Month: elokuu 2017

Limeni ja Areopoli

Lähdetään taas retkelle, kesäkuisen Kreikan alkupäiviin. Tyttäret olivat vielä ilonamme, ennen kuin sujahtivat takaisin Suomeen ja kesätöihin. Otimme viisistään suunnaksi myyttisen Manin, ja siellä Areopolin ja Limenin, lokakuun matkaltani tutut paikat. Majoituimme pieneen perhehotelliin, Kourmas Limeniin ja tällä kertaa älysin varausta tehdessäni kysyä päätyhuonetta. Mikä merinäköala pienelle merenlahdelle parvekkeeltamme  ja jopa suoraan sängynpäädystä avautuikaan! (Matkailijalle tiedoksi; tämä hotelli ei ollut mikään hieno hotelli, seudulla on paljon hienompiakin , mutta se on hyvä, rauhallinen ja siisti. Helppo. Messiniassa ja Manissa on uskomattoman hienoja majoituspaikkoja, joissa haluaisin vielä käydä. Voisinkin kerätä ne yhteen postaukseen teillekin tiedoksi, jos joku olisi alueelle suuntaamaassa? Kaikista hienoimmissa voi ainakin käydä lounaalla, tai ouzolla, jos ei ihan majoittua raaski.) Aamiaistarjottimen meille kantava kaunis, tumma nainen on käynyt Suomessa, Lapissa, ja rakastanut kaikkea näkemäänsä, kylmääkin. Eritoten kylmää! Ymmärrättekö te miten hienossa maassa te asutte, hän kuiskaa kunnioittavasti. Pöytä notkuu paksua jogurttia, tuoreita hedelmiä, erilaisia leivonnaisia. Vesi vieressämme on turkoosiakin turkoosimpaa, päivästä taas tulossa luotettavan aurinkoinen ja lämmin. Me nyökkäämme hiljaa. Lahdelma oli kokenut suuria mullistuksia sitten lokakuun. Rannoille rakennettiin kovaa vauhtia, komeaa ja kallista. …

Olkoot syksy

En enää edes yritä esittää kesää. Olkoot syksy. Aurinko paistaa, eilen oli auringossa kuumakin, mutta silti syksy. Meidän kesämme sitä paitsi kertakaikkiaan loppuu, kun sesonkiravintolat pulttaavat yksi toisensa jälkeen ovensa säppiin, Muinaistulet syttyvät Hangon rannoille ja markkinakojujen miehet keräävät raidalliset telttakankaansa ja kaasuttavat tiehensä palatakseen vasta sitten kun tuomi on kukkinut. Hangossa kesän viimeinen viikonloppu oli taas oikea supersellainen, teatterifestareineen, Bulevardin pituisine ruokapöytineen, rantapartyineen. Me tosin emme olleet riennoissa mukana. Me pakkasimme esikoisen muuttolaatikoita, ajelimme etelärannikkoa pakettiautolla, väijyimme huonekalukaupoissa, pesimme, kokosimme, petasimme toisessa päässä… teimme pienelle pesää. Olin kuolemanväsynyt (enemmän kaikesta tunteilusta kuin fyysisistä ponnistuksista) kun pääsimme kotiin, edes karusellirannan ilotulituksen ruudintuoksuiset pamahdukset eivät olisi pitäneet minua hereillä. Eivätkä pitäneetkään. Juhlikoot muut. Aina ei vain voi olla jokaisissa bileissä. Olin jotenkin ajatellut, että syksy toisi mukanaan kaivatun seesteyden, tyyneyden ja rauhan. Turha toivo. Meillä on taas koko ajan joku tilanne päällä. Miten me olemmekin jotenkin niin kaoottisia? Teemme sataa asiaa yhtä aikaa. Juoksemme jotain kiinni, tai jotain karkuun, en ole ihan varma. Missä ihmeessä on tyven? Tänä iltana olen hiukan epätoivoinen. Meidän Meksikomme uhkaa kaatua jo alkumetreillä. …

