Month: helmikuu 2018

Elokuvalipulla Meksikoon – COCO

Nyt on tilaisuus päästä elokuvalipun hinnalla Meksikoon, kun Disneyn ja Pixarin animaatioelokuva COCO saa tänään Suomen ensi-iltansa! Elokuvasta en vielä osaa sanoa mitään, menemme katsomaan sen lauantaina. Mutta onneksi Hesarin Taika Dahlbom osaa. Ja hän täräyttääkin leffalle täydet viisi tähteä! Olisin kyllä mennyt katsomaan, vaikka elokuva olisi ohitettu olankohatuksin arvostelijoiden toimesta. Meksikoon sijoittuva sukutarina pienestä, musiikkia rakastavasta pojasta, joka rikkoo elävien ja kuolleiden maailmojen rajoja meksikolaisen Kuolleiden päivän vieton traditioiden hengessä olisi ollut ihan riittävä syy. Elokuvan alkuperäisäänenä olisi muuten yksi suosikkinäyttelijäni Gael García Bernal (rakastin meksikolaista elokuvaa Y Tu Mamá También niin paljon!), joka on sanonut omistavansa elokuvan latinolapsille ja -nuorille, joiden asema ei ole ainakaan helpottunut oranssin miehen muuriraivon varjossa. Sitäpaitsi jo trailerit saavat sydämeni läikkymään: mariachi-musiikki, värit, tuulessa värisevät ohuet paperiviirit, tacokärryt ja lucha libre -kojut. Fridakin kuulemma vilahtaa. Eiköhän Meksiko-kaipuu hellitä ainakin pariksi tunniksi. Olin ajatellut, että olisin tähän mennessä jo ehtinyt matkakertomuksessani siihen päivään, kun vierailimme taiteilijapari Maria ja Jacobo Angelesin studioilla ja heidän mukaansa nimetyssä koulutuskeskuksessa, jossa intiaaninuoret opettelevat tekemään värikkäitä ja mielikuvituksellisia puueläimiä (alebrijes) oaxalaisen perinteen mukaan. Siellä nimitäin …

Lucha Libre

Arena Mexico, yhtenä arkisena iltana joulukuussa. Pudottaudumme taksista kadulle hyvissä ajoin, mutta silti liian myöhään. Jono lippuluukulle on jo kuin kuusipäinen lohikäärme. Minä kieltä taitavana painun urheasti rauta-aitojen rajaamaan kapeaan karsinaan, joka taittuu aina päästään kaksinkerroin, siksakiksi. Seisomme, me liputtomat, tiukasti toisiimme puristuneina ja pääsemme vain puoli varpaanmittaa kerrallaan eteenpäin. Tarkkailen jonoa, eniten on isiä lasten kanssa, ihan pientenkin lasten. Mistä herran tähden voin tietää mitkä liput minun kannattaa ottaa? Rohkaistun kysymään asiaa edessä seisovilta, pian keskusteluun osallistutaan oikealta ja vasemmalta. Oranssi katsomo, punainen katsomo, vihreä katsomo, lohko se ja se, mutta ei ainakaan se. Kun pääsen lopulta postimerkin kokoiselle luukulle seinässä (joka on suurinpiirtein napani korkeudella, ja josta ei edes näe lipunmyyjä, saati kuule hänen puhettaan) soperran viisi lippua ja sullon seteleitä mustaan aukkoon. Saamme tietysti paikat suuren näytön takaa. Kadulla on sillä välin meno vain kiihtynyt. Pieniä telttoja on vieri vieressä, suurimassa osassa on lucha libre -kamaa, joissakin sentään tacoja. Etsin perheeni, joka jumittaa maskikioskilla. Punavihreä, hopeisilla yksityiskohdilla ärhäköity naamio on rahan vaihtoa vaille meidän. Kadun myöhemmin, etten ostanut enemmän lucha-rekvisiittaa. Maski on paljon …

Sellainen showman

Kävin katsomassa The Greatest Showmanin. Kiinnitin huomiota seuraaviin seikkoihin. (Olisin niin mahtava elokuvakriitikko!) Ripsienpidennykset pilaavat kaiken. Koko elokuvan ajan tuijotin Michelle Williamsin ripsiä. Tiedän, ei tässä elokuvassa nyt muutenkaan oltu ihan realismin äärellä, mutta silti. Kaikilla on ne, ajankuvasta riippumatta. Jopa Diane Keatonilla oli viimeisimmässä leffassaan pidennykset, enkä muista siitäkään elokuvasta muuta kuin ne ripset. Olivat liian vanhoja, Michelle Williams ja Hugh Jackman. Hugh Jackmanilla ei ole ainakaan minuun vetoavaa karismaa ja Michelle Williams-parka joutui esittämään keltatukkaista, kosteasilmäistä, kaiken anteeksiantavaa ja vähään tyytyvää enkelinaista, joka kai sitten on elokuvamiesten suurin fantasia. Pariskunnan tyttäret eivät kasvaneet ollenkaan vaikka koko hässäkkä ainakin yhden biisin mukaan kesti vuosia ja vuosia. Heidän tehtävänsä oli huutaa läpi elokuvan daddy, daddy, joko isän tullessa tai isän lähtiessä. Heistä kasvaa vallan mainioita  kosteasilmäisiä, kaiken anteeksiantavia ja vähään tyytyviä enkelinaisisa. Siis jos kasvaa. Elokuvan herkin kohtaus oli se teatterin seisomaparvella tapahtuva kädestä kiinni ottaminen. Kylmät väreet. En spoilaa enempää. Eikö kukaan kiinnitä huomiota siihen, että tämä Barnum todella sulkee erikoiset esiintyjätoverinsa ulos teatterin lauluillan jälkeiseltä samppanjavastaanotolta, häpeää heitä ja pitää heitä epäsopivina piireihinsä? Se …

Allerginen talvelle

Vähän harhaanjohtava otsikko, nyt kun ajattelen. Olen itse asiassa nauttinut tästä talvesta paljonkin. Toki siihen vaikuttaa, että olin kolme viikkoa kesken kaiken Meksikossa kiertelmässä. Vaikka sielläkään ei helle aina hellinyt, niin aurinko kuitenkin. Mutta tämä talven pätkä, tämä luminen, jopa lumimyrskyinen aika, tästä olen itsellenikin yllätykseksi iloinnut. Olen vetänyt hupun silmille ja painellut rantoja pitkin, ajatellut, että ei missään – ei missään!  – ole sentään näin kaunista! Meksiko aiheutti myös sen, että olen koko ajan (no, okei, 1/5 ajasta) valtavan kiitollisuuden vallassa. En pääse yli siitä miten herroiksi me täällä elelemme. Kuumaa vettä suihkussa, juotavaa vettä hanassa, kaupassa kaikkea mitä ihminen voi keksiä haluta. Kaiken tämän kiitollisuudenko takia olen heittäytynyt tunnelmoimaan myös talvea? Vaan yksi juttu hankaloitta pakkasrakkauttani: olen ehkä allerginen kylmälle. Älkää naurako! Olen tutkinut asiaa. On olemassa tiettyjä kylmäallergiaksi luokiteltavia oireita, sekä toinen diagnoosi, kylmänokkosihottuma. En tiedä luokiteltaisiinko minua virallisesti kumpaankaan, mutta huhut Etelä-Ranskaan muutostani eivät ole suuresti liioiteltuja. Kylmässä ja viimassa, tai viimeistään kun tulen sisään rantavaelluksiltani, sävähtävät posket ihan punaisiksi. Eivätkä vain sillä lailla voi kuinka söpö ulkoileva omenaposki-ihminen, vaan kipeän punaiset …

Tiimitakki

Olisi tosi kiva jos kaikki mun fan girlit hankkisivat tämmöisen tiimivillatakin, niin voisimme sitten aina iskeä silmää kadulla kun kohtaamme? En kyllä ymmärrä miksi kaapu on nimetty jonkun Idan mukaan, tuohan on ihan selvää Annaa. Ihan vaan ideana heitin. Ida-neuletakki 100% merinovillaa, Uhana Design. 

