Latest Posts

Pääsiäinen aperitiivi aperitiivilta

Meillä oli ihan älyttömän kiva pääsiäinen. Paljon vieraita ja menoa ja meininkiä, silti rentoa. Roppakaupalla hyvää ruokaa ja ihan käsittämätön samppanjatuuri. En nyt halua brassailla, mutta meidän ensimmäiset vieraamme olivat SAMPPANJANKERÄILIJÖITÄ. Tuliaiset olivat sen mukaiset. Meille molemmille oli varattu myös oma synttäripullo myöhemmin nautittavaksi, minun oli tietysti upea ja musta.

Tässä on itse asiassa kuvia kahdelta aperitiiviemännöinniltä. Avasimme ensimmäisen samppanjan kaveriksi valtavan purkillisen entisen vuokraemäntämme kälyn tekemää hanhenmaksaa suoraan heidän tilaltaan, saimme sen tuliaisiksi edellisellä Ranskan vierailulla. Siitä riitti koko pääsiäiseksi, monella eri tavalla tarjottuna.

Fois gras on herrojen herkku ja kuninkaiden ruokaa, mutta entä mitä muuta aperitiivipöytään voi laittaa? No jos on Belgian Lempi niin tietysti kaikkea huisin hienoa ja lehtitaikinaan käärittyä, mutta siis me tumpelot?

Erilaisia makkaroita ja leikkeleitä
Retiisejä, cocktailkurkkuja, oliiveja, kirsikkatomaatteja
Paahdettuja paprikoita, grillattuja kesäkurpitsoita
Hedelmiä, kuten viikunoita ja päärynöitä
Kovaa juustoa (mutta vain vähän, koska illallinen häämöttää)
Viikunahilloa
Erilaisia pähkinöitä ja siemeniä, nekin mielellään paahdettuina
Yrttejä, kuten rosmariinia
Pieniä paahdettuja paahtoleipiä, gluteenittomia tapas-korppuja
Ja koska oli pääsiäinen: suklaamunia

Aperitiivikutsu on ihanan vaivaton tapa viihdyttää. Pikkuruinen Hankomme tuntui pullistelevan pääkaupunkiseutulaistuttuja pääsiäisenä. Kun kirjoittaa tekstiviestiin, että tervetuloa meille lasilliselle ENNEN ILLALLISTA, niin kaikki tietävät hyvissä ajoin että se laiskimus ei nyt vaan jaksa kokata, mutta haluaa sentään nähdä. Ja aaaaa miten ihanaa olikaan nähdä! Kiitos kaikki rakkaat, jotka poikkesitte meille poskisuukoille ja lasilliselle!

Jälkikirjoitus
Ai hiivatti, unohdin kertoa tämän; opin, että vuosi 1972, eli syntymävuoteni, oli katastrofaalinen samppanjavuosi. Ensin olin kriisiytyä aiheesta (koska miksipäs ei) mutta sitten ajattelin että TIETYSTI! Luontoäiti pani kaikki paukkunsa sinä vuonna minuun. Hilpeydyin taas.
Hilpeytymisestä huolimatta jos joskus pääsen vierailemaan samppanjatiloille, aion väittää vuosikerrakseni 1971. Se kun kuulemma oli maaginen samppanjavuosi. 

Uutta studiolla

Uutta studiolla! Seinät ovat saaneet maalia pintaan, taidekirjakokoelmaa on kasvanut entisestään mutta muu roina vähentynyt. LP-levyt seisovat järjestyksessä soittajia odotellen. Kyllä täällä kelpaa kokoontua, kahden sataman välissä.

Tilaa voi tiedustella kokouspaikaksi suoraan Parkkoselta. Samasta osoitteesta myös taulukaupat!

Nyt soi: Talking Heads

Le Cannet

Maanantai, vaikkakin pääsiäismaanantai. Viikko käynnistyy maanantaina, oli se sitten pyhäpäivä tai ei, maanantaissa on maanantain imu.

Nappaan läppärin syliin jo kuuden jälkeen, tungen pyykkejä pesukoneeseen, odotan, että kello olisi tarpeeksi parille puhelulle. Torstaina lähdemme Ranskaan, paitsi yksi, joka lähteekin keskiviikkona, ja sitä paitsi Islantiin, lentääkseen sitten perässä Nizzaan. Ilmassa on lähdön tunnelmaa. Matkalaukut läväytetään auki yläkerran lattialle, niihin lehahtaa vaatteita sitä mukaa kun pyykkikone jumppaa.

Teen matkasuunnitelmia ja samaan aikaan yritän olla suunnittelematta liikaa. Tuntuu, ettei tekeminen ja näkeminen noilla nurkilla lopu koskaan, koitan luottaa siihen, että tämänkin jälkeen saan vielä palata. Jos nyt maltamme nauttia villasta, voisimme myös ottaa rauhassa naapurustoa haltuun. Ihan  Villa Le Menestrelin lähellä on Le Cannetin kaupunginosa, josta pidän enemmän kuin umpikauniista Mouginsin vanhastakaupungista. Ja Cannetissa sijaitsee ihana Musée Bonnard.

Minulle tulee ranskalaisesta taiteilijasta Pierre Bonnardista (1867-1947) vähän mutkan kautta mieleen Carl Larsson. Bonnardin työt ovat aurinkoisia, värikkäitä, aiheet läheltä. Hänen maalauksissaan on usein perhettä, kotia, puutarhaa.

Siis jos liikehdit Rivieralla, ja olet jo kolunnut kaikki kuuluisimmat museot, teekin pieni mutka Le Cannetiin ja Musée Bonnardiin. Ravintolavinkkinä kulmilla mainittakoon Le Café de la Place, joka nimensä mukaisesti levittäytyy sisätilojen lisäksi kivalle aukiolle plataanipuiden alle. Näköalat ovat upeat.

Sain vähän aikaa sitten viestiä saman villan varanneelta lukijalta, hänellä oli muutamia kysymyksiä huvilaelämään ja sen ympäristöön liittyen. Ajattelin jakaa vastaukseni kanssanne, ehkä niistä on iloa jollekulle muullekin:

Suosikkiravintolanne kävelyetäisyydellä?
Itse asiassa kävelyetäisyydellä ei ole ravintoloita eikä kauppoja, auto on todellakin tarpeen. Villa Le Menestrelin vuokralaiset saavat lainata villan Citroen Cactusta halutessaan, tai auton voi vuokrata esimerkiksi Nizzan lentokentältä. Me ajelemme usein syömään Cannesiin, sinne ajaa 10-15 minuutissa, tai syömme lounaan jossain retkillämme ja kokkaamme illalla villalla. Kaupassa käymme useimmiten LeClercissä Le Cannetissa, se on huippu. Loistava kalakauppa lähistöllä taas on Chez Laurent.

Ja siinä kauppamatkalla on MAHTAVA pizzakärry, josta on kiva napata pizzat mukaan niinä iltoina kun ei jaksa laittaa ruokaa tai lähteä syömään, La Piastra.

Suosikkiravintolanne Cannesissa? 
Astoux & Brun on ihana, samoi Bobo Bistro, niihin palaamme uudestaan ja uudestaan. Ja ai niin, Aux Bons Enfants!

Suosikkiviinitilanne lähistöllä?
Me olemme piipahtaneet milloin missäkin, jos retkipäivinä on sopivasti tien viereen osunut. Mitään suosikkia ei ole löytynyt ja viinitkin nappaamme kyllä useimmiten mukaan supermarketista. Roseethan ovat huippuja tuolla alueella. Chateau Bernen haluaisin nähdä, se tosin on vähän enemmän sisämaahan päin.

Paikat/lähikylät, joissa käynti on mielestäsi must?
Minusta on ihanaa ajella rantatietä Cannesista St. Tropeziin. Matkalla on monia kivoja pieniä kaupunkeja, ja St. Tropez on hurjan kiva, ainakin sesongin ulkopuolella. Ja Nizzan lähellä se St. Paul de Vence, jossa sijaitsevat lempimuseoni ja lempiravintolani.

Onko jotain erityistä, mitä kannattaa huomioida villalla?
Minä AINA matkan jälkeen toivon, että olisin malttanut pysytellä enemmän villalla kaikessa rauhassa. Puutarhassa on niin monta ihanaa istuinryhmää, joista kaikista pitäisi malttaa nauttia. Ja pétanque-kenttä! Ja uima-allas, ja höyrysauna, ja grilli!
Minusta se oranssi makuuhuone yläkerrassa on hurmaavin, varaa se 🙂

Onko jotain, mitä haluaist erityisesti hehkuttaa/mainita?
Voi, se tuoksu! Ja värit ja valot. Ah!
Blogista löytyy tägin Villa Le Menestrel alta paljon lisää vinkkejä.

Lue lisää: myös girl crushini Jemima Kirke inspiroituu Pierre Bonnardista.

Kuvat ovat Le Cannetin museokäynniltämme hiihtolomalla 2016.

Kreikkalainen jumalatar

Tuosta kuvasta: ajatella että oli ihan hilkulla, että olisin missannut koko elämyksen.

Olimme Helsingissä maanantaista tiistaihin, yösijaksi valitsimme Jätkäsaaren topakan tornihotellin Clarionin. Hotellista lisää myöhemmin, nyt mun täytyy pohtia yhtä toista juttua.

Kotona pakatessa heitin uimapuvun viikonloppulaukkuun, koska ajan hermolla hiihtelevänä trendsetterinä tietysti tiesin jo hotellin katolla sijaitsevasta uima-altaasta. Mutta olin ihan satavarma, ettei uikkarille olisi käyttöä, minähän en ihan hevillä hillu vähissä vaatteissa yleisillä paikoilla.

Koska paksu.

Päästyämme perille menimme ensimmäiseksi katsastamaan hotellin 16. kerroksen maisemabaarin. Voi rakas Helsinki, miten kauniilta kaikki näyttikään sieltä ylhäältä, nosturit ja vanhat proomutkin! Tilasin Eira Beauty -nimisen cocktailin lapsuuden kotikulmien kunniaksi. Samalla kun siemailin mansikoilla koristeltua drinkkiäni mustalla pillillä, vilkuilin sivusilmällä kerroksen toisessa päässä sijaitsevaa allasta, joka työntyy ulos seinästä hurjan korkealla. Altaan seinästä kurkistavan päädyn pohja oli lasia, vesi välkkyi vihreänä.

Yhtäkkiä mua rupesi suututtamaan oma asenteeni. Sain jonkun herätyksen, pilli kirposi huuliltani.

Nyt helvetti mä en halua enää pienentää mun elämää koko ajan ja jättää tekemättä kaikkea kivaa sen takia että mä oon niin rajoittunut!!!

Purskahdin Parkkosen kauhuksi pitkään saarnaan, joka sisälsi yhteiskunnallista pohdintaa kauneusihanteista ja omista traumoistani. Sitten me menimme syömään ja kun me palasimme hotellille, liu’uimme suihkun kautta altaaseen ihan fiiliksissä. Uin pitkin vedoin höyryävän altaan päätyyn ja kurkistin kaiteen yli. Kylmä, öinen Helsinki vilkutti valojaan allamme. Ihanaa!

Seuraavana aamuna tein jotain vielä radikaalimpaa: menin uimaan sinne altaaseen ILMAN MEIKKIÄ. #extremesports

Jatkoin teeman pohtimista Parkkosen iloksi myös koko seuraavan päivän. Tajusin, että mietin vähintään puolet valveillaoloajastani sitä miltä näytän. Milloin kasvoja, milloin hiuksia, milloin kroppaa. Se on aikamoista ajanhukkaa…

Suurin osa ulkonäköpaineistani on aivan turhanpäiväistä höpinää, mutta osaan vatvomisesta on syynsä. Olen kärsinyt ihon punoituksesta aina, mutta tajunnut ja tehnyt asialle jotain vasta parin vuoden ajan. Nyt vasta tiedostan kuinka paljon se on vaikuttanut elämääni. Olen vältellyt esilläoloa ja taatusti rajannut mahdollisuuksia pois välttääkseni kiusallisia tilanteita. Monet sosiaaliset tilanteet ahdistavat edelleen etukäteen ja vaikka olisin esimerkiksi hyvä puhuja, en halua asettua katseiden kohteeksi. Ajattelen usein, että ymmärtävätkö ihmiset, jolla kyseistä vaivaa ei ole, kuinka HELPPOA heidän elämänsä on. Niin raskaalta se helottaminen tuntuu. Ei se pelkkä punastuminen, mutta sen mukanaan tuoma kuumotus ja tukala olo. Olen saanut apua eri kosmetiikkamerkkien anti-rouge tuotteista, mutta kokonaan kurissa ilmiö ei ole. Läikähdän ruususeksi jännityksen ja ujostelun lisäksi ihan vain silkasta innostuksesta, adrenaliinista. Siis tosi usein.

Takaisin alkuviikkoon ja Helsinkiin. Olimme siis aamu-uineet kello kuuden jälkeen ja ihan fiiliksissä omasta reippaudestamme. En kylpenyt vain altaassa, kylvin valossa ja ilossa.  Tarkoitus oli seuraavaksi lähteä Jonnan ja Kristan kirjanjulkkareihin. Mutta: olin valvonut koko yön. (Tässä vasta todellinen kriisinaihe: en enää pysty nukkumaan hotelleissa – minä, joka rrrakastan hotelleja – tai muissa ilmastoiduissa tiloissa. Vanhan, vuotavan kivitalon asukkaana vain suora ja raikas ristiveto ja pieni sisätilapakkanen tuudittaa minut uneen!) Valkoviinin lisäksi olimme juoneet pullollisen soijaa edellisen illan japanilaisherkkujen yhteydessä. Tai jos nyt emme ihan juoneet, niin dippailleet sisuksiimme. Jokainen tietää, mitkä silmäpussit siitä lystistä saa.

Väsyneenä, umpisuolattuna ja valmiiksi punastumisesta hermoilevana (joka on tietysti suorin tie takuuvarmaan liekehtimiseen) olin painokkaasti sitä mieltä, etten voi mennä kirjanjulkkareihin enkä muihin sille päivälle suunniteltuihin rientoihin.

Koska ruma.

Ja tukkakin oli huonosti.

Järjellä tiedän, että ihmiset kiinnittävät muiden ulkonäköön tuskin pennin vertaa huomiota. Ne, jotka pitävät sinusta, eivät lakkaa pitämästä silmäpussisyistä, ja ne, jota eivät edes tunne, heitä tuskin jaksaa kiinnostaa jonkun ventovieraan naama. Sama tietysti uimapukusillaan olossa: ketä kiinnostaa.

Ja menimmehän me sitten sinne julkkareihin tietenkin, ja olimme, ja nautimme. Tiedostan olleeni ehkä vähän välttelevä ja seiniä pitkin hiipivä, mutta sentään olin siellä.

Kreikka oli kropparintamalla muuten valtava oivallus: siellä rantaelämästä nauttivat pienissä bikineissä kaiken ikäiset ja kokoiset naiset. Valtavat takapuolet pyöräytettiin uljaasti rantatuolille, ja he kaikki näyttivät jumalattarilta. Ja sitä sanoi rakas, viisas oppaani Ullakin kun marisin jotain uimapuvun verhoamasta beach bodystani.

Sinullahan on kreikkalaisen jumalattaren kroppa, hehän olivat kurvikkaita.

Miehistä minua ei kiinnosta miellyttää kuin sitä yhtä ainoaa, ja hänen suurin ongelmansa minun suhteeni ei takuulla ole suuri takapuoleni, vaan suuri suuni. Muistatko kun kysyin postauksessa 20 asiaa Parkkoselta miksi hän minua nykyään kutsuukaan? Hän kuulemma kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi. Ja niin hän todella joskus tekeekin, josta olen toki kiitollinen, vaikken uskokaan sanaakaan. (Sitä paitsi hänen näkönsä on huonontunut.) No eilen illalla hän kyllä sanoi hei pööpi, joka oli minusta selkeästi huonompi vaihtoehto.

Ajattelen kuinka paljon kuvia olen karsinut blogista vuosien varrella sen takia pois, että näytän omasta mielestäni kuvissa tyhmältä, lihavalta tai vanhalta. Ihan oikeastiko luulen, että häilyn mielessänne parimetrisenä, parikymppisenä kirahvinkaltaisena olentona, ja että hellimänne mielikuvat murentuisivat kuin macaron-leivos lentolaukussa, jos näkisitte minut? Ja eikö sentään ole parempi olla se mikä on, sillä jonkin illuusion esittäminen ja sitten kasvokkain kohtaaminen on totta vieköön helpompaa jos ajatus minusta ja se ihan oikea minä ovat jotakuinkin yhtä?

Mitä minä oikein pelkään paljastaa?

Mitä yritän siis sanoa on se, että minua on alkanut uuvuttaa tämä itseni jatkuva tarkkailu. Haluan olla se nainen, joka kääräisee aamulla hiukset nutturalle, ujuttautuu kaftaaniinsa ja astelee niine hyvinensä leveän hymyn ja kahvikupin kanssa rannalle ilman jumalatonta panikointia peilin edessä. Minähän OLEN kohta 45, minä OLEN synnyttänyt, syönyt ja stressannut, missä OLEN valinnut lukemisen useammin kuin lenkkeilyn. Punastun joskus korvanlehtiä myöten, itken herkästi, kulmakarvani ovat säälittävät. Haluaisin joskus olla vahvempi ja vähemmän jumissa, mutta muuten minusta on ihan kivaa olla minä. Minä olen minä, tämä kaikki on minua.

Huomaan, että tästä tuli sekava ja poukkoileva kirjoitus. Minulla olisi aiheesta niin paljon sanottavaa, mutta ajatukset vasta pikkuhiljaa saavat muotoa omassakaan päässä. Oivaltaminen on edelleen puolitiessä, asioita on vaikea pukea sanoiksi. Mutta annan nyt olla, en hinkkaa. Uskon, että joku siellä jossain tietää ihan tarkalleen mitä tarkoitan. Tämä on sinulle, meille kaikille.

Sinä olet kreikkalainen jumalatar.

Lue lisää: mikä olikaan “happy paino”?

Punastumisesta ja siihen auttavista tuotteista olen kirjoittanut ainakin täällä, täällä ja täällä.

 

 

Taiteilijatreffit Tammisaaressa

Tammisaaressa, Pro Artibuksen Elverketissä on 7.5. saakka esillä Talviklassikko -näyttely, jolla on meille erityinen merkitys. Hankolainen taiteilija Carl-Gustaf Lilius (1928-1998) nimittäin työskenteli aikoinaan talossa, jossa me nyt asumme, ja myös Parkkosen studio on Liliuksen entinen ateljee. Liliuksen veistosten varjot heiluvat näkymättöminä seinillämme, siveltimen vedot pyyhkivät ilmaa edelleen.

Lilius oli valtavan tuottelias ja monipuolinen taiteilija, mutta myös hyvin edistyksellinen ihmisoikeusaktivisti. Hänellä olisi varmasti paljon sanottavaa meidän ajassamme. Oikeastaan kaikki, mistä hän puhui jo vuosikymmeniä sitten, on edelleen ajankohtaista, pakolaiskysymyksestä lähtien.

Tammisaaren näyttelyä täydentävät pieni juliste- ja kirjanäyttely Hangon kirjaston galleriassa 10.-29.4. sekä Carl-Gustaf Lilius Seminaari 22.4. Seminaarin aiheena ovat Lililukselle tärkeät teemat kuten ihmisoikeudet, sananvapaus ja tasa-arvo.

Lue lisää: Liliuksista, koko taiteilijaperheestä, olen kirjoittanut useasti ennenkin, esimerkiksi täällä. Carl-Gustaf Liliuksen elämäkerran kolmas osa on vastikään ilmestynyt. 

Happy Homes -julkkarit


Eilen tiistaina harpoimme aamutuimaan Iso Robaa pitkin Jonna Kivilahden ja Krista Keltasen uuden Happy Homes – Hideaways kirjan julkkareihin. Ihanasti järjestetty tapahtuma, kiitos Cozy Publishing kun saimme olla mukana!

Julkkaripaikkana oli Proloque-niminen puoti, tai oikeastaan aarrearkku. Miten en ole tiennyt tämmöisen kaupan olemassaolosta, sehän oli kuin suoraan päiväunistani! Saattaa olla, että ostin yhden muistikirjan. Ja kynän. Tarpeeseen. Kaupan ulkopuolelle oli parkkeerattu tuorepuurokärry, sisällä kävi kiihkeä kuhina. Hädin tuskin mahduimme halaamaan Jonnaa ja Kristaa.

Ja vihdoin pääsin selailemaan itse kirjaa. Suomalaisia kesäkoteja ja mökkielämää esittelevä englanninkielinen kirja on tosi tyylikäs ja raikas, kiinnostavan sisältönsä lisäksi kaunis esine. Aion kiikuttaa sen tuliaiseksi niin Ranskaan kuin Kreikkaankin. Ja mikä parasta, jatkoa seuraa, uusin teemoin: kirjasarjan toinen osa on jo kuvattu, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, kolmannessa osassa avautuvat ovet erääseen teillekin tuttuun vanhaan läkkisepänpajaan…

Lue lisää: Krista Keltasen blogissa hurmaavia kuvia julkkareista, siellä näkyy Proloquetakin paremmin.

Gauharin Hello Spring -pop up!


Seuraa pikavinkki Helsinkiin: Gauharin Hello Spring pop up -kauppa on avoinna vielä tänään keskiviikkona kello 10-19, osoitteessa Punavuorenkatu 22.

Poimin ostoskoriin t ä y d e l l i s e n olkihatun kevään ja kesän reissuille (leveä musta kanttinauha! tupsu!), kashmirhuivit meille molemmille ja täydennystä tuoksutuotteisiini.

Tänään pop upissa on asiakkaille lisäksi Flower Bar, jossa saa niputtaa itselleen kauniin kevätkimpun. Sanokaa Jannikalle & Sabinalle terveisiä!

Tapahtuman fb-sivun löydät täältä.

Salt, supper!



Nyt tarkkana Tallinnaan menijä. Seikkailu vähän sivummalle kannattaa, sillä ravintola Salt on jokaisen  keskustasta pois päin vievän askeleen väärti.

Tässä ravintolassa on kaikkea sellaista mistä pidän: rento meininki, huippuhyvää ruokaa, puheensorinaa, MEININKIÄ, hyvä palvelu, kiva miljöö, asialleen omistautunut omistaja… No, aivan nappimesta siis, tai supper, kuten paikalliset sanovat. Ja jälleen kerran, ulospäin et ikinä arvaisi.

Paikka on ihan pikkuruinen, asiakaspaikkoja löytyy hyvä jos kolmeakymmentä. Lämpötila nousee kattoon kylki kyljessä ruokaillessa, kellarihuone on sakeana tuoksuja ja ääniä. Pöytävaraus lienee välttämätön.

Annokset on tarkoitettu jaettavaksi, me valitsimme jokusen itse ja osan suhteen annoimme omistaja Tiina Treumannille vapaat kädet. Ruoka oli kaunista, herkullista, raikasta – kertakaikkiaan rakastettavan hyvää. Lista vaihtuu säpäkkää tahtia sesongin ja inspiksen mukaan, Treumann matkustaa ahkerasti hakemassa innoitusta maailman keittiötrendeistä.

Jo seuraavana päivänä ikävöimme takaisin, tämä ravintola riittää jo itsessään uuden Tallinnan-matkan syyksi.

Seuraavana aamupäivänä oli aika sanoa Tallinnalle näkemiin ja seilata takaisin kotimaan kamaralle. Hyvä reissu, kaikinpuolin!

Takkatulille Tallinnaan

Yksi juttu mitä en lakkaa ihmettelemästä on se, että miten tässä meidän maassamme, jossa talvi kestää keskimäärin 10 kuukautta, ei ole enemmän tulisijoja ravintoloissa ja kahviloissa?

No Tallinnassapa on!

Meidän vierailuviikonloppumme sää oli oikukas. Satoi, taivas oli harmaa ja oli kylmä. Koko Tallinna tuntui eräästä mokkakengissä hipsuttelevasta turistista yhdeltä valtavalta hyiseltä kuralätäköltä. Hakeuduimme lämmön äärelle. Vasta lähtöpäivänä aurinko sojotti niin että riisuimme itseämme vaatekappale vaatekappaleelta säädyllisyyden rajoissa matkalla laivaterminaaliin.

Ensimmäisen takkakokemuksemme ja illallisemme nautimme puolivahingossa tosi kivassa paikassa, joka oli Tallinnan tuntijoillemmekin uusi tuttavuus. Ravintola Kuldmokk sijaitsee vähän syrjässä keskustasta, Toompean mäen tuolla puolen, mutta kävelymatkan päässä kuitenkin. (Kävelymatkan ja kävelymatkan, nämä meidän oppaamme ja vanhuksemme ovat sen luokan vaeltajia, että saimme rukoilla välillä heitä turvautumaan kanssamme taksiin. He valehtelematta kävelisivät vaikka sata kilometriä siinä missä me jälkeenjääneet läähätämme jo muutaman korttelin jälkeen ja vannomme kiinnittävämme jatkossa parempaa huomiota omaan kondikseemme!)

Ravintola Kuldmokk oli valloittava pieni paikka, palvelu ystävällistä ja ruoka herkullista. Ulospäin et arvaisi mitä herkkuja sisältä löytyy, onneksi kävimme ihan sattumalta pihalla juttusille viehättävän vaalean naisen kanssa, joka paljastui ravintolan omistajaksi. Vanha suositus! Parhaan ravintolakokemuksen säästän silti seuraavaan postaukseen.

Seuraava takkatuli löytyi Kalamajan alueelta. Taaskaan en olisi osannut eksyä väsähtäneen näköiseen puutaloon ilman opastusta. (Oli muuten ihanaa olla kerrankin vietävänä, minähän olen meidän perheen ikuinen matkanjohtaja ja välillä vähän väsynyt rooliini… ) Tällä kertaa nautimme tulen loimussa vain viiniä, olihan kyseessä tyylikäs viinibaari ja -puoti nimeltä TIKS. Bonuksena hauska Liisa Ihmemaassa-teema. Sinne vain sisään kun seuraavan kerran vaellat naapurimaassa!

Kolmas takkatulipaikka saa jäädä nimen osalta salaisuudeksi, antaa faijan pitää kantapaikkansa ja paikalliset juttukaverinsa itsellään. Kerron vain, että siellä on kellastuneet mäntyvuoratut seinät, kuolleita ruukkukasveja ikkunalla pölyisten verhojen välissä, saslik tirisee hiiligrillissä ja nurkassa on käynnissä shakkiottelu.

Kaiken tämän takkatulimetsästyksen lisäksi kävimme tapamaassa faijan antiikkikauppiaskamuja, Fjodoria ja muita, mitä erikoisemmissa paikoissa. Ostin mm. turbaanipäisen posliinipojan! Kumu sun muut kulttuuririennot jäivät suosiolla ensi kertaan.

Vielä yksi osa siis Tallinnaa luvassa, sillä sokerina pohjalla on… suola.

Hanko-vinkki: Hangossa kaminan ääreen pääsee Bravaksessa, Itäsatamassa. Kaupan päälle säällä kuin säällä aina yhtä kiehtova merinäköala.

Sailors and mermaids

Olen ihaillut By Muttin seilorihenkisiä posliiniesineitä jo kauan, mutta erityisen hauskan käänteen fanittamiseni sai kun kommenttiboksissanikin riemastuttava lukijani ja tuttavani Titte kertoi, että By Muttin Eva on hänen hyvä ystävänsä ja kuulemma ihana tyyppi!

Taidan olla Evaan yhteydessä ja kysyä jos hänkin liittyisi Shop-jengiini, siinä nimittäin proggis, jonka kanssa aion pian ryhdistäytyä. Ja josta tulee huippujuttu!

Titen kreisinrohkeaa vanhan talon kunnostusta voit seurata hänen blogissaan, täällä