. Lisäksi penkkareita, vanhojentansseja ja ylioppilasjuhlia. Naistenpäivää ja äitienpäivää unohtamatta. Harva se aamu siis joku kokoonpano kipittää jyrkkää portaikkoa yläkertaan liian ison ja kuhmuraisen peltitarjottimen kanssa villisti hoilaten.

Eilen lauantaina koitti 18-vuotispäivien vuoro, keskimmäinen kultakin on nyt aikuinen. Se tuntuu saavutukselta, vaikka ihan itsekseenhän nuo kasvavat. Mutta että jo kaksi lasta olemme saatelleet ihmisten ikään, on se vaan niin sairaan hienoa!

Meidän rakasta Elsaamme kutsutaan meidän rakkaaksi Elsaksi koska pikkuruinen, vain 13 kuukautta vanhempi isosisko aina kädet puuskassa niin huokaili: mitä se meidän lakas Elsa nyt taas on tehnyt?

Meidän rakas Elsa on ihan tosi makea tyyppi. Hän on ulospäin ujohkon oloinen ja sellainen kertakaikkinen suurisilmäinen suloisuus, mutta pinnan alta löytyy myös pippuria ja ihanan kajahtanutta huumorintajua. Elsa on omapäinen, staili ja ahkera, ja hänellä on kummallinen taipumus ajatua tikattavaksi säännöllisin väliajoin. Elsa ei turhaan sanojansa tuhlaile. Tuo rohkea reissuliisa vastailee eri puolilta maailmaa äitinsä vuolaisiin, kilometrin pituisiin miten menee – kyselyihin aina yhtä napakasti:

hyvi

Elsa sai syntymäpäivälahjaksi sata suukkoa, nuorelle naiselle sopivan käsilaukun, yön koreasti Hotel F6:ssa sekä Woltin lahjakortin hotellihuonebileiden onnistumisen takaamiseksi. Mukaan Helsinki-kemuihin saa ottaa kaksi kaveria. Pahoin pelkään, että äiti ei mahdu enää mukaan.

Elsan aamiainen

Smoothie Bowl:
Soseuta turkkilaista jogurttia, banaania, mangoa, kiiviä, mustikoita (pakaste), mustaherukoita (pakaste) ja päärynää paksuksi smoothieksi.
Koristele banaani- ja kiiviviipaleilla, pensasmustikoilla sekä kookoshiutaleilla.

Lisäksi:
Pirkka Parhaat- sarjan voicroissantteja (pakasteesta, todella, todella hyviä!)
Appelsiinimehua
Café Lillanin (Hanko) valkosuklaa-vadelma-passion -moussekakkua
Kaakaota ja kermavaahtoa

Paras fish & chips on löytynyt!

Jos luulitte, että rakastan yli kaiken muistikirjoja, olitte väärässä. Rakastan yli kaiken ranskalaisia perunoita. Ja jostain mystisestä syystä erityisen kivaa ranskalaisia perunoita on syödä rapeaksi paneroidun kalan kanssa.  Ihan vastikään taas muistutinkin näistä mun säännöllisistä fish & chips-fantasioistani. En vain vielä kertaakaan ole onnistunut saamaan ihan sellaista unelmieni annosta, sellaista kuin KUVITTELISIN sen täydellisimmillään olevan.

Fish & chips on tavallaan ihan simppeli setti, mutta niin herkkää leikkiä kaikkine osasineen, että jostain syystä epäonnistuminen on kokemusten perusteella onnistumista todennäköisempää. Minulle fish & chips on ehdottomasti ravintolaruokaa (tai katukeittösafkaa), sillä ajatuskin muutenkin roihuavasta meikäläisestä, kaasuhellasta ja kuumasta öljystä saa perheen kalpenemaan.

Myönnän, olin aika skeptinen kun kolusimme tänään myöhäiselle lounaalle Kampin 6K-ravintolakeskittymän nurkkaan ja Fisu & Ranet-kioskin tiskille. Emme meinanneet löytää paikkaa millään, nälkäkiukku ravasi kilpaa meidän ylimmästä kerroksesta alimpaan juoksentelumme kanssa ja lopulta puljun sijainti käytännössä katsoen bussiterminaalissa ei aiheuttanut mitään rakkautta ensisilmäyksellä viboja.

Mutta siihen se kuitenkin paiskattiin, korkealle baaripöydälle, jossa odottelimme viileiden, vihreiden olutpullojemme kanssa: ihan täydellinen fish & chips -annos. Peltitarjottimella, sanomalehtipaperia muistuttavalla alusella keko täydellisiä ranskalaisia, rapeaa ja mehevää turskaa, kirkasta hernepyrettä, reilua remouladea ja sitruunanlohko. Mallasviinietikkaa sai ripsiä annokseen oman maun mukaan.

Ja hinta? 9,50 euroa!

Listalla on myös mm. sinismpukoita KERMAISESSA kastikkeessa, tiedän siis mistä löydän lapsilaumani seuraavalla Helsingin reissulla.

Tätäkään paikkaa en olisi löytänyt ilman lukijoitamme, tai yhtä teistä. Nimellä en voi kiittää, kun nimeä en tiedä, mutta kiitos sulle Tuntematon vinkistä!

Miehiä ja ruusuja

Heräsin eilen kolme kertaa. Ensin aura-autoihin kello kolme, sitten rytmikkääseen NAIS-TEN-PÄI-VÄ, NAIS-TEN-PÄI-VÄ, NAIS-TEN-PÄI-VÄ huutoon ennen seitsemää ja lopulta 8:30, jolloin suoriuduin jo sängystä ylös.

