Month: helmikuu 2018

Tästä innostuin tänään #2

Lupailin viikottaisia innostumislistoja, mutta aikaa on vierähtänyt hävyttömästi enemmän. Emme silti lannistu, vaan jatkamme ihan pokkana. 1. Arkkitehti Luis Barraganin Casa Barragan Mexico Cityssä oli listoillamme, kunnes kaikkinainen häslinki sen sieltä reissun päällä pudotti. Harmittaa vieläkin vietävästi. Tosin vielä enemmän harmittaa kun matkan jälkeen huomasin toisen Barraganin piirtämän kohteen, jossa voi myös (erikseen sopimalla) vierailla. Casa Pedregal on täydellinen, lattiasta kattoon pinkiksi kaakeloitua keittiötä myöten! 2. ja 3. Me sujahdamme usein Helsingissä ollessamme lounastamaan Brondaan. Se on niin kaunis! Ruokakin toki maistuu. Kannattaa mennä vähän kiireisimmän lounasajan jälkeen ja unohtua espresson ääreen, katselemaan kun kokit hellästi kiillottavat työtasojaan ruuhkan jälkeen. Brondasta olen kirjoittanut enemmän mm. täällä. 4. Ranskalainen sarja Dix pour cent (Call my agents!) löytyy nyt Netflixistä. Sarja kertoo elokuvatähtien agentuurista ja hauskan siitä tekee joka jaksossa omana (liioiteltuna) itsenään esiintyvä vaihtuva ranskalaisnäyttelijä. Myös vakkarikaarti on varsin charmanttia, vaikkakin sekopäistä. Sarjaan on helpompi hurahtaa, jos ranskalaiset starat ovat yhtään ennestään tuttuja. Hangossahan siitä pitää huolen Hangon kirjasto, jossa lehtihyllyistä löytyy legendaarinen Paris Match! 5. Auringonpaiste ja lisääntyvä valo saavat paukkupakkasista huolimatta uskomaan, että kyllä …

Ihminen on herkkä eläin

Olen aikaisemmin nimennyt Merete Mazzarellan Suomen Joan Didioniksi ja nyt väitän, että Rafael Donner on meidän oma Timothée Chalamet. Kelatkaa nyt. Molemmat ovat 90-luvun lapsia, Rafael vain viitisen vuotta Timothéeta vanhempi. Taustoissakin on samaa: Rafael ponnistaa tunnetusta suomenruotsalainen kulttuurikodista ja Timothéen amerikkalaisranskalainen manhattanilaisperhe on sekin ollut värikäs kasvuympäristö. Helsingin ja New Yorkin vastapainoina nuorukaisilla toimivat toisella Tammisaari ja toisella pieni ranskalainen kylä Saint Agrève. Rafael haluaa (ehkä) elokuvaohjaajaksi, Timothée näyttelee, kuten hyvin tiedämme. Molemmat ovat hyvin etuoikeutettuja, hyvin lahjakkaita, ja hieman ahdistuneita (ainakin Rafael). Rafael Donnerin esikoisteos, esseekokoelma Ihminen on herkkä eläin (Teos) on ihmeellisen rauhallinen ja tasapainoinen avaus, vaikka se kertookin hukassa olevasta nuoresta miehestä, joka ei voi olla varma mistään. Ei edes nimestään, paisti sitten kun lopulta on. Sekä Rafael että Timothée edustavat jotain sellaista uutta miehuutta, johon on superkiinnostavaa tutustua. Mietin milloin olen jaksanut paneutua jonkun nuoren miehen ajatusmaailmaan, Rafael Donnerin kirjan kanssa tein sen tosi mielelläni. Hän ei kätke mitään, hän asettaa itsensä niin liikuttavan alttiiksi. Timothée Chalamet’n näyttelijäntyössä ja esiintymisessä rooliensa ulkopuolella on samanlaista lasinkirkasta imua. Chalamet’n lahjakkuus on niin valovoimaista, että …