Kaikenlaista

Joskus käy niin, että moni pieni juttu, ohikiitävä, jää kirjaamatta tänne ylös. Esimerkiksi sen takia, että aihe tuntuu liiaan vähäpätöiseltä. Kaikki isot asiatkaan eivät yllä blogiin, on vaikeaa pukea sanoiksi itselle merkittäviä elämänmuutoksia sortumatta kliseisiin. (Aika rientää, ja sen sellaisiin.) Kirja- ja elokuva-arvosteluita olen vältellyt, koska jostain syystä viime aikoina olen luottanut vain johonkin ydinfiilikseen, pitänyt tai en pitänyt, osaamatta aina selittää miksi.  Ja sitten on tietysti asioita, joista ei voi tai ei halua kirjoittaa, sekin on bloggarille suotava. Ajattelin nyt lempipäiväni tiistain illan iloksi kirjoitella menemään, kaikesta sellaisesta, josta en ole saanut juttua aikaiseksi. Elämänmenosta. Meillä kävi juuri vieraita, aperitiiveilla. Mietin, käyköhän kenelläkään niin paljon vieraita kuin meillä? Olemme onnekkaita, ystäviä on paljon, ja he haluavat jopa nähdä meitä. Joimme helmeilevän kylmää proseccoa, jonka vieraat toivat, söimme hiukan juuston kulmaa, leikkeleitä, retiisejä ja cornichoneja. Ulkona oli jännittävä ilma, aurinko paistoi, mutta satoi, keittiön verhojen väleistä siivilöityvä valo oli ihmeellistä, sen aprikoosihilloni väristä. Niin, verhot. Minähän olen ollut verhojen vastustaja koko ikäni. Kaksitoista vuotta jaksoin heiluttaa kaari-ikkunamme takana valokuvaaville matkailijoille aamukahvipöydästä, tukka pystyssä, tai iltateellä, virttyneenä …

Crazy Jane

Kyllä, olen ratkaissut tyydyttävällä tavalla aprikoosicocktail-mysteerin! Tai jos ihan rehellisiä ollaan, Tero ratkaisi. Minä en ole mikään cocktailtaituri, mutta tätä oli tosi kiva tehdä. Aloitin pari päivää ennen perjantaita uuttamalla rosmariinia vodkaan, joka oli helppoa, sillä sulloin vain pihalta rosmariininoksia pieneen vodkapulloon. Viinikaupan porukka neuvoi valitsemaan uuttamispuuhiin 60 % tavaraa, joten varovasti sitten sen annostelun kanssa. Seuraavana päivänä keitin aprikoosipyrettä. Puolitin rasiallisen aprikooseja, poistin kivet ja heitin pallerot kattilaan kera muutaman sokerilusikallisen sekä sitruunamehutirskahduksen. Keittelin, kunnes aprikoosit luovuttivat nestettä ja olivat pehmeitä ja tuoksuvia, sitten soseutin koko hässäkän ja lusikoin jäähdyttelyn jälkeen hillon kiehuvassa vedessä puhdistamaani lasipurkkiin. Jälkiviisaana sanoisin, että hillon olisi cocktailkäyttöön voinut vielä paseerata sametinsileäksi, mutta toisaalta drinkkiin tuli kivaa rouheutta kun hillo oli kunnolla kotitekoisen oloista. Perjantaina, hiukan ennen vieraiden tuloa, aloin etsiä shakeria. Sitä ei tietenkään löytynyt, ja jos ihan tarkkaan nyt muistelen, taisin myydä sen tarpeettomana kirppiksellä pari vuotta sitten. Mutta kävi se ilmankin. Parkkonen sai koota drinkit: Kauniin lasin pohjalle ammennetaan reilu lusikallinen aprikoosipyrettä. Sitten päälle noin ruokalusikallinen kiiltävää sokerisiirappia. (Keitä kattilassa saman verran sokeria ja vettä, kunnes sokeri …