Keskimmäinen, kello seitsemän herätys sisälsi kaksi tohkeissaan olevaa miespuolista henkilöä, kolme umpiunista naista, naurua, halauksia, ruusuja, croissantteja, Nutellaa ja kermavaahtoa. Tungin yhden suklaalla silatun voisarven suuhuni ja nukahdin autuaasti uudelleen, olinhan päivystänyt aura-autokuskien kanssa reippaat pari tuntia aamuyöllä. Tiesitkö, että auroissa on piippausominaisuuksia sekä kirkkaat, pyörivät valot, jotka lainehtivat jännittävästi kiviseinille ja varoittavat ulkomaailmassa muun muassa haahkoja (ja tarkoitan nyt niitä lintuja…) miehistä työssä?

Kun vihdoin pääsin alakertaan Hesarille ja kahville, löysin keittiönpöydältä rakkaudella ostetun ruusupuskan, joka oli tungettu kuolevien tulppaanien kanssa samaan maljakkoon. Tulppaanien tummuneet terälehdet leijailivat ulkona vellovan lumimyrskyn tahdissa pöytäliinalle. Ajattelin Märtaa.

Miehet, mihin joutuisimme ilman heitä. Ilman miehiä ei Naistenpäiväkään tuntuisi miltään, se olisi vain ihan tavallinen päivä, jos sitäkään. Kiitos miehet.

Illalla keksimme Parkkosen kanssa, että koska molemmilla oli torstaina hommia Helsingissä, voisimmekin itse asiassa lähteä sinne jo samantien. Ideasta autoon kesti tasan 30 minuuttia, vanhempiensa tempauksiin tottuneet lapset jäivät pitämään taloa pystyssä, ja tilaa majatalosta muistettiin kysyä vasta kun oltiin jo tien päällä…

Rakkausruokaa

En voi millään uskoa, etten olisi kertonut tästä pastasta ennen, mutta ainakaan hakukenttä ei löydä aikaisemmasta esittelystä viitteitä. Siis tämähän on kuitenkin pastojen pasta, meidän elämämme kannalta, ilman tätä pastaa ei ehkä olisi meitä pariskuntana, lapsukaisia, koko tätä kreisiä kohellustamme. Antakaas kun kerron.

On ehkä vuosi 1993. Ei ollut ainakaan kesä, oli joku muu. Asuin Aleksis Kiven kadulla (no en nyt herranenaika sentään KADULLA, mutta siis pienessä yksiössä siinä kadun varrella, ennen kuin Kallion hoodit olivat cooleja, päinvastoin).  Olin pyytänyt ensimmäisen kerran erään tummatukkaisen pojan syömään luokseni. Kun sanon pieni yksiö, tarkoitan t o d e l l a pientä yksiötä. Sänky, koko seinän peittävä kirjahylly, toiletissa vain käsisuihku. Mutta säälittävä pöydäntapainen ikkunan edessä oli kuitenkin kauniisti katettu.

Seison siis pienessä keittiönurkkauksessa höyryävien kattiloiden äärellä ja valmistan touhukkaana pastaa ja gorgonzolakastiketta, kun ovikello soi. Oven takana vilkkuvat ruskeat silmät ja kimppu gerberoita. Ruokailu jännittää niin paljon, että unohdan salaatin ja patongin keittiöön, josta löydän ne vasta kun ateria on ohi. Oliko meillä jälkiruokaa lainkaan, muuta kuin toisemme? Näin jälkikäteen ajateltuna ruokavalintani oli melko rohkea, jakaahan sinihomejuusto kansan jyrkästi kahtia. Ruoan jälkeen poika kuitenkin sanoo ensimmäisen kerran ääneen, että tykkää.

Aika liikkistä.

Tämä ruokalaji on jäänyt pyörimään repertuaariimme, sitä tehdään kun on kauhea kiire ja kauhea nälkä, ei enää niinkään romanttisiin tarkoituksiin. Eikä kauhean usein, niin tuhtia se on.  Resepti on niin nopea, ja niin helppo, ja silti niin ihana, että pyörryt:

Penne al Gorgonzola

Laita pennet kiehuvaan, suolalla maustettuun veteen. Kastike valmistuu pastankeittoajassa, todellista pikaruokaa!

Laita pieneen kattilaan kermaa (tai kerman ja maidon sekoitusta) ja murustele joukkoon gorgonzola-juustoa tai muuta sinihomejuustoa. Minä laitan paljon, koska me kaikki pidämme mausta, mutta kastikkeesta saa tietysti miedomman vähemmällä juustolla.

Anna juuston sulaa kermaan, sekoittele. Mausta RUNSAALLA mustapippurilla.

Nosta syvälle lautaselle pastaa ja ammenna kermaista kastiketta päälle. Jos olet oikein villillä tuulella, lisäät vielä parmesaniakin. Nauti!

Koska perusohje on niin helppo, innostun välillä varioimaan. Esimerkiksi salvia sopii kastikkeeseen hyvin. Italialaiset nauttivat gorgonzolapastansa usein saksanpähkinöiden kera.

Kuvassa pennet ovat vaihtuneet basilikalla ja pinjansiemenillä täytettyihin pastatyynyihin, kastikkeessa on voissa kuullotettua purjoa ja tarjolla oli myös tuorepestoa, Lidlin Italia-viikkojen aarteita. Penne-versiossa (ei toimi tuorepastan kohdalla)  laitan jäljelle jääneet pastat ja kastikkeen uunivuokaan, ja tarjoilen seuraavana päivänä gratinoituna. Mahtavaa niinkin.

Lue lisää: miten saada lapset syömään melkein kaikkea, kuten nyt vaikka homejuustoa, siihen löytyy vinkki täältä 😉