Call me Lady Bird

Leffatreffien elokuvat olivat:  Lady Bird AIVAN SAIRAAN HYVÄ. Siis todella kova. Elokuvan aiheuttamaan tunnemyrskyyn vaikutti takuulla mm. se, että olen parikymppisten tyttöjen äiti, ja olen itse joskus muinoin ollut parikymppinen tyttö. Parkkonen tykkäsi tosin myös kovasti, vaikkei ole ollut kumpaakaan. Greta Gerwigin ohjaama elokuva etenee ihailtavan napakasti. Saoirse Ronan pääosassa on loistava. Toteutus on raikas, vaikka teemat ovat ikiaikaisia ja kaikista amerikkalaisista nuorisoelokuvista tuttuja. Näin itsevarmaa, mutta samalla herkkää elokuvaa en ole nähnyt pitkään aikaan. Le Sens de la Fête (En kertakaikkiaan pysty käyttämään kökköä suomenkielistä nimeä C’est la Vie – Häät ranskalaiseen tapaan.) Nauroin hulluna. Vähän kävi hermon päälle se ylenpalttinen pauhaaminen ja niskojen nakkelu, mutta toisaalta Ranskassa usein vierailleena en epäile yhtään sen olevan ihan oikein mitoitettua… Rakastan Gilles Lellouchia, tässä hän on sietämätön dorka. Silti hurmaava. Ei mikään historiankirjoihin jäävä leffa, turhaan pitkitetty, mutta viihdyttävä. Semmoisiakin tarvitaan. Call me by your name Tätä odotin eniten, etten sanoisi kiihkeästi. Mä olen ehkä tullut vähän vanhaksi, katson mielummin vaikka sisustusta kuin seksiä. En tunne useinkaan tarvetta kiihottua elokuvateatterissa enkä aina vain jaksa ymmärtää miten …

Leffatreffeillä Helsingissä

Meillä ei ollut mitään erityisiä talvilomasuunnitelmia, vastahan toivuimme Meksikosta ja toisaalta haaveilemme jo huhtikuisesta Etelä-Ranskasta. Lapsetkin äänestivät rennon kotona hengailun puolesta. Emme kuitenkaan panneet pahaksemme kun meille tarjoutui tilaisuus karata alkuviikosta pariksi päiväksi kahdestaan Helsinkiin, yhdistämään työtä ja huvia. Irtiotto nimettiin leffatreffeiksi ja laukut oli nopeasti pakattu. Olimme ajatelleet katsastaa mahdollisimman monta kiinnostavaa elokuvaa ja mielellään Helsingin uusissa helmissä kuten Rivierassa ja Maximissa. Kino Engelin tunnelmaan ja tarjontaan on myös aina voinut luottaa. Näimme itsemme istumassa yötä päivää leffateattereiden hämärässä, tarinasta toiseen leijuen. Se mitä emme ottaneet huomioon, oli rajallinen vastaanottokykymme, järkevä aikatauluttaminen, hyvin syöminen sekä muut aikaavievät ambitiot kuten marmoripöytien metsästys ja ystävien kanssa hengailu. Ja ne duunit. Loppujen lopuksi saimme saldoksi vain kolme leffaa ja ruksin ainoastaan Maximin kohdalle. Minkä leffoissa missasimme, sen muissa elämyksissä voitimme. Kirjoitan leffoista erikseen oman juttunsa, olen aika tiloissa niistä, jotka näimme. Hirmuinen leffakuume menossa, en haluaisi tehdä mitään muuta kuin uppoutua elokuviin! Jotenkin aika liikuttavaa, että pienet hotelli-irtitot ovat aina olleet meidän juttu. Suhteemme alkuaikoina jo varasimme aina silloin tällöin (kotikaupungistamme) Helsingistä huoneen kylpyammeella ja elelimme hetken …

Mekin ollaan siellä

Jännittävää! Jonna Kivilahden ja Krista Keltasen Happy Homes -sisustuskirjasarjan kolmas osa julkaistaan nyt keväällä, joskus maalis-huhtikuussa. Ensimmäisessä (jota kiikutin paljon tuliaiseksikin maailmalle) oli suomalaisia kesäkoteja, toisessa joulua ja kolmannen teemana ovat luovien ihmisten asumukset: HAPPY HOMES – CREATIVE. Ja siellä me olemme mukana, meidän koti on noiden kauniiden kansien sisällä! Kuvauspäivästä ja sen kiihkosta kirjoitin jo aikaisemmin, ja ihan vähän aikaa sitten sain nähdä muutamia Kristan silloin kuvaamia otoksia maistiaisiksi. Oli kummallisen koskettavaa avata tiedostoja ja kurkistaa tuttuihin nurkkiin jonkun toisen silmin. Mutta Krista on Krista, viisas ja lahjakas. Olin pakahtua, ja rakastuin kotiini uudelleen. Toivottavasti tekin rakastutte.