Uuden ajan Odysseus – Patrick Leigh Fermorin talossa

Ystävät rakkaat. Nyt vien teidän taloon, johon sieluni olisi voinut saman tien asettua asumaan, jäädä lepattamaan tyhjiin huoneisiin, huokaukseksi rapistuviin ikkunanpieliin. Olin ajatellut säästää tämän jutun Kreikka-sarjan viimeiseksi, mutten malta. Patrick Leigh Fermor oli englantilainen sotasankari, kirjailija ja älykäs hurmuri, joka käveli läpi Euroopan, rakastui Kreikkaan, taisteli keikkalaisten rinnalla natseja vastaan Kreetalla ja kirjoitti mukaansatempaavia matkakirjoja ennenkuin matkakirjallisuutta vielä oli olemassakaan. Hän asettui lopulta reissuiltaan Kardamiliin, yksinäiseen Kalamitsin poukamaan, suunnitteli ja rakennutti vaimonsa kanssa kivisen talon ja asui siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2011. (Hän tosin kuoli toisessa kotimaassaan Englannissa, 96-vuotiaana, polteltuaan noin 100 tupakkaa päivässä…) Hänen kirjojaan ei ole tietääkseni suomennettu, eikä hän ollut minullekaan tuttu, ennen kuin viime syksynä ryhdyin suunnittelemaan omaa kuukauttani Kreikassa ja lopulta päädyin lokakuuksi Kalamataan. Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni häneen ei ollut itse asiassa kirjallisten ansioiden vuoksi ollenkaan, vaan elokuvallisten. Julie Delpyn ja Ethan Hawken elokuvatrilogian kolmas osa Before Midnight, eli Rakkautta ennen keskiyötä on osittain kuvattu talolla. Muistan ihastelleeni kuvauspaikkaa jo ensimmäisellä katsomisella, ja tietysti varsinkin sitten kun tiesin laskeutuvani melkein kulmille. (Kardamilistä on Kalamataan vain noin 30 km matka.) Kirjoitinkin silloin toiveestani …

Le Petit Festival tulee taas

Kansainvälinen teatterifestivaali Le Petit Festival hurmaa Hangossa jo kolmannen kerran, perjantaista sunnuntaihin 25.-27.8. Vuonna 2015 haastattelin blogiin festivaalin emoa, Mi Grönlundia, se juttu kannattaa lukaista pohjustukseksi, jos aihe ei ole ennestään tuttu. Festari on huima lisä Hangon kulttuuritarjontaan, ja ihana elokuun loppu Muinaistulien öineen mitä sopivin näyttämö erilaisille esityksille ja riennoille. Melko maaginen päätös kesälle. Mi jakoi meille taas muutamat tärpit, vaikka tiukkaa tekikin pysytellä vain kolmessa, joille tilaa lupasin 🙂 Eli älä missaa ainakaan näitä: 1. Tanssin ilta eli tanssiesityksiä Suomesta (mm. festivaalin pääesiintyjäksikin nimetty Suomen nykytanssin huippu, tanssija-koreografi Ima Iduozee), Ranskasta ja Kreikasta sekä Marija Grazio, kroatialainen pianotaiteilija (lauantai, kaupungintalo). 2. Ruotsalaiset performanssitaiteilijat Gustaf Broms ja Maline Casta (perjantaina ja lauantaina, kaupungintalolla ja Regatan rannassa). 3. Lasten sunnuntai, eli naamiotyöpaja sekä Oscar Wilden Onnellinen Prinssi (kaupungintalo). Koko ohjelmiston esitysaikoineen, -paikkoineen ja artistiesittelyineen löydät täältä. Festaripassilla (65 eur) pääsee kaikkiin viikonlopun esityksiin sekä EXPO-taidenäyttelyyn, mutta saatavilla on lisäksi yhden illan lippuja, sekä lippuja yksittäisiin esityksiin. Lippuja saa Tiketistä sekä Hangosta kirjakauppa Tian Kirjasta. Koko festarin ajan maailmanmusiikki soi ja raikaa myös Hangon kaduilla ja …

