Author: Anna

Lähelle sydäntä

Kevään ihania kirjauutisia ja uutuskirjoja tipahtelee julki, on sellainen lapsonen karkkikaupassa- fiilis. Yksi hykerryttävimmistä uutukaisista on hassua kyllä tuhatvuotinen, mutta vasta suomennettu Tyynynaluskirja. Tätä on odotettu! ”Tyynynaluskirja on noin tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kiehtova teos. Yhtäältä se on runsas kokoelma erilaisia muistiinmerkintöjä, jotka Shōnagon on kirjoittanut omaksi ja muiden keisarinnan salongissa palvelleiden hovinaisten huviksi. Se koostuu muun muassa erilaisista sanoilla leikittelevistä luetteloista, yksityisistä pohdinnoista ja runoista. Toisaalta se on kirjoituksen taidetta, kaunokirjallisuutta mitä suurimmassa määrin. Se näyttää, miten sanat vievät ihmistä eikä toisinpäin. Se huokuu aivan omaa kauneuttaan, pursuaa naurua, eroottista jännitettä, sukkeluuksia ja sattumuksia hovin arjesta ja juhlasta. Lukijalla avautuu näkymä etäiseen, suljettuun maailmaan ja sen hienostuneisiin nautintoihin. Tyynynaluskirja on yksi Japanin kirjallisuuden merkittävimmistä ja tunnetuimmista teoksista. Suomentaja Miika Pölkki on laatinut teokseen myös laajan taustoitus- ja selitysosion.” – Teos Ja tähän kirjaanhan me rakastuimme jo ennen kuin olimme sitä koskaan selailleetkaan, koska niin kauniisti Seistä meille kirjoitti lahjakas Mia Kankimäki, kirjassaan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Melkein presidentti

Tilanne on nyt sellainen, että mun pitää ehkä muuttaa Meksikoon. Ei pelkästään siksi, että tuntuu että ihan hirveästi jäi näkemättä tuosta kiehtovasta maasta, vaan lähinnä siksi, että ilmeisesti on mahdollista, että ihmiselle jää kerta kaikkiaan jet lag päälle. Ei tietenkään kenelläkään normaalilla ihmisellä, mutta minulla. En vain pääse Suomen aikaan, en sitten millään. Valvon (väkisin) päivät ja tikkana yöt, olen käytännössä katsoen lopettanut nukkumisen kokonaan. Aina mun pitää olla tämmöinen erikoisuudentavoittelija! Yöllä valvoskellessa kaikenlaista tulee mieleen. Olen ollut esimerkiksi TODELLA kiitollinen siitä, etten ole presidenttiehdokkaana tällä kierroksella. Käy sääliksi koko remmiä. Ymmärrän toki, että presidenttinä olisin – jos sallitte pienen kissanhännännoston – suurisydäminen, humaani ja sivistynyt joukkojen johtaja, mutta en kyllä tykkäisi yhtään istua vaalitenteissä, joissa ei saa eteensä pöytää (käsi- ja jalkaneuroosit) enkä haluaisi kohdata alamaisia missään tuulisten torien kylmillä vaaliteltoilla. (Haluaisin vaalipalatsin omalla turkkilaisella saunalla, mutta ymmärrän kyllä, että se saatettaisiin väärinymmärtää jonkunlaisena pröystäilynä köyhän kansan selkänahasta. En ole mitenkään yksinkertainen näissä asioissa.) Mutta Politiikkaradioon menisin vaikka joka päivä, häikäisemään ulko- JA sisäkenkäpoliittisella osaamisellani lempi-ihmiseni Sakarin ja Tapion! Politiikkaradion pressanvaalitentit Yle Puheessa 15.-25.1., …

Airbnb-asunto Méxicon Condesassa

Meidän ensimmäinen Méxicon asuntomme löytyi siis Airbnb:stä ja oli kerrassaan valloittava. Tilava, kuvauksellinen ja täynnä katsottavaa. Kyseessä oli kokonainen, kaksikerroksinen pieni talo, omalla pihalla. Tuo rappukäytävä sijaitsi siis talon sisällä ja johdatti kolmeen makuuhuoneeseen. Olisin ottanut sisustuksesta vaikka mitä omaan kotiini, jos nyt ylipäätänsä olisi kohteliasta tai edes fyysisesti mahdollista salaa viedä vuokraemännän valtavaa marmorikantista peilipöytää tai jännittäviä meksikolaisia koriste-esineitä. Myös taide- ja taidekirjakokoelma oli vaikuttava, siitäkin pisteet. Ja meidän makuuhuoneessamme oli riippumatto! Asunnon omisti ymmärtääkseni vuokraajan äiti, mutta äiti tai vuokraaja eivät kumpikaan olleet maisemissa meidän aikanamme. Meistä piti huolta ihana kodinhengetär Rebeca, joka kävi joka päivä siivoamassa ja petaamassa sängyt, sekä pesemässä meidän pyykit. Mitä hän niille pyykeille teki, katolla sijaitsevalla antiikinaikaisella pesukoneella, se ei selvinnyt minulle koskaan. Mutta ikinä eivät mitättömät riepuni ole olleet niin ylellisen oloisia ja kauniisti laskostettuja! Rebeca oli aarre ja ystävä, ja me itkimme molemmat kun erosimme. Oli jälkeenpäin ajateltuna erinomaista, että aloitimme matkamme juuri täältä. Condesan kaupunginosa oli kylämäinen ja rauhallinen, asunto suorastaan ylellinen (kaikesta huolimatta) muutamiin seuraaviin majapaikkoihin nähden. Me saimme pehmeän laskun miljoonakaupunkiin ja tuohon …

Silmä seuraa

Tämä päälle jäänyt aikaerohöyryissä valvominenko minut on saanut kiintymään tuijottaviin silmiin? Ei, kyllä villitys ulottuu kauemmaksi historiaan, ja vahvistui viimeistään, kun graafikko Sonja tarjosi blogin logoksi sekä silmää että suuta. Logo on tuntunut omalta, minusta on muun muassa aina ihanaa ojentaa käyntikorttini! Silmällä on lukuisia symbolisiakin merkityksiä, uskonnoista ja maailmankolkista riippuen. Minä en niihin ole juurikaan perehtynyt, mutta en pane pahakseni, jos silmä tuo minulle vaurautta, terveyttä ja onnea, kuten esimerkiksi muinaisessa Egyptissä uskottiin. Antaa palaa vaan! Ystävät tarttuivat hanakasti silmäjumitukseeni, sain jo syksyllä pinssin ja eilen puolestaan vinkin Kenzon uudesta hajuvedestä. (Kenzolla on paljon silmää tämän hetken mallistossaan, kai se sitten on – tylsää kyllä – muotia.) Silmä-espadrilloksistakin haaveilin. (Ne olisivat nyt alessa, mutta voi, ei juurikaan enää kokoja jäljellä!) Silmä selvästi seuraa minua, näen silmiä joka puolella. Silmänmallista peiliä olin etsinyt jo tovin, kehittänyt siitä suorastaan pakkomielteen,mutta ei niitä niin vain löytynyt. Tai jos löytyi, niin viimeistään kuljetuskulut hillitsivät ostohaluja. Kuten jo kerroinkin, huomasin vasta Parkkosen ensimmäisistä Meksikon kuvista, että olin istunut juuri oikeanlaisen silmäpeilin alla tyynen rauhallisesti kaupantekomahdollisuutta huomaamatta. Lopulta bongasin H&M:n …

Ei pelkkää auvoa

Tämä ensimmäinen aamu ja aamiainen oli varmastikin yksi matkan onnellisimpia hetkiä. Laskeuduimme 15.12. kello viiden aikaan pääkaupunkiin Méxicoon ja suhasimme taksilla viehättävään Condesan kaupunginosaan. Heitimme tavarat kämpille ja astuimme suoraan ulos ja ujoon aurinkoon, täynnä ihmeellistä riemua ja seikkailuntuntua. Pieni kahvila oli ihan meidän ensimmäistä majapaikkaamme, ihanaa airbnb-taloa vastapäätä. Pää oli kaikesta adrenaliinista kirkas, menomatkan uuvuttava pituus ei vielä painanut. MIKÄÄN ei vielä painanut. Mutta tuota hetkeä lukuuonottamatta minusta tuntuu, etten koko matkan aikana ollut ihan oma itseni kai kertaakaan. Ensin iski aikaerorasitus. Valvoin 3-4 yötä, mutten saanut nukuttua päivisinkään. Kuinka olisinkaan voinut, koko miljoonakaupunki rautalangalla lukittujen ikkunoiden alla sykkien ja reissuveri suonissa tirskuten? Olin väsymyksestä jo ihan itkuinen, ja kun aikaerot viimein tasaantuivat, iski haperoon kehooni flunssa. Raahauduin kurkkukivusta sinisenä viikon verran ohjelmasta toiseen, ja yöunilla oli taas uusi syy keskeytyä vähän väliä. Vaivoista valittaminen on uuvuttuavinta kuultavaa mitä tiedän, joten kuittaan vain että loppumatkaa sitten värittivätkin tukalat pms-olot ja tahtia hidastavat vatsavaivat. Myös Parkkonen sai flunssan, ja tyttäret vatsataudin. Yhden iltapäivän vietimme huvipuiston ensiapuhuoneessa. Ainoa joka selvisi koko reissusta koskemattomana, oli hän, joka …

Gracielan elämää

Uusi taiteellisen palvontani kohde Graciela Iturbide on paitsi loistava valokuvaaja, myös kiinnostavan elämän elänyt nainen. Hänestä ilmestyy sarjakuvallinen elämäkerta nyt maaliskuussa, ja senhän me ostamme heti lennossa. ”Photographic is a symbolic, poetic, and deeply personal graphic biography of this iconic photographer. Graciela’s journey will excite young readers and budding photographers who will be inspired by her resolve, talent, and curiosity.” Isabel Quintero, Zeke Peña: Photographic – The Life of Graciela Iturbide, The Getty Store. 

Kotiinpaluun ihanuus ja hurjuus

Mä olen kilpikonna mitä tulee kotiinpaluihin. Hidas. Aikaero ravistelee koko kroppaa, häilyn vuorokausien, maanosien, jopa kielien rajamailla. Jalat koskettavat hädintuskin maata, vaikka pää on raskas kuin muulilla kuorma. Väsyttää, mutta olen lakannut nukkumasta. Meksiko alkaa uida minuun vasta nyt. Matkalla kaikki on niin uutta, vierasta ja isoina, omituisina paloina ahmittavaa, että pureskelu, nielaisu ja sulattelu tapahtuu vasta kotona. Ja koska olen väsymyksestä sekaisin, kaikki koettu saa vähän mystisen hunnun harteilleen. (Oikeasti en muuten ole kilpikonna, olen kotka sekä pöllö. Meksikossa ja varsinkin Oaxacassa uskotaan ihmisillä olevan omia henkieläimiä, alebrije. Kotka on synnynnäinen matkanjohtaja ja pöllö kuvastaa tietysti viisautta, minun oli helppo hyväksyä omani kun ne minulle kerrottiin.) Unohtakaa kaikki mitä kirjoitin pitkien lentomatkonen kauneusrituaaleista. Mennessä olin ja elin kuin herranenkeli, läpikotaisin kosteutettu, salaatilla ja sitruunavedellä ravittu, mutta ulkonäköni romahti jo Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jopa lentohousuni (kyllä, ne olivat sivuraidoitetut ja sporttiset) lurpahtivat polvipusseille heti turvatarkastuksesta selvittyäni. Olin niin turvoksissa, että jalkatilaan sullomastani satojen eurojen arvoisesta kauneuspakaasista yletyin poimimaan vain huulirasvan. Siitä sisuuntuneena takaisin tullessa notkuin kentillä ja koneissa mustissa, tiukoissa farkuissani ja kiskoin vuorotellen punaviiniä kitusiini …

And my dear, we’re still goodbying

Aina sama juttu. Tässä kohtaa iskee haikeus. Hulluko mä olen kun jätän kotini ja lähden seikkailemaan maailman toiselle puolen? Minähän rakastan omaa kylääni, omaa mertani, omaa sänkyäni ja omaa kolhiintunutta keittiönpöytääni! Samaan aikaan varpaat villasukissa kipristelevät jännityksestä, tekisi mieli jo karauttaa matkaan. Juuri nyt matkalaukut lojuvat vielä suut ammollaan pitkin huushollia, niihin lentää aina välillä kaaressa muutama riepu, kenkä, kirja. Kolme viikkoa on pitkä aika, mutta laukut ovat onnettoman pieniä. Emme voi vaihtaa maisemaa isojen pakaasien kanssa, on oltava tiivistä ja tehokasta. Olen saavuttanut pisteen, jossa ikävöin jo jopa omia vaatteitani, niitä, jotka eivät mahdu mukaan. Perillä on kevät, joka siellä tarkoittaa lämpöisiä päiviä, mutta kylmiä, jopa pakkasen puolelle liukuvia iltoja ja öitä. Pakkaa siinä sitten järkevästi. Pakkaamista mutkistaa myös se, että pitäisi sekä edustaa että reppureissata. Pelaan eräänlaista vaatepalapeliä, en vain omalta, vaan myös nuorison osalta. Parkkonen on toki jo ehtinyt hävittää uuden, timmin, ranskalaisen pukunsa housut jonnekin. Hän on omillaan. Vaikka olen ollut hyvissä ajoin vauhdissa matkavalmisteluineni, kaikki jää kuitenkin viime tippaan. Tammisaaren poliisilaitos unohtaa laittaa pojan passitilauksen eteenpäin. Onneksi soitin. Saamme, toivottavasti, …

Vipinästä viis

Auts, sattuu. Herne on niin syvällä sieraimessa, että se kimpoaa kohta ohimosta ulos. Luin aamun alkajaisiksi tämän Hesarin nettisivuilla julkaistun Helena Liikanen-Rengerin kolumnin. Kolumissa käsitellään (Helenan tuttavapiiristä) poimittujen italialaisten ja ranskalaisten naisten tapaa pitää huolta parisuhteen vipinästä panostamalla huoliteltuun ulkonäköön. (Lue se, nyt. Odotan sinua tässä.) Olen ollut 24 vuotta kimpassa tuon saman miehen kanssa, eikä ikinä meidän suhteemme hyvinvointi ole ollut kiinni minun ulkonäöstäni. Tai hänen. Se miten meillä menee riippuu esimerkiksi siitä olemmeko ylipäätänsä syystä tai toisesta puheväleissä, olemmeko muistaneet juoda tarpeeksi vettä, olemmeko huoliltamme saaneet unta öisin. Te tunnette minut. Rakastan meikkejäni ja voiteitani, kekkuloin kivoissa vaatteissa, yritän hurmata kokonaisia mantereita kerrallaan. Tiedätte myös ulkonäköpaineistani ja epävarmuuksistani. Rakkauteemme näillä asioilla ei kuitenkaan ole minkään valtakunnan vaikutusta. (No ehkä ihan aluksi, jos valitsimme toisemme visuaalisista syistä, mitä en kyllä enää muista.) Olen joskus kai surrutkin sitä, että Parkkonen vain harvoin huomioi ulkonäköäni. (Paitsi joskus hän kyllä kutsuu minua kansainvälisen luokan kaunottareksi, mutta yleensä vain silloin kun olen ulkonäkökriisissä, ja hän haluaa minun liikkuvan eteenpäin jalkakäytävällä.) Sen piirteen kääntöpuoli, positiivinen sellainen, on se, että hän …

Heitetäänkö pois kaikki housut ja paidat, lähdetään lennolle

Mä olen siitä vekkuli, että pystyn tekemään mitättömistä asioista valtavia ongelmia ihan tuosta noin vaan, ja sitten toisaalta taas kääntämään vaikeat asiat kiinnostaviksi haasteiksi. Otetaan nyt vaikka Case Meksikon Pitkä Lentomatka. Ensin mä olin ihan että ei hemmetti, pelottaa, ahdistaa, enkä takuulla tule selviämään hengissä. (Muun muassa koska en käy lentokoneiden enkä junien vessoissa koskaan eli ikinä). Mutta sitten aikani henkeäni haukottuani ja sureksittuani päätin, että tästähän otetaankin kuulkaa ilo irti! Minähän rakastan tämmöistä suunnittelemista! Me lennämme siis joulukuun puolessa välissä Helsingistä Madridin kautta Mexico Cityyn. Kun laskee mukaan ajomatkat Hangosta Helsinkiin, olemme matkalla noin vuorokauden, josta siis suurimman osan ilmastoiduissa tiloissa, joissa on loisteputkivaloa. Kummatkin asioita, jotka saavat minut romahtamaan. Lentoaika Madridista Mexico Cityyn on yli 12 tuntia. Se on AIKA MONTA TUNTIA RUTIKUIVAA LENTOKONEILMAA JA PAIKALLAAN ISTUMISTA. Tätä ennenhän olen määritellyt maksimilentoajakseni 3,5 tuntia… Olen kuitenkin nyt kehittänyt selviytymissysteemin, joka perustuu kauneudenhoidollisiin toimenpiteisiin. Olen mielikuvaharjoitellut itselleni eräänlaisen lentokone-span. Laitoin tässä päivänä muutamana mutsille viestiä. Oletko sä antanut mulle jo joululahjan? Toivon rahaa. Pitkän viestittelyn jälkeen (kyllä on taas tässä viikkotolkulla mennyt whatsappin varressa) …