Kaikkihan sitä tekee

Epäröin viikkokaupalla tämän reseptin jakamista. Veriappelsiinirisotto lienee uusi avokadopasta, pioni tai musta, mutta olkoot. Jos siellä jossain on vielä joku, joka ei ole törmännyt kyseiseen herkkuun, niin nyt se löytyy tältäkin kanavalta, vaikka viikonloppuanne sulostuttamaan. Minä olin jo ohittanut olankohautuksella veriappelsiinirisotto-huuman kun törmäsin taivaalliseen versioon Yes Yes Yes! -ravintolassa Helsingissä tammikuussa. (Kyllä, se ON ihana ravintola! Jo sisutuksesta tulee hyvä mieli, ruoasta nyt puhumattakaan.) Risotto on yksi niitä ruokalajeja, joissa en ihan hirveästi lähtisi täydellistä, klassista settiä säätämään, mutta siitäpä veriappelsiinirisotto piu paut piittasi, vaan ui liiveihin ensi haarukallisella. Risotosta tohkeissani muistin Sivumaku-blogin kehutun reseptin, joka puolestaan sai innoituksensa yhdestä lemppariravintolastani BasBasista. Siinä hetkessä kun me lopulta äidyimme kokeilemaan reseptiä, oli taas (olevinaan) kiire ja hässäkkä, joten kaikki vähänkään vaivannäköä vaativat yksityiskohdat karsiutuivat pois. Me valitsimme oikotien onneen. Ja silti pelitti! (Suosittelen silti kokeilemaan myös alkuperäistä hienostunutta ohjetta ajan kanssa.) Veriappelsiinirisotto hässäkässä Valmista timjamipuskalla ryyditettyä kasvislientä kattilallinen, purista noin 3-4 veriappelsiinista mehut ja raasta yhden veriappelsiinin kuori varovasti talteen. Raasta parmesania iso keko valmiiksi. Kuullota silputtua salottisipulia ja valkosipulia voissa paksupohjaisessa kattilassa, lisää risottoriisiä sen …

Elokuvalipulla Meksikoon – COCO

Nyt on tilaisuus päästä elokuvalipun hinnalla Meksikoon, kun Disneyn ja Pixarin animaatioelokuva COCO saa tänään Suomen ensi-iltansa! Elokuvasta en vielä osaa sanoa mitään, menemme katsomaan sen lauantaina. Mutta onneksi Hesarin Taika Dahlbom osaa. Ja hän täräyttääkin leffalle täydet viisi tähteä! Olisin kyllä mennyt katsomaan, vaikka elokuva olisi ohitettu olankohatuksin arvostelijoiden toimesta. Meksikoon sijoittuva sukutarina pienestä, musiikkia rakastavasta pojasta, joka rikkoo elävien ja kuolleiden maailmojen rajoja meksikolaisen Kuolleiden päivän vieton traditioiden hengessä olisi ollut ihan riittävä syy. Elokuvan alkuperäisäänenä olisi muuten yksi suosikkinäyttelijäni Gael García Bernal (rakastin meksikolaista elokuvaa Y Tu Mamá También niin paljon!), joka on sanonut omistavansa elokuvan latinolapsille ja -nuorille, joiden asema ei ole ainakaan helpottunut oranssin miehen muuriraivon varjossa. Sitäpaitsi jo trailerit saavat sydämeni läikkymään: mariachi-musiikki, värit, tuulessa värisevät ohuet paperiviirit, tacokärryt ja lucha libre -kojut. Fridakin kuulemma vilahtaa. Eiköhän Meksiko-kaipuu hellitä ainakin pariksi tunniksi. Olin ajatellut, että olisin tähän mennessä jo ehtinyt matkakertomuksessani siihen päivään, kun vierailimme taiteilijapari Maria ja Jacobo Angelesin studioilla ja heidän mukaansa nimetyssä koulutuskeskuksessa, jossa intiaaninuoret opettelevat tekemään värikkäitä ja mielikuvituksellisia puueläimiä (alebrijes) oaxalaisen perinteen mukaan. Siellä nimitäin …

Lucha Libre

Arena Mexico, yhtenä arkisena iltana joulukuussa. Pudottaudumme taksista kadulle hyvissä ajoin, mutta silti liian myöhään. Jono lippuluukulle on jo kuin kuusipäinen lohikäärme. Minä kieltä taitavana painun urheasti rauta-aitojen rajaamaan kapeaan karsinaan, joka taittuu aina päästään kaksinkerroin, siksakiksi. Seisomme, me liputtomat, tiukasti toisiimme puristuneina ja pääsemme vain puoli varpaanmittaa kerrallaan eteenpäin. Tarkkailen jonoa, eniten on isiä lasten kanssa, ihan pientenkin lasten. Mistä herran tähden voin tietää mitkä liput minun kannattaa ottaa? Rohkaistun kysymään asiaa edessä seisovilta, pian keskusteluun osallistutaan oikealta ja vasemmalta. Oranssi katsomo, punainen katsomo, vihreä katsomo, lohko se ja se, mutta ei ainakaan se. Kun pääsen lopulta postimerkin kokoiselle luukulle seinässä (joka on suurinpiirtein napani korkeudella, ja josta ei edes näe lipunmyyjä, saati kuule hänen puhettaan) soperran viisi lippua ja sullon seteleitä mustaan aukkoon. Saamme tietysti paikat suuren näytön takaa. Kadulla on sillä välin meno vain kiihtynyt. Pieniä telttoja on vieri vieressä, suurimassa osassa on lucha libre -kamaa, joissakin sentään tacoja. Etsin perheeni, joka jumittaa maskikioskilla. Punavihreä, hopeisilla yksityiskohdilla ärhäköity naamio on rahan vaihtoa vaille meidän. Kadun myöhemmin, etten ostanut enemmän lucha-rekvisiittaa. Maski on paljon …