You can’t make everyone happy, you’re not Via Tribunali

Parin viikonlopun takaiset 70-vuotisbileet päättyivät siis unelmaiseen lounaaseen Porvoossa, jonka jälkeen kiisimme Helsinkiin Red Hot Chili Peppersin keikalle. Keikan, joka ei oikein temmannut mukaansa (vaikka olin niin, niin auki ja alttiina!) jälkeen katosimme hetkeksi vielä Helsingin yöhön. (Vika ei ollut välttämättä bändissä. En ole mikään festarieliö muutenkaan, koska a) en kestä bajamajoja ja b) en kestä ihmisiä. Onneksi näimme VIP-teltan muovi-ikkunoiden sisäpuolella ystävämme holauttelemassa gin toniceja kitusiinsa. Laitoimme hänelle viestiä, että hommaa meidät sinne ja vähän vikkelään, tai heitä edes sipsejä. Hän heitti sipsejä.) Kävimme jatkoilla mm. Jackiessa Iso-Roballa, jossa oli sydämellinen palvelu (tuli loistava Monte Rosso jotenkin mieleen), soi aivan sairaan mahtava musiikki (kiitos cool DJ), ja jonka sisustus oli (rumia oluthanoja lukuunottamatta) kuin elokuvasta. Suuri nautinto, tuommoinen paikka, jossa silmä ja korva lepää. Mutta voi, roomalaistyylinen pullava peltipizza yöpalana ei aiheuttanut intohimoja, vaikka ymmärränkin kaiken työn ja taidon sen takana. Onneksi maailmassa on sunnuntait. Sunnuntaina saa olla hidas ja ajatuksissaan, liikkua kuin lehmuksen varjo huoneissa, pysähdellä katsomaan, näkemättä. Ja antautua pitkille lounaille. Oli tosi kivaa olla pitkästä aikaa kahden kesken kokonainen päivä. Haahuilimme Helsinkiä, …

Täydellinen, ranskalainen salad au chèvre chaud

Olen tänä kesänä saanut itseni kiinni tuhahtelemasta erityisesti yhdelle ravintola-annokselle, jonka tilaan mielelläni, mutta johon petyn usein. Vuohenjuustosalaatti. Mutisen Parkkoselle kuivien salaattikikkareiden äärellä, kurkkuviipaleita sivuun työnnellen, että kuinka vaikeaa voi olla tehdä yksinkertainen vuohenjuustosalaatti, klassinen chèvre chaud, jota saa Pariisissa jokaisesta kuppilasta… Sitten rupesin miettimään. Mikä tekee vuohenjuustosalaatista täydellisen? Onko se itseasiassa yksinkertainen salaatti ollenkaan? Ja mitäköhän sanoisi ranskalainen. Katsotaanpa. Minusta vuohenjuustosalaatissa pitää olla (perusasioiden lisäksi) marinoitua punasipulia, pähkinöitä, kuten saksanpähkinöitä, tai sitten pinjansiemeniä, paahdettua pekoninmurua tai kenties joissakin tapauksissa ilmakuivattua kinkkua. Tai näistä kolmesta ainesosasta edes kahta. Tai edes marinoitua punasipulia. Ja perusasiathan ovat: raikas ja rapea salaattipohja, ei kuitenkaan mitään jäävuorisalaattia. Vuonankaali ois kiva. Tomaattia, hyvää leipää, rasvaista vuohenjuustoa anteliaasti, Provencen yrttisekoitusta, joko juuston päällä tai salaatinkastikkeessa. Mistä pääsemmekin salaatinkastikkeeseen. Ei, ei ja ei valtavaa, tahmeaa loiskautusta balsamico-siirappia kaiken ylle! Salaatinkastikkeessa haluaisin maistaa Dijon-sinapin, ja aavistuksen hunajaa. Ja jos salaattiin haluaa hedelmäistä makua, niin päärynä toimii parhaiten, omenankin hyväksyn. Sitten hommiin. Laita uuni kuumenemaan. Valmistele punasipulirenkaat marinoitumaan. Marinadi: oliiviöljyä, punaviinietikkaa, hunaja-Dijonia,  suolaa, mustapippuria, Provencen yrttejä. Jos käytät tavallista Dijon-sinappia, lisää hitunen sokeria. Hunaja-Dijon …