Fridalla

I hope the end is joyful. And I hope never to return.  – Frida Myönnän, oli aika hengästyttävä juttu päästä käymään Frida Kahlon talossa, Casa Azulissa. Olen halunnut sinne niin kauan kuin muistan ja Frida Kahlo -kirjastoni on vaikuttava. Olimme ajatelleet jättää Casa Azulin matkan viimeisiin päiviin, koska yövyimme vielä ennen kotiin lähtöä Coyoacanin kaupunginosassa, jossa talokin sijaitsee. Mutta sitten ajattelin, että mitä jos jotain tapahtuu, enkä pääsekään taloon, eikö olisi järkevämpää mennä mahdollisimman pian kun on vielä terve/ elossa/ järjissään? (Koska kaikkihan on mahdollista.) Samankaltaisista syistä pakotin perheeni aikaistettuna vierailupäivänä museon kulmille paria tuntia ennen museon avautumista, vaikka meillä oli etukäteen ostetut liput. En halunnut riskeerata mitään. Istuimme siis kahvilassa ja odotimme odottamasta päästyämme. Olin jo etukäteen turhautunut ihmisistä. Ihmiset pilaavat aina kaiken, olisin halunnut olla Fridan kanssa kahden, tai vain perheeni kanssa. Mitä jos kaikki olisikin ihan latteaa, mitä jos mitään Fridan mutkikkaasta persoonallisuudesta ei olisi jäljellä? Suuttuisin henkeen ja vereen, jos hänet olisi enkelöity, tuo tequilassa kylpevä kurjuuden kuningatar… Ihmeellistä kyllä, talon taika ei kuitenkaan kärsinyt yhtään muista vierailijoista eikä aika ollut …

Tästä innostuin tänään #1

Piiskatakseni itseäni eteenpäin jäätävästä kirjoituskammosta huolimatta, keksin aloittaa viikottaisten inspiraatiolistojen keräämisen. Aloittaminen on ehkä huono sana, toki olen viljellyt innostuksiani täällä aina ennenkin, mutta jos nyt jotenkin systemaattisemmin. Koosteissa voisi olla ja onkin juttuja, joihin käyn kuumana juuri nyt, tai jotka jostain muusta syystä aiheuttavat positiivista sydämentykytystä. Olisi tietysti toivottavaa, että lukijakin löytäisi sarjasta vinkkejä oman elämänsä sulostuttamiseen. Kuten kaikki ideani tällä hetkellä, myös tämä tuntuu typerältä ja totaalisen epäkiinnostavalta, mutta aion tehdä sen silti. Aloitetaan. Meksikossa eniten pyörryttävää ostohimoa aiheuttivat värikkäät astiat ja kaikenlaiset muut keraamiset hässäkät. Mitä isompi ruukku tai laakeampi vati, sitä kiihkeämmin sitä halusin. 12 hengen astiaston tai laattalaatikollisen raahaaminen Suomeen oli tietysti mahdottomuus. Ihan pienen pienet barro negro (mustaa savea) kipposet saimme tuotua Oaxacasta, siinä kaikki. Onneksi on Punavuoren Moko. Ostin lämmittelymielessä ensi alkuun pienen vihreäpilkullisen kulhon, mutta haaveilen tuosta maalinroiskeesta myös ruokalautasissa. Sellaisiakin sieltä nimittäin löytyisi. Vaan kuka ne tiskaisi käsin… Kullanväriset korvakorut ovat Kappahlista, ne saavat joka toisen vastaantulijan, tarjoilijan tai muuten vaan lähelläni liikehtivän puhkeamaan spontaaneihin kehuihin. Itsekin bongasin ne hirveissä jet lag-tiloissa tyttärien ystävän korvista, Helsingin lentokentällä! …

1998

1998. On perjantain ja lauantain välinen yö, edellinen vuorokausi kampeaa hitaasti helmikuun 7. päivän puolelle. Katson Mariankadun kodissa pienestä telkkarista Naganon talviolympialaisten avajaisia, ilman ääniä. Luulen, että nämä vatsan piukaksi kurovat nipistykset ovat nyt supistuksia, en saa nukuttua. Lasketusta ajasta on jo kaksi viikkoa aikaa. Isäsi sentään vetelee sikeitä vieressä. Aamun keinuttelen jotenkuten, mutta puolilta päivin on lähdettävä sairaalaan. On liikennelakko ja lumimyräkkä, taksia on vaikea saada. Vanhassa valokuvassa seison rappusilla ja irvistelen nuttura vinossa, liikuttava nyssykkä – synnytyskassi – kädessä roikkuen. Kätilöopistolla asiat etenevät kuten ne näissä hommissa nyt etenevät. Meille kaikki on tietysti kauhean jännittävää, olethan ensimmäisemme. Illalla klo 19:20 isäsi sanoo vihdoin sanat, jotka muistan aina, kuulen intonaationkin: Anna, meille on syntynyt pieni tyttö! Ja siinä sinä sitten olet. (Minä taas sanon, kunhan olen saanut itseni koottua, että MIKSI kukaan ei kertonut kuinka paljon synnyttäminen sattuu? Olen tuohtunut, tapani mukaan. Mutta kipu unohtui pian, niinkin pian, että olin kolmen kuukauden kuluttua jälleen pieniin päin. Mutta se on jo toinen tarinaa se!) Ensimmäiset vieraat, mummo, vaari ja isovaari riehuvat samppanjapullojen ja sikarien kanssa …

Ensimmäinen vuosi jälkeen Kirjatoukan

Helmikuu on ihanaa aikaa. Tammikuussa saattaa silloin tällöin esiintyä sellaista pinnistelyä, teennäistä puuhakkuutta ja pontta. Helmikuussa elämä asettuu taas uomiinsa ja liika tempoilu lakkaa. Voi hyräillä ihan muuten vaan ja katsoa, kuinka maailma kimaltelee. Virtaa on vielä, ja toiveikkuutta, kunnes loppuvuodesta elämän rytyyttämänä sitä enää toivoo, että kunpa mikään ei sittenkään muuttuisi, sillä muutoksen suunnastahan ei meistä kenelläkään ole varmuutta. Helmikuussa on aina tapahtunut myös paljon meidän elämässämme. Viime vuonna näihin aikoihin Anna palaa Anna näki päivänvalon. (Ja sitä hemmetinmoista sähläystä voi ehkä korkeintaan ironisesti kutsua lanseeraukseksi.) Blogi itsessään täytti tosin tammikuussa jo seitsemän vuotta, mutta vuosi sitten vanha nimi Kirjatoukka & Herra Kamera jäi historiaan, jos sinnekään. Suunnitelmat olivat suuria, mutta oikeastaan mikään ei sitten kuitenkaan mennyt niin kuin piti. Viime vuosi oli rasittava. Blogi oli usein se ihan viimeinen asia, jota jaksoin ajatella. Silti se kulki ajatuksissani koko ajan, taakkana. Kirjoitustahti hiipui, ja postausten välien pidentyessä kynnys kasvoi. Rupesin ensimmäisen kerran tosissani stressaamaan blogista. Kaikki se onnellinen energia uuden aloittamisesta pyyhkiytyi nopeasti pois ja kaiken kukkuraksi olin selvästi sanojen osalta ummessa. Mutta miksipä me jäisimme …

Air de Paris

”Kun asuu Pohjoisessa niin kuin minä, sitä haluaa joitakin kauniita asioita sydäntään ilahduttamaan.” Mikä saa nuoren miehen panttaamaan kultakellonsa taiteen tähden? Niin Leonard kuitenkin teki, perustaakseen 1900-luvun alkupuolella oman taidegallerian Helsinkiin ja tukeakseen nousevia, suomalaisia taiteilijoita niin siveltimin kuin savukkeinkin. Luonnontieteen opiskelut vaihtuivat taidehistoriaan, vanhat ystävät taiteilijapiireihin, elo Helsingissä matkoiksi Pariisiin ja muualle maailmaan. Tämä satunnainen ihmisen elämänpolku koituu meidän onneksemme nyt helmikuussa, kun HAMissa avautuu 23.2. näyttely Air de Paris. Leonard Bäcksbackan (1892-1963) ja hänen puolisonsa Katarinan Helsingin kaupungille lahjoittamasta lähes 450 teoksen kokoelmasta kuratoitu näyttely vie meidän viime vuosisadan ensi vuosikymmenille. Elettiin sodan jälkeistä aikaa, ja toisaalta aikaa ennen sotaa. Pariisissa viihtyvät taiteilijat, myös suomalaiset, olivat uutta pullollaan ja Leonard teki hyviä kauppoja. Kotimaahan lähti jälkipolvien ihasteltavaksi rahtilaatikoittain Leonardin valitsemaa ranskalaista taidetta ja hänen suomalaisten suosikkiensa töitä. Leonardin Konstsalogen – Taidesalonki on edelleen olemassa Helsingin Bulevardilla. Kuva: Adrien Holy, Ravintolassa, 1939, HAM Lähteet: Air de Paris, HAM Taidesalonki 100 vuotta, HAM Pariisista kotoisin oleva kuraattori Laura Gutman esittelee HAMin näyttelyn 24.2. klo 14. Olisipa hauskaa ehtiä paikalle!