Sellainen showman

Kävin katsomassa The Greatest Showmanin. Kiinnitin huomiota seuraaviin seikkoihin. (Olisin niin mahtava elokuvakriitikko!) Ripsienpidennykset pilaavat kaiken. Koko elokuvan ajan tuijotin Michelle Williamsin ripsiä. Tiedän, ei tässä elokuvassa nyt muutenkaan oltu ihan realismin äärellä, mutta silti. Kaikilla on ne, ajankuvasta riippumatta. Jopa Diane Keatonilla oli viimeisimmässä leffassaan pidennykset, enkä muista siitäkään elokuvasta muuta kuin ne ripset. Olivat liian vanhoja, Michelle Williams ja Hugh Jackman. Hugh Jackmanilla ei ole ainakaan minuun vetoavaa karismaa ja Michelle Williams-parka joutui esittämään keltatukkaista, kosteasilmäistä, kaiken anteeksiantavaa ja vähään tyytyvää enkelinaista, joka kai sitten on elokuvamiesten suurin fantasia. Pariskunnan tyttäret eivät kasvaneet ollenkaan vaikka koko hässäkkä ainakin yhden biisin mukaan kesti vuosia ja vuosia. Heidän tehtävänsä oli huutaa läpi elokuvan daddy, daddy, joko isän tullessa tai isän lähtiessä. Heistä kasvaa vallan mainioita  kosteasilmäisiä, kaiken anteeksiantavia ja vähään tyytyviä enkelinaisisa. Siis jos kasvaa. Elokuvan herkin kohtaus oli se teatterin seisomaparvella tapahtuva kädestä kiinni ottaminen. Kylmät väreet. En spoilaa enempää. Eikö kukaan kiinnitä huomiota siihen, että tämä Barnum todella sulkee erikoiset esiintyjätoverinsa ulos teatterin lauluillan jälkeiseltä samppanjavastaanotolta, häpeää heitä ja pitää heitä epäsopivina piireihinsä? Se …

Allerginen talvelle

Vähän harhaanjohtava otsikko, nyt kun ajattelen. Olen itse asiassa nauttinut tästä talvesta paljonkin. Toki siihen vaikuttaa, että olin kolme viikkoa kesken kaiken Meksikossa kiertelmässä. Vaikka sielläkään ei helle aina hellinyt, niin aurinko kuitenkin. Mutta tämä talven pätkä, tämä luminen, jopa lumimyrskyinen aika, tästä olen itsellenikin yllätykseksi iloinnut. Olen vetänyt hupun silmille ja painellut rantoja pitkin, ajatellut, että ei missään – ei missään!  – ole sentään näin kaunista! Meksiko aiheutti myös sen, että olen koko ajan (no, okei, 1/5 ajasta) valtavan kiitollisuuden vallassa. En pääse yli siitä miten herroiksi me täällä elelemme. Kuumaa vettä suihkussa, juotavaa vettä hanassa, kaupassa kaikkea mitä ihminen voi keksiä haluta. Kaiken tämän kiitollisuudenko takia olen heittäytynyt tunnelmoimaan myös talvea? Vaan yksi juttu hankaloitta pakkasrakkauttani: olen ehkä allerginen kylmälle. Älkää naurako! Olen tutkinut asiaa. On olemassa tiettyjä kylmäallergiaksi luokiteltavia oireita, sekä toinen diagnoosi, kylmänokkosihottuma. En tiedä luokiteltaisiinko minua virallisesti kumpaankaan, mutta huhut Etelä-Ranskaan muutostani eivät ole suuresti liioiteltuja. Kylmässä ja viimassa, tai viimeistään kun tulen sisään rantavaelluksiltani, sävähtävät posket ihan punaisiksi. Eivätkä vain sillä lailla voi kuinka söpö ulkoileva omenaposki-ihminen, vaan kipeän punaiset …