No se musta

Kylläpä kuhina syntyi, siitä Reetta-mekosta! (Edellinen juttuni on muuten oikein malliesimerkki siihen Ketä kiinnostaa-postaukseeni. Ajattelin, että en todellakaan kehtaa julkaista niin mitätöntä juttua, varmasti ei ketään kiinnosta joku kolttu, olenpa tyhmä kun edes kirjoitan koko asiasta, luulenko olevani hauskakin, enkä edes näytä takuulla hyvältä taas muuta kuin omasta mielestäni. Näin apinalauman lailla riuhtovat aivoni todellakin toimivat, kunnes saavat minut ihan jumiin ja sitten en enää keksi mistä ihmeestä kirjoittaisin, kun kaikki on aivan turhaa. Onneksi kuitenkin kirjoitin.) Joka tapauksessa: vähän aikaa sen jälkeen kun olin julkaissut postauksen, lukijamme Sanna, joka kärsi jetlagista jossain päin Kaliforniaa, huomasi että Bootzilla oli jäljellä pari hajakokoa mustaa Reetta-mekkoa. Ja herravarjele siellä todella oli yksi kappale minun kokoani! Olin jo vuoteessa, mutta hyppäsin gerbiilin lailla sängystä ja juoksin alas ja läppärille. Nappasin mekon äkkiä ostoskoriin, syötin luottokorttini numeron, ja pim, mekko oli matkalla Hankoon. Musta mekko on mun! Sain tänään myös viestin Helsingin Sokokselta, jossa yksi lukija seisoi hyllyjen välissä ja luetteli kaikki sieltä löytyvät mustan Reetta-mekon koot. Siellä oli vielä hyvin kokoja jäljellä, sekä mustaa että raidallista Aita-kuosia, tiedoksi …

Mekko Marimekosta

Minä olen kuuluisa suppeahkosta garderoobista ja olemattomasta vaatteidenosteluhalukkuudesta. Vaatekauppojen myyjättärien suurin huvin (ja varmaankin jo kiertävien kaupunkilegendojenkin) aihe on Parkkonen, joka vaatekaupassa aina huutaa Visa-kortti ojossa osta enemmän, osta vielä jotain, minun väännellessä nurkassa käsiäni ulospääsyä rukoillen. Mutta sitten kun löydän jotain josta pidän, saatan ostaa pari kappaletta sitä samaa. Parit samat mustat pillifarkut, pari samaa mustaa villatakkia, ja monta musta kauhtanaa, jos ei ihan samaa, niin ainakin ihan samanlaista. Tietysti säästyäkseni kaupoissa ramppaamiselta, mutta myös koska todella tiedän milloin olen kohdannut oman vaatteeni. Silloin, kun näytän miljoonalta dollarilta ja silloin kun vaate ei ahdista. Ja silloin kun se sopii mustien ballerinojen kanssa. Vaatteet käytän ihan loppuun. Pidän samoja vaatteita (no herranjumala pesen tietysti välilllä!) kunnes ne hapertuvat päälleni. On aina surullista, kun lempivaatteesta aika jättää, ja perhana kun ottaa päähän kun vaatemerkit koko ajan vaihtelevat niitä mallistojaan… Helsingin reissulla, toissa viikolla, ostin Marimekosta mekon. En ole ostanut Marimekosta vaatetta itselleni kai koskaan, mutta tiesin heti ikkunan takana jo, että nyt ehkä onnisti. Marimekko on ollut minulle mummoni vaatekauppa. Mummoni (se toinen, ei se joka pesi …