comments 16

Amurin Hilmalla

Amurin työläismuseokortteli Tampereella, sunnuntai, jossain kaukana ukostaa. Kuljen huoneistosta toiseen, katson oviaukkoja peittävien lasilevyjen yli puhtaaksi harjattuihin huoneisiin ja minua ahdistaa.

Kesä ei ole taaskaan helppo, en saa otetta, en ole sisällä siinä. Missään nimessä en tunne olevani lomalla, irtautumista ei riuhtomisesta huolimatta tapahdu. Olen edelleen tavoitettavissa. En tunne itseäni vapaaksi, mitään suurenmoista ei ole tapahtunut, eikä tapahtumassa. Päivät niiaavat iltaan ilman seikkailuja. Pyykinpesukoneen rumpu pyörii ja pyörii, horsma kukkii, kesä on kohta ohi.

Katson paperilta tuoksuvia huoneita ja luen vanhojen henkikirjojen pohjalta keksittyjä tarinoita perheistä, jotka täällä ovat eri vuosikymmenillä asuneet. Jyrkkien portaiden päässä pieniä kiiltäviksi kuluneita yksiöitä, joissa asui kokonaisia perheitä ja nurkassa alivuokralainen. Yhteiskeittiötä, jossa lieden kylki on kylmennyt, ulkohuussin avainta sen perheen seinällä, jolle siivousvuoro on langennut. Haljenneita peilejä.

Ajattelen kipristelevää kaipuutani omaan aikaan, yksinoloon, joka on vaivaisen luovuuteni langanohut edellytys ja jonka kesäelämä riistää tyystin. Ajattelen paikalla pysymisen tuskaa, riipivää ikävää jonnekin muualle, pois.

Amurin Hilma ei ollut kai koskaan itsekseen. Ehkä hetken hellan ääressä tai pesusoikolla. Ei ollut ovea, jonka vetää kiinni, ollakseen ajatuksineen. Hilma ei edes osannut haaveilla huviloista vuorten rinteillä tai kastautumisesta Atlantin aaltoihin, mereneläviä pursuavista vadeista, auringonlaskuista tuntemattomilla rantateillä, tuulesta tukassa. Huoneista, jotka siivoavat jotkut muut.

Illalla kun Hilma painoi pään tyynyyn huoneessa, jossa hengitti viisi muuta, hänen seuraava päivänsä ei edes unessa ollut mahdollinen seikkailu, se oli selviytymistä. Ilot pieniä, jos niitä suotiin. Puhdas pyykki, pehmyt leipä. Onnen tavoittelu, rakkauden vaaliminen, semmoiseen ei ollut aikaa.

Kurkkua kuristaa, tekisi mieli painautua pitkäkseen harmaalla, karkealla villahuovalla peitetylle patjalle ja nukkua ikkunoilla haukottelevien pelargonioiden alla kunnes ymmärrys kiitollisuudesta on hiipinyt jokaiseen jäseneen, kenties syksy jo saanut.

Onneksi tämmöisiä paikkoja on. Onneksi Amurin kortteli on säästynyt. Minä sallin itseni ajatella niin kuin ajattelen, ja tuntea niin kuin tunnen, tässä ajassa, juuri nyt. Olla silloin tällöin kaihoisa kaiken hyvän ja kauniin keskelläkin. Silti on hyvä muistaa taaksepäin, muistaa Hilmaa.

Kenties Hilma, jos voisi, sanoisi kuten Patti Smith eilen Ruisrockissa: ”Teillä on kaikkea ollaksenne rakastajia, runoilijoita, isiä ja äitejä. Joten olkaa onnellisia, ja olkaa vapaita! 

(Patti Smith-lähde: Ilta-Sanomat)

16 Comments

  1. kirjoituksesi sai minut ajattelemaan Rauhaa, mummoani, 11 lapsen äitiä. Särkisalossa, Turunmaan saaristossa elämä ei varmaan poikennut paljonkaan tuosta Tampereen olosta, oli ehkä vielä rankempaa ja kylmempää. Ollaan siis onnellisia tässä ajassa, ollaanhan?

