Month: tammikuu 2017

Cacio e pepe

On päiviä ja on päiviä. Jälkimmäisiin kuuluvat ne, jolloin ei huvita ollenkaan laittautua pukeutuu suurimpaan ja mustimpaan villatakkiin ei halua kauppaan tahi ihmisten ilmoille Silloin pengotaan ruokakomeron takarivistä puolikas pussillinen spagettia, täytetään pippurimylly ja nostetaan jääkaapista juustonkannikat ja voilohkare lämpenemään. Koska perhe on piloille hemmoteltu, kutsutaan ruokalajia kauniilla italialaisella nimellä cacio e pepe, sillä spagua mustapippurilla saattaisi antaa heille sen kuvan, etten muka olisi panostanut heidän ruumiilliseen ravitsemiseensa. Cacio e pepe Keittele hyvin suolatussa vedessä spagetit al denteksi tai jopa piirun verran sen alle. Nosta kauhalla vähän keitinvettä talteen. Valuta spagetit (ei liian huolellisesti, keitinