Latest Posts

Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Ystävät rakkaat. Nyt vien teidän taloon, johon sieluni olisi voinut saman tien asettua asumaan, jäädä lepattamaan tyhjiin huoneisiin, huokaukseksi rapistuviin ikkunanpieliin.

Olin ajatellut säästää tämän jutun Kreikka-sarjan viimeiseksi, mutten malta.

Patrick Leigh Fermor oli englantilainen sotasankari, kirjailija ja älykäs hurmuri, joka käveli läpi Euroopan, rakastui Kreikkaan, taisteli keikkalaisten rinnalla natseja vastaan Kreetalla ja kirjoitti mukaansatempaavia matkakirjoja ennenkuin matkakirjallisuutta vielä oli olemassakaan. Hän asettui lopulta reissuiltaan Kardamiliin, yksinäiseen Kalamitsin poukamaan, suunnitteli ja rakennutti vaimonsa kanssa kivisen talon ja asui siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2011. (Hän tosin kuoli toisessa kotimaassaan Englannissa, 96-vuotiaana, polteltuaan noin 100 tupakkaa päivässä…)

Hänen kirjojaan ei ole tietääkseni suomennettu, eikä hän ollut minullekaan tuttu, ennen kuin viime syksynä ryhdyin suunnittelemaan omaa kuukauttani Kreikassa ja lopulta päädyin lokakuuksi Kalamataan. Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni häneen ei ollut itse asiassa kirjallisten ansioiden vuoksi ollenkaan, vaan elokuvallisten.

Julie Delpyn ja Ethan Hawken elokuvatrilogian kolmas osa Before Midnight, eli Rakkautta ennen keskiyötä on osittain kuvattu talolla. Muistan ihastelleeni kuvauspaikkaa jo ensimmäisellä katsomisella, ja tietysti varsinkin sitten kun tiesin laskeutuvani melkein kulmille. (Kardamilistä on Kalamataan vain noin 30 km matka.) Kirjoitinkin silloin toiveestani päästä talolle, mutta lopulta päädyin vain silittämään kivimuuria ja suurta puuporttia, joka pysyi sitkeästi kiinni… Mutta nyt! Nyt onnisti. Sain vihdoin sähköpostiin vastauksen ja vierailupäiväksi sovittiin yksi kesälomamme viimeisiä hetkiä.

Välttääkseni tämän kirjoituksen venymistä kilometrien pituiseksi, pyydän teitä tutustumaan Patrick Leigh Fermorin ihmeelliseen elämään itseksenne. Hänestä on kirjoitettu ja sanottu paljon. “A cross between Indiana Jones, James Bond and Graham Greene”, kuvaili BBC:n toimittaja muinoin Leigh Fermoria, se teille koukuksi.

Sillä minä haluaisin vain puhua (ja kirjoittaa) hänen talostaan. Enkä sitten kuitenkaan, sillä sanat eivät tahdo riittää. Talo ei ole nimittäin tavallaan kummoinenkaan, ja silti maailman kaunein. Tyyni, rauhallinen, tasapainoinen. Jokaisella pihan pyöreällä kivellä on merkitys, mutta mikään ei ole liian laitettua. Talo on nyt esineistä riisuttu, vain makuuhuoneessa on sänky resuisine päiväpeittoineen, ja olohuoneessa pahviin paketoituna suuri marmoripöytä, jonka ympärillä aikoinaan eri alojen taiteilijat kohtasivat. Vanhoista valokuvista näemme miltä talossa näytti silloin kun se oli elossa. Kirjoja, kirjoja joka puolella, kuulemma 5 000 nidettä!

Kreikkalaiseen tapaan vierailu talolla oli järjestetty kiireettömäksi. Meidän lisäksemme tutustumassa oli kaksi pientä seuruetta. Opas ei oikestaan ollut opas ollenkaan, hän vain avasi portit ja antoi meidän olla. Kiertelimme kahdestaan, rikoimme hitusen sisätilojen kuvauskieltoa, vanuimme puutarhassa merelle tähyillen. Koitin istua jokaiselle kivipenkille, koska rakastan kivipenkkejä. Kiipesimme vierastalon katolle.

Talo on huonohkossa kunnossa, vaikka sen kunnostustöiden pitäisi olla käynnissä. Jonain päivänä, suunnitelmien mukaan, talo avaa ovensa taiteilijaresidenssinä, ja minä alan vaikka maalata tauluja, jotta pääsen sinne edes yhdeksi yöksi! Ymmärrättehän, minun on pakko päästä taloon joskus yöksi, se nyt on selvää.

Kuvatulvan uhallakin rakennan tästä artikkelista teille valmiin matkapaketin. Kävi nimittäin niin, että talon tunnelman jälkimainingeissa meidän oli mahdotonta jättää Paddyn merenlahtea ihan vielä. Olimme nähneet muutaman mutkan takana piilossa olevan hotellin tienvarsikyltin ajaessamme talolle, ja nyt kurvasimme renkaat vinkuen majoituspaikan pihaan tiedustelemaan varaustilannetta. Ja mikä huone meitä odottikaan!

Jo koettu kauneus ja nyt askeettinen mutta kaikessa kivisyydessään pysähtyneen majesteettinen huone näkymineen pakahdutti kyyneliin saakka. Olin pullollani onnentunnetta. Sain yhdeksi yöksi parvekkeen kivipenkkeineen, näkymän vihreälle lahdelle, yksinkertaisen keittiön, yksityisen uimarannan. Sain tosin myös yöllä katonrajassa vilistävät sisiliskot, mutta sekin tuntui kuuluvan elämykseen, samoin kuin hontelo hotellinomistajan poika, joka yritti luudalla niitä häätää, mutta jonka oli myönnettävä, että ne pääsevät pimeän tullen parvekkeen oven alta joka tapauksessa sisään.

Teki suorastaan kipeää repäistä itsensä lounaalle, mutta onneksi menimme.

Olimme saaneet aikaisemmin Kalamatan cooleimmasta kuppilasta (kyllä, kerron pian!) paperilapulle kirjoitetun osoitteen, jolle nyt tuli käyttöä. Lapussa luki Elies, Kardamili Beach ja “eat the moussaka”. Ravintola oli rannan tuntumassa, oliivipuiden alla. Värikkäät pöydät ja tuolit sekä ystävällinen palvelu loivat heti tervetulleen tunnelman. Tilasimme jääkylmää viiniä, alkupaloja ja sitä moussakaa, söimme pari tuntia, suutelehdimme, tilasimme lisää viiniä. Lounaan jälkeen pelasimme päämme selvittääksemme ravintolan yhteydessä olevan pienen huoneistohotellin varjoisalla patiolla pingistä. Parkkonen kun rakastaa pingistä yhtä paljon kuin minä kivipenkkejä. Jokaisella on omansa.

(Vasta myöhemmin luin Lelan tavernasta, jonka omistaja Lela työskenteli monta kymmentä vuotta Leigh Fermorin palveluksessa ennen kuin avasi oman ravintolan ja pienen hotellin. Ensi kertaan!)

Hotellilla uinutun lyhyen siestan jälkeen lähdimme ajamaan Kalamataan hakemaan hiukan vastahakoista poikaa, joka vietti siellä päivää pienten leiskuvasilmäisten kreikattarien kanssa, sekä yökamppeita.  Matka on kilometreissä lyhyt, mutta vuoristoteineen vie oman aikansa. Sitä ajelisi silti edes takaisin oikein mielikseen vaikka päivät pääksytysten, niin henkeäsalpaavat ovat näkymät. Taas itketti vähän, kaikki, kauneus.

Päästyämme hotellille hyppäsimme uimapukuihimme, kipitimme sukellusmaskit käsikynkässä sata rappusta alas omalle rannalle ja annoimme auringolle luvan laskea lahdelmaamme.

Onneksi meillä oli vielä seuraava aamu. Ja toivottavasti monta uutta matkaa.

Päivän kirja: Artemis Cooper, Patrick Leigh Fermor: An Adventure.

Jane & Sir Patrick Leigh Fermorin taloon pääsee vierailemaan vaihtelevasti. Sisäänpääsyä kannattaa tiedustella taloa nykyään hallinoivasta säätiöstä, yhteystiedot ja lisätietoa talosta sekä siihen tutustumisesta löydät Benaki Museumin sivuilta.

TallennaTallenna

Le Petit Festival tulee taas

Kansainvälinen teatterifestivaali Le Petit Festival hurmaa Hangossa jo kolmannen kerran, perjantaista sunnuntaihin 25.-27.8.

Vuonna 2015 haastattelin blogiin festivaalin emoa, Mi Grönlundia, se juttu kannattaa lukaista pohjustukseksi, jos aihe ei ole ennestään tuttu. Festari on huima lisä Hangon kulttuuritarjontaan, ja ihana elokuun loppu Muinaistulien öineen mitä sopivin näyttämö erilaisille esityksille ja riennoille. Melko maaginen päätös kesälle.

Mi jakoi meille taas muutamat tärpit, vaikka tiukkaa tekikin pysytellä vain kolmessa, joille tilaa lupasin 🙂 Eli älä missaa ainakaan näitä:

1. Tanssin ilta eli tanssiesityksiä Suomesta (mm. festivaalin pääesiintyjäksikin nimetty Suomen nykytanssin huippu, tanssija-koreografi Ima Iduozee), Ranskasta ja Kreikasta sekä Marija Grazio, kroatialainen pianotaiteilija (lauantai, kaupungintalo).

2. Ruotsalaiset performanssitaiteilijat Gustaf Broms ja Maline Casta (perjantaina ja lauantaina, kaupungintalolla ja Regatan rannassa).

3. Lasten sunnuntai, eli naamiotyöpaja sekä Oscar Wilden Onnellinen Prinssi (kaupungintalo).

Koko ohjelmiston esitysaikoineen, -paikkoineen ja artistiesittelyineen löydät täältä. Festaripassilla (65 eur) pääsee kaikkiin viikonlopun esityksiin sekä EXPO-taidenäyttelyyn, mutta saatavilla on lisäksi yhden illan lippuja, sekä lippuja yksittäisiin esityksiin. Lippuja saa Tiketistä sekä Hangosta kirjakauppa Tian Kirjasta. Koko festarin ajan maailmanmusiikki soi ja raikaa myös Hangon kaduilla ja rannoilla, ilman pääsymaksuja.

(Minua jotenkin kutkuttavat erityisesti japanilaiset, Pariisissa asuvat hanuristit Aco & Taca perjantaina sekä meksikolais-argentiinalainen yhtye Riosenti lauantaina!)

Huomio Hanko: Festivaali tarjoaa esitysten lisäksi mahtavia osallistumismahdollisuuksia mm. nuorille hankolaisille tanssijoille (Nykytanssin -työpaja 21.–25.8.) ja vähän jännitystä ja glamouria meille tavallisille kaduntallaajillekin (Red Carpet-kulke, burleskityöpaja…).

Lisätietoja mm. Hangon kulttuuritoimistosta sekä tapahtuman fb-sivuilta.

You can’t make everyone happy, you’re not Via Tribunali

Parin viikonlopun takaiset 70-vuotisbileet päättyivät siis unelmaiseen lounaaseen Porvoossa, jonka jälkeen kiisimme Helsinkiin Red Hot Chili Peppersin keikalle. Keikan, joka ei oikein temmannut mukaansa (vaikka olin niin, niin auki ja alttiina!) jälkeen katosimme hetkeksi vielä Helsingin yöhön.

(Vika ei ollut välttämättä bändissä. En ole mikään festarieliö muutenkaan, koska a) en kestä bajamajoja ja b) en kestä ihmisiä. Onneksi näimme VIP-teltan muovi-ikkunoiden sisäpuolella ystävämme holauttelemassa gin toniceja kitusiinsa. Laitoimme hänelle viestiä, että hommaa meidät sinne ja vähän vikkelään, tai heitä edes sipsejä. Hän heitti sipsejä.)

Kävimme jatkoilla mm. Jackiessa Iso-Roballa, jossa oli sydämellinen palvelu (tuli loistava Monte Rosso jotenkin mieleen), soi aivan sairaan mahtava musiikki (kiitos cool DJ), ja jonka sisustus oli (rumia oluthanoja lukuunottamatta) kuin elokuvasta. Suuri nautinto, tuommoinen paikka, jossa silmä ja korva lepää. Mutta voi, roomalaistyylinen pullava peltipizza yöpalana ei aiheuttanut intohimoja, vaikka ymmärränkin kaiken työn ja taidon sen takana.

Onneksi maailmassa on sunnuntait. Sunnuntaina saa olla hidas ja ajatuksissaan, liikkua kuin lehmuksen varjo huoneissa, pysähdellä katsomaan, näkemättä. Ja antautua pitkille lounaille. Oli tosi kivaa olla pitkästä aikaa kahden kesken kokonainen päivä. Haahuilimme Helsinkiä, kävimme aamukahvilla Strinbergillä (aina Strinbergillä), teimme turhanpäiväisiä ostoksia. Lopulta ajauduimme Via Tribunaliin ja kysyimme pöytää. Se luvattiinkin parinkymmenen minuutin kuluttua, joten istuimme pikkuruisen baarin puolelle drinkeille. Sydän oli läikkyä yli baarin täydellisestä fiiliksestä, olisipa pöydän saaminen kestänyt kaksi tuntia… Lueskelimme, siemailimme aperoitamme, kurkistelimme ostoskasseihimme. Viihdyimme.

(Lukemisesta tuli mieleeni: Onko Belgian Lempi kuulolla? Miten tehdään aprikoosicocktail???)

Pöytämme kuitenkin vapautui tuossa tuokiossa ja vaihdoimme salin puolelle. Olimme analysoineet pizzalistaa jo odotellessamme, mutta onnistuin (kirjavalinnastako johtuen) ajautumaan eksistentiaaliseen kriisiin valintani kanssa. Onneksi tarjoilijapoika oli napakka ja keskeytti vuodatukseni (“…kun mä oon niinku tunnettu siitä että otan AINA Margharitan, mä oon The Margharita-ihminen, jos mä ottaisin sen niin mä voisin tavallaan vertailla, mut sitten toisaalta tilanne vaatisi gorgonzolaa ja sitä tonnikalapizzaa on kyllä kehuttu aivan valtaisasti ja…”)

Sä otat sen Margharitan. 

En edes muista minkä Parkkonen otti, koska kun pizza tuli pöytään, rakastelin sitä naamallani, sukelsin siihen, piehtaroin siinä, itkeskelin onnesta sen kaulaa vasten, piilottelin reunapaloja vaatteisiini ja lopuksi nuolin lautasen.

Apua. Mitä juuri tapahtui!?

Ymmärtänette pointin: IHAN JÄRKYTTÄVÄN HYVÄÄ PIZZAA OLI SE!

Nyt käyttäydyn kuin Christine F ja hakkaan Via Tribunalin nettisivuja auki uudestaan ja uudestaan, pohdin seuraavaa mahdollista ateriointikertaa ja tuskailen pizzavalintaa.

Eli yhdistä nämä, sinä kauniiden asioiden ystävä: Via Tribunaliin aperitiiveille ja pizzalle, ja jatkoille sekä musahengailulle Jackieen

Päivän kirja: Sarah Bakewell, At The Existentialist Café – Freedom, Being, and Apricot Cocktails

TallennaTallenna

Täydellinen, ranskalainen salad au chèvre chaud

Olen tänä kesänä saanut itseni kiinni tuhahtelemasta erityisesti yhdelle ravintola-annokselle, jonka tilaan mielelläni, mutta johon petyn usein. Vuohenjuustosalaatti. Mutisen Parkkoselle kuivien salaattikikkareiden äärellä, kurkkuviipaleita sivuun työnnellen, että kuinka vaikeaa voi olla tehdä yksinkertainen vuohenjuustosalaatti, klassinen chèvre chaud, jota saa Pariisissa jokaisesta kuppilasta…

Sitten rupesin miettimään. Mikä tekee vuohenjuustosalaatista täydellisen? Onko se itseasiassa yksinkertainen salaatti ollenkaan? Ja mitäköhän sanoisi ranskalainen. Katsotaanpa.

Minusta vuohenjuustosalaatissa pitää olla (perusasioiden lisäksi) marinoitua punasipulia, pähkinöitä, kuten saksanpähkinöitä, tai sitten pinjansiemeniä, paahdettua pekoninmurua tai kenties joissakin tapauksissa ilmakuivattua kinkkua. Tai näistä kolmesta ainesosasta edes kahta. Tai edes marinoitua punasipulia.

Ja perusasiathan ovat: raikas ja rapea salaattipohja, ei kuitenkaan mitään jäävuorisalaattia. Vuonankaali ois kiva. Tomaattia, hyvää leipää, rasvaista vuohenjuustoa anteliaasti, Provencen yrttisekoitusta, joko juuston päällä tai salaatinkastikkeessa. Mistä pääsemmekin salaatinkastikkeeseen. Ei, ei ja ei valtavaa, tahmeaa loiskautusta balsamico-siirappia kaiken ylle!

Salaatinkastikkeessa haluaisin maistaa Dijon-sinapin, ja aavistuksen hunajaa.

Ja jos salaattiin haluaa hedelmäistä makua, niin päärynä toimii parhaiten, omenankin hyväksyn.


Sitten hommiin.

Laita uuni kuumenemaan.

Valmistele punasipulirenkaat marinoitumaan.
Marinadi: oliiviöljyä, punaviinietikkaa, hunaja-Dijonia,  suolaa, mustapippuria, Provencen yrttejä. Jos käytät tavallista Dijon-sinappia, lisää hitunen sokeria. Hunaja-Dijon on makeampaa.
Teen marinadia reilusti, sillä se saa toimia myös salaatinkastikkeena.

Pese erilaisia salaatinlehtiä ja vuonankaalia, kuivaa ja jaa lautasille pediksi.
Puolita kirsikkatomaatteja ja nosta salaatin päälle.

Koristele salaattilautasta saksanpähkinöillä, ja jos käytät pinjansiemeniä, paahda ne ensin.

Paahda kuivalla pannulla pekonikuutioita ja muutama oksa rosmariinia.

Minä keksin ruveta täydellisen vuohenjuustosalaatin laittoon niin myöhään, etten saanut enää Hangon Lillanin mahtavaa leipää. Oli tyydyttävä kaupan patonkiin. Myös juustohyllyt täällä Hangossa ovat aika kaukana ranskalaisista, joten ostin sitä mitä sain, eli tuollaista liian tuoretta vuohenjuustopötköä. Mutta jos olet parempien valikoimien äärellä, niin maalaisleipää ja kunnon vuohenjuustokiekkoa kehiin!

Leikkaa leivästä tai patongista sopivia viipaleita ja hiero leipiä puolitetulla valkosipulinkynnellä. Nosta uunipellille, roiski oliiviöljyä leivälle, nosta juustokiekko päälle ja tiputa juustollekin pari tippaa öljyä. Kuorruta leivät kuumassa uunissa, on tärkeää, että leipäkin paahtuu!

Nosta salaattipedeille punasipulia ja kastiketta, 1-2 leipäviipaletta vuohenjuustoineen, ja ripottele pekonimurua päälle. Rouhi tarvittaessa vielä mustapippuria kaiken ylle.

Nauti rosé-viinin kera.

Mistä sinun täydellinen vuohenjuustosalaattisi koostuu?

TallennaTallenna

No se musta

Kylläpä kuhina syntyi, siitä Reetta-mekosta!

(Edellinen juttuni on muuten oikein malliesimerkki siihen Ketä kiinnostaa-postaukseeni. Ajattelin, että en todellakaan kehtaa julkaista niin mitätöntä juttua, varmasti ei ketään kiinnosta joku kolttu, olenpa tyhmä kun edes kirjoitan koko asiasta, luulenko olevani hauskakin, enkä edes näytä takuulla hyvältä taas muuta kuin omasta mielestäni. Näin apinalauman lailla riuhtovat aivoni todellakin toimivat, kunnes saavat minut ihan jumiin ja sitten en enää keksi mistä ihmeestä kirjoittaisin, kun kaikki on aivan turhaa. Onneksi kuitenkin kirjoitin.)

Joka tapauksessa: vähän aikaa sen jälkeen kun olin julkaissut postauksen, lukijamme Sanna, joka kärsi jetlagista jossain päin Kaliforniaa, huomasi että Bootzilla oli jäljellä pari hajakokoa mustaa Reetta-mekkoa. Ja herravarjele siellä todella oli yksi kappale minun kokoani! Olin jo vuoteessa, mutta hyppäsin gerbiilin lailla sängystä ja juoksin alas ja läppärille. Nappasin mekon äkkiä ostoskoriin, syötin luottokorttini numeron, ja pim, mekko oli matkalla Hankoon. Musta mekko on mun!

Sain tänään myös viestin Helsingin Sokokselta, jossa yksi lukija seisoi hyllyjen välissä ja luetteli kaikki sieltä löytyvät mustan Reetta-mekon koot. Siellä oli vielä hyvin kokoja jäljellä, sekä mustaa että raidallista Aita-kuosia, tiedoksi niille, jotka taas vuorostaan viestittivät että Anna perhana kun villitset, mekkohan on kaikkialta loppuunmyyty! (Eräs tosin myös viestitti juuri köyhtyneenä parisataa euroa, kiitos mun :))

Tekstasin aamulla Marimekon liikkeeseen jalomielisesti, että se tamperelainen saa pitää mekkonsa. Olin suoraansanottuna jälkeenpäin vähän hämmentynyt omasta ajattelemattomuudestani, siitä, ettei mieleeni edes juolahtanut, että mekkoa voisi löytyä muualta kuin itse Marimekolta. Eivätkä marimekkolaisetkaan asiaa kyllä mainostaneet.

Mutta siis pointtini on: vielä on toivoa! Reetta-mekkoja kannattaa kysellä mm. Sokoksilta ja etsiä nettikaupoista. Toivottavasti tärppää!

Kuva: Marimekko

Mekko Marimekosta

Minä olen kuuluisa suppeahkosta garderoobista ja olemattomasta vaatteidenosteluhalukkuudesta. Vaatekauppojen myyjättärien suurin huvin (ja varmaankin jo kiertävien kaupunkilegendojenkin) aihe on Parkkonen, joka vaatekaupassa aina huutaa Visa-kortti ojossa osta enemmän, osta vielä jotain, minun väännellessä nurkassa käsiäni ulospääsyä rukoillen.

Mutta sitten kun löydän jotain josta pidän, saatan ostaa pari kappaletta sitä samaa. Parit samat mustat pillifarkut, pari samaa mustaa villatakkia, ja monta musta kauhtanaa, jos ei ihan samaa, niin ainakin ihan samanlaista. Tietysti säästyäkseni kaupoissa ramppaamiselta, mutta myös koska todella tiedän milloin olen kohdannut oman vaatteeni. Silloin, kun näytän miljoonalta dollarilta ja silloin kun vaate ei ahdista. Ja silloin kun se sopii mustien ballerinojen kanssa.

Vaatteet käytän ihan loppuun. Pidän samoja vaatteita (no herranjumala pesen tietysti välilllä!) kunnes ne hapertuvat päälleni. On aina surullista, kun lempivaatteesta aika jättää, ja perhana kun ottaa päähän kun vaatemerkit koko ajan vaihtelevat niitä mallistojaan…

Helsingin reissulla, toissa viikolla, ostin Marimekosta mekon. En ole ostanut Marimekosta vaatetta itselleni kai koskaan, mutta tiesin heti ikkunan takana jo, että nyt ehkä onnisti.

Marimekko on ollut minulle mummoni vaatekauppa. Mummoni (se toinen, ei se joka pesi koko ajan seiniä) oli puolestaan aivan erinomainen shoppailija, joka Marimekon lisäksi harrasti mm. Sonia Rykieliä ja ramppasi Espan Della Margassa alvariinsa. Melko cool mummo siis. Mutta Marimekko kuului mummolle, ei mulle. Tähän päivään saakka.

En olisi tietenkään halunnut sovittaa mekkoa Marimekossa, en ikinä halua, mutta Parkkonen pakotti. Ja heti mekon ylläni nähdessään hän sanoi, että sun täytyy ottaa molemmat, raidallinen ja musta. (Sillä ihmeiden ihme, minä todella iskin silmäni ensimmäiseksi siihen raidalliseen! Joka siis ei ole musta!) Mutta minä hyperventiloin jo valmiiksi koko ostostilannetta ja annoin pakata paperikassiin vain sen raidallisen.

Päätin, etten käytä mekkoa ennen kuin pääsen taas Ranskaan, se olisi minun Colombe D’Or-mekkoni, täydellinen vaate, kaikkien asukriisien selättäjä, klassikko.

Mutta tietysti käytin, vedin sen ylleni harmahtavan maanantain s-market-reissun kunniaksi ja patsastelin Hangon kaduilla, kehuja keräten. Mekko oli upea, UPEA! Sen helma on hulmuava ja tarpeeksi pitkä (juuri polven alle), sen kangas on puhdasta, laskeutuvaa puuvillaa. Kauluksen napituksella saa säätää dekolteen anteliaisuutta (näin kesällä erittäin antelias on hyvä) ja mekossa on taskut, joka on ehkä parasta mitä mekolle voi tapahtua. Vyötäröllä on hauska rypytys, josta uumaa voi kuroa enemmän tai vähemmän näkyviin. Hihat saa ihanasti runtattua kyynärtaipeisiin. Mekko on kuin tehty mustien espadrillosten ja korikassien kanssa vaelteluun. (Joita molempia minulla on tietysti monta.)

Soitin siinä itsevarmuuden puuskassa Marimekon Mikonkadun liikkeeseen ja ilmoitin polleana sittenkin varaavani sen mustankin, Parkkonen saisi noutaa reissuillaan. Kerranhan täällä vain eletään, ja mielellään hemmetin hyvännäköisenä!

Mutta auta armias: mustaa Reetta-mekkoa on jäljellä minun koossani yksi kappale koko Suomessa. Yksi kappale!! KOKO SUOMESSA!?

Mekko on Tampereella.

Ja se on varattu.

Kuolen. Saan torstaina tietää onko varaaja noutanut minun mekkoni. Elämäni on niin jännittävää. Sillä välin, jos teillä on suhteita niin…

(Miksi en uskonut Parkkosta, Parkkonen on nero…)

TallennaTallenna

Porvoon iloissa eli kaksi täydellistä ravintolaa alle vuorokaudessa



Yhtenä heinäkuisena viikonloppuna tapahtui suuria. Vanhempani täyttivät 70 vuotta. Isä ensin, ja äiti seuraavana päivänä. (Tästä lähes yhdenaikaisesta syntymisestä huolimatta he muistelivat, että ovat olleet yhden (1) kerran 48 vuoden yhteiselon aikana samaa mieltä jostain asiasta. Mutta mistä, sitä he eivät enää muista, tai eivät ainakaan ole samaa mieltä asiasta, josta olisivat olleet samaa mieltä.)

Tapojensa mukaisesti juhlakalut saivat yhä laajenevista juhlimismietinnöistä jossain vaiheessa kesää kyllikseen ja ilmoittivat (tai mutsi ilmoitti), että mitään juhlia ei pidetä eikä haluta, mahdolliset väkisin annetut lahjat heitetään parvekkeelta alas, mutta puhelimella saa soittaa ja laulaa, jos ei pysty pidättelemään.

Huh, ajattelimme me, Parkkonen ja minä. Meillä oli nimittäin vahingossa liput Red Hot Chili Peppersin keikalle juuri mutsin syntymäpäivän illaksi.

Mutta emme me heitä ihan niin vähällä aikoneet päästää. Ensimmäisen syntymäpäivän aamuna lauloimme luurin täydeltä ja viisiäänisesti faijalle hämäysonnittelut, hyvästelimme kiireiset lapsemme ja ajoimme kahdestaan takakontti shamppanjasta hölskyen sankareiden mökille. Kolme tuntia myöhemmin laskettelimme mökin pihaan auton ikkunat auki, Papa was a rolling stonea naapureiden kauhuksi täysillä huudattaen, vain todetaksemme, että piha oli tyhjä ja tupa lukittu.

Muutaman kautta rantain suoritetun puhelun jälkeen selvisi, että vanhukset olivat onneksi vain kauppareissulla ja lounaalla, ja lopppujen lopuksi saimme heidät ei-enää-niin-lievin-vihjein (mm. heidän pihaltaan lähetetty kuva, jossa minä juon kuohuvaa pullon suusta, ja jota he luulivat photoshopatuksi…) ymmärtämään, että kannattaisi tulla vähän vikkelään takaisin torpalle ja omille yllätyssynttäreille.

Sitten oli kaikennäköistä kiljumista ja ei oo tottaa ja päätöntä häärimistä, ja tietysti päikkärit, kun meikäläisistä on kysymys, ennen kuin lähdimme Porvoon yöhön. Olimme nimittäin varanneet pöydän paljon ylistetystä Meat Districtistä.

Nyt vasta päästään itse asiaan, joka on tälläkin kertaa ruoka.

SILLÄ VOI TAIVAS MITEN HYVÄÄ RUOKAA!!!

En muista hetkeen syöneeni niin hyvin, en kerta kaikkiaan. Emme ottaneet menuita vaan valikoimme listalta mielemme mukaan annoksia jaettavaksi: tartaria, kevätkananpoikaa, paria erilaista lihaa, punajuuria, kukkakaalia, ohrattoa… lisukkeetkin olivat jumalaisia, en kestä kun en tiedä mitä sen rapean salaatin kermaisessa kastikkeessa oli! Koska onnistuimme näkemään viereiseen pöytään kannetut luuydin-annokset, vonkasimme sellaisenkin maistettavaksi. Huuhtelimme kaiken alas mainiolla ranskalaisella punaviinillä, vannoimme palaavamme pian uudelleen, ja olimme valmiita kellahtamaan vatsojemme viereen mökin vintille.

…siis minä ja Parkkonen, mutsi ja faija halusivat tietysti baariin! No baarissa käytiin ja mökilläkin piti laukata vielä pitkin kaislikoita kuuta katsomassa, mutta lopulta saimme tainnutettua päivänsankarit punkkaan (miten ne jaksaa!!!!!) ja saatoimme valmistautua seuraaviin juhliin.

Sillä seuraavana päivänä oli vuorossa lounas SicaPellessä (edelleen Porvoossa).

JA AAAAAH, MITEN IHANA LOUNAS SE OLIKAAN!

Nyt nautittiin vuorostaan paljon kalaa ja kasviksia, raikkaita makuja: mätiä, kurkkua, spelttirisottoa, kuhamureketta, sieniä, sametinpehmeää perunamuussia… jopa jälkiruoka oli vihreää, pistaasijäätelöä!

(Instagramin puolella pari kuvaa SicaPellestä; alkuruoasta ja terassituoleista, joihin pihkaannuin. SicaPellestä, joka on muuten nimetty Ville Vallgrenin lemmikkipossun mukaan, sain myös siis harvinaisen inspiraation siihen tiistai-iloitteluuni, tai varsinkin sen alkupalaan!)

Ymmärsimme vasta matkan varrella, että ruokaretkellämme oli puolivanhingossa punainen lanka: Meat Districtillä ja SicaPellellä on samat omistajat. Ilmankos. Molemmissa paikoissa oli – paitsi erinomaiset tarjoilut – myös satsattu sisustukseen ja palveluun. Arvostan niin, niin suuresti molempia. Olen liikuttuneen kiitollinen jos saan syödä esteettisessä miljöössä, sillä se todentotta on puoli ruokaa. (Korostan, ettei esteettisen tarvitse olla hieno, tämän todistavat mm. mitä vaatimattomimmat tavernat Kreikassa.) Meat Districtissä on komea lihakylmiö yhdellä seinällä ja tilan sydän on lämpöä ja tunnelmaa hehkuva puu-uuni. SicaPellessä oli mietittyä tyyliä useiden ravintoloiden unohtamalle terassille saakka. Molemmissa ravintoloissa suuri osa lautasista ja tarjoiluastioista oli Leena Kouhian (Raaka-Rå) käsialaa, ne todella antavat ruoalle luonnetta.

(Leenaan olet tutustunut muuten vilaukselta blogissa ennenkin!)

Me syömme usein (ja paljon) ulkona, mutta tämmöisiin elämyksiin emme ole vähän aikaan törmänneet. Tunsin itseni varsinaiseksi elämän lellipennuksi kahden täydellisen päivän ja täydellisen aterian jälkeen. Tiedättekö, kun on suurenmoista olla onnellinen, elossa ja saada syödä. Sillä onhan syöminen sentään ihanaa, siitä olivat jopa mutsi ja faija samaa mieltä!

EDIT: Ravintoloiden omistajuustiedot korjattu, pahoittelen osittain virheellisiä ja osittain vanhentuneita tietoja. Molemmat ravintolat ovat tällä hetkellä Stenrosin pariskunnan pyörittämiä.

Päivän kirja: Ville Vallgren: Ruokaa, juomaa ja hilpeitä herroja.

Bonusraita: Papa Was a Rolling Stone, Soul Train -jammailuna.

TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna

TallennaTallenna

The Last Days of Summer

Ostamme silloin tällöin Parkkosen kanssa toisillemme lahjoja ilman mitään sen kummempaa syytä. Tai keksimällä keksimme syyn, tai aiheen, kuten vaikkapa kesälahja. Kesälahja on (esimerkiksi) kiitos kivasta kesästä, muisto, pieni yhdessäolon ylistys.

Minä ostin Parkkoselle kesälahjaksi valokuvaaja Akila Berjaouin kirjan The Last Days of Summer.

Tai ostin ja ostin, miten sen nyt ottaa. Koska oli Parkkonen oli sopivasti Helsingissä, passitin hänet mitään tietämättömänä Fredalle ja Kirjakauppa Niteeseen (NIDE) hakemaan JA maksamaan oman, etukäteen sinne varaamani kesälahjansa. Mutta hei, ajatushan on tärkein, vai mitä Parkkonen!

The Last Day of Summer on pullollaan klassisia rantalomakohteita, raidallisia, suolaveden haalistamia aurinkovarjoja, ajattomia, helteiden vääristämiä, vesimeloninmehun värisiä lomamaisemia ja sensuellia, kuumaa kesäihoa.

Eikä se pahakseen pannut, Parkkonen.
(Osti tietysti muitakin kirjoja, sekoaa kirjakauppoissa, kuten vaimonsakin.)

(Ah kuinka mä kaipaan sitä alkukesämme Kreikan ehtymätöntä, aseistariisuvaa lämpöä, tänäkin koleana elokuun iltana…)

Haluatteko tietää mitä minä sain kesälahjaksi?

Lue lisää: Kivan pikakatsauksen Berjaouin lempiasioihin saat tästä (kylläkin jo muutaman vuoden vanhasta) FvF:n haastattelusta.
Seuraa Akila Berjaouia myös Instagramissa.

TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna

Ei kukko käskien laula

Minusta on tosi vaikeaa kokata silloin kun on ihan pakko. Toki syötän lapsoset ja pidän yleisesti ottaen perheen ruokahuollon näpeissäni, mutta jostain syystä hyydyn vierailuiden ja juhlapyhien edessä (jouluangsti, ne tietää, jotka tietää). Silloin kun olisi suotavaa olla viimeisen päälle menut ja meisselit, tyhjenee pääni ja kauhakäteni tuntuu äärettömän painavalta. Tekisi mieli vain vaipua sohvalle kirjan kanssa. Usein vaivunkin.

Mutta annas olla kun koittaa joku ihan satunnainen tiistai, jossa ei kumma kyllä ole yhtään ylimääräistä ohjelmanumeroa, varovaisen lomilta töihinpaluun lisäksi.

Tämä menu sai kipinän Porvoon SicaPellessä (huh miten ihana ruokaelämys, palaan siihen pian!) syömästäni alkuruoasta ja paisui siitä sitten monen ruokalajin sessioksi. Olen aivan tohkeissani tästä setistä, sillä se edustaa juuri minulle tunnusomaista huijauskeittotaitoa: nopeaa, sairaan helppoa (kaikki oikotiet sallittuja) ja silti pyörryttävän näyttävää ja maittavaa!

Alkuherättely
Kylmä, juotava kurkkukeitto

Surauta sauvasekoittimella avomaankurkkulohkoja, pari valkosipulinkynttä, maustamatonta jogurttia ja tuoreita yrttejä (mm. minttua, basilikaa) sileäksi sopaksi. Mausta hyvällä oliiviöljyllä, suolalla ja pippurilla. Lopuksi valuta hellästi joukkoon vielä lusikallisen juoksevaa hunajaa. Tarjoile pienistä juomalaseista jääkuution kera.
(Kuva keitosta Instagramin puolella. Siellä myös behind the scenes-otos näistä kuvauksista :))

Alkupala
Kurkkua ja mätiä

Hölskytä mummomaisesti etikka-suola-sokeriseoksessa muutama ohueksi viipaloitu avomaankurkku. Emme tavoittele tässä liian etikkaista makua, joten etikkaa vain tippa, ja maustumisaika kylmässä lyhyt ja napakka.

Kurkkuejn maustuessa tee morttelissa tai surauttimella desin verran tilliöljyä ja sekoita se ranskankermaan, mutta sillä lailla varovasti, ei vatkaten, että saat aikaan puhtaan valkoista kermaa vihreillä raidoilla.

Lado kurkkuviipaleet vadille ja nostele kurkkujen päälle mätinokareita (tässä kirjolohenmätiä) sekä tillikermaa. Koristele herneenversoilla. Rouhi päälle vielä mustapippuria ja tiputa lautasen reunoille parit tipat tilliöljyä.

(Voisin kuvitella, että tämä salaatti maistuisi ihanalta myös paahdetun saaristolaisleivän päällä, oluen kera.)

Välivihannes
Paahdettu kukkakaali

Höyrytä perattuja ja huuhdeltuja kukkakaaleja ensin vähän ja laita ne sitten voideltuun uunivuokaan – ja uuniin – paahtumaan, vain suolaverho yllään. Kun kukkakaalit ovat viittä vaille valmiit, ripottele kaalinpäille kourallinen parmesania ja voinokareita. Kuorruta nopeasti kuumassa uunissa ja tarjoile joillakin heinillä koristeltuna. Muutama tippa tilliöljyä sopii tähänkin.

Pääruoka
Grillattu lehtipihvi ja kanttarellikastike

Tee ensin kanttarellikastike. Koska minulla oli pieniä ja siistejä kanttarelleja, jätin ne kokonaisiksi. Nappaa pannulla sienistä vedet pois, ja kun pannu oli kuiva, lisää kukkurainen ruokalusikallinen voita. Lisää myös sipulisilppua. Hiero kaikki yhteen. Lorauta pannulle luomukermaa ja mausta suolalla ja pippurilla. Yhden kauniin sipulin jätin pilkkomatta, vain puolitin mukaan kastiketohinoihin, se kun oli niin kaunis.

Vasta kun alkuruoat on syöty ja juotu, kukkakaalia natusteltu ja kuuma kastikekin nostettu pöytään, grillaa tai paista pannulla hyvin suolatut ja pippuroidut pihvit salamannopeasti.

Välijuusto
Pehmeää vuohenjuustoa, tippa erinomaista balsamicoa ja palanen siemennäkkäriä

Jälkiruoka
Mansikoita ja sokerikermaviiliä

Aseta tarjolle iso kulhollinen siivottuja ja pilkottuja mansikoita ja fariinisokerilla maustettua kermaviiliä. Jokainen hunnuttakoon oman annoksensa sopivalla määrässä hapeanmakeaa kermaviilikastiketta. Yrttipenkistä vielä mintun tai sitruunamelissanlehtiä mausteeksi.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Vähään tyytyväinen pullero

Sillä siunaamalla sekunnilla, kun avasin Muslan saitin ja luin aloe veran olevan kasvina

“sympaattinen erakko, vähään tyytyväinen pullero”

tiesin löytäneeni kaltaistani seuraa tulevan talven pitkiin, pimeisiin päiviin.

Ryntäsin tennareiden kannat kipinöitä iskien kukkakauppaan ja läähätin kotiin kaksi aloe veraa kainalossa.

Musla on nimittäin inspiroivinta vähään aikaan.

Kirsikka Simbergin vuonna 2012 perustamaa Muslaa täydentää tiimillinen timanttisia naisia (Mia Frilander, Enni Koistinen ja Katri Mutikainen) ja nettilehden lisäksi reippaat mimmit mm. vetävät showta Radio Helsingissä. Kohta sinullakin on oma aloe.