  2. Kiitos tästä. Kauniisti kirjoitettu. Tässä yltäkylläisyydessä ja runsauden pulassa ei aina muista, kuinka vähän aikaa siitä vasta on, kun kaikkea oli vähän. Mutta se riitti.

  3. Wau, hieno postaus! Hienoa kesää sinulle! Hyvine ja huonoine hetkineen…

  4. Niin. Minä olen monesti ollut varma, että NYT YMMÄRRÄN hyväosaisuuteni. Nyt lakkaa haluaminen ja kaiho, murehtiminen ja kaikki muu paitsi puhdas tyytyväisyys siihen mitä on, missä on ja mitä minulla on. Mutta ei se niin mene. Minä olen minä, enkä se jolla on asiat huonommin. Minun elämässäni on nämä mittarit, vertailukohteet, kokemukset, toiveet ja unelmat. Minun elämässäni on paljon hyvää, mutta myös korjattavaa, toivottavaa ja välillä myös surettavaa ja murehdittavaa. Miksi ei saisi ollakin?

    • Saa olla, ihminen on ihminen. Minussa ainakin on hyvin vähän mitään ylevää.

  5. Anonyymi says

    Näin kerran vanhan dokumentin ajasta, jolloin Amurin kortteleista alettiin ajaa ihmisiä läheisiin kerrostaloihin. En tarkalleen aikaa muista, mutta olisiko ollut 60-luvulla?
    Tuli tunteista pintaan suru ja ärtymys ja viha, kaikki yhtäaikaa…
    Miksi se idylli rikottiin?

    Nikadora

    • Vasta 80-luvulla Amurin korttelit tuhottiin, muistan itsekin ne vielä hyvin. Meillä on yhtä sun toista niiden talojen vanhoista lankuista rakennettua, kokonainen makuuhuoneen lattiakin- niitä sai hakea vapaasti.
      Tilalle tuli erityisen rumia luksuskerrostaloja saunallisine kämppineen, joita tuskin mikään ajan kulku muuttaa paremman näköisiksi.
      Ikävä kyllä Tampere ei oppinut tästä mitään. Keskustan puutalokortteleja on lanattu vielä 2000-luvullakin.

    • Kautta aikojen, ja kaikkialla. Raha puhuu. Ei se aina väärässä ole, mutta paljon on mennyt, sellaista mitä ei saa takaisin. Hangossa rikotaan ikuisia peruskallioita, rouhitaan pois miljoonia vuosia.

  6. Anonyymi says

    Amurin dokumentti oli mustavalkoinen, vaatetus puhui 60-luvun lopun tai 70-luvun alun puolesta. Luulen, että ihmispurku alkoi asteittain.
    Osa jäi tosiaan silloinkin vielä ohjelmassa asumaan taloihin. Lopullinen lanaus on varmasti Liivian sanoin tapahtunutkin 80-luvulla. Mahtava, että sait lankkuja talteen.

    Mutta Hangon peruskallioita, miten niitä edes harkitaan rikottaviksi??
    Pitäisikö kutsua ympäristöaktivistit koolle, kettingillä kiinni ja niin edelleen!

    Nikadora

    • Juu, alue oli todella laaja (ajatella miltä Tampere näyttäisi nyt jos ne korttelit yhä olisivat pystyssä- ihan eri kaupungilta!) ja todellakin purettiin asteittain. Olin pöhkö kun typistin homman tuohon loppupäähän, näkeehän sen jo talojen rakennustyylistä mitä tuli tilalle, että ensimmäiset on 60-luvulta.
      En kestäisi nähdä sitä dokumenttiä!

  7. Anonyymi says

    Oi, voin vain kuvitella puutaloidyllin kokonaisuutena!
    Kummityttöni asuu Puutarhakadulla Amurissa. Pitäisikin pistäytyä kylään ja koluta vanhaa korttelia samaten.
    Karmivaa kaipausta aiheuttaa jokainen vanha dokumentti.
    Se ihmeellinen viaton kaipuu menneeseen…

    -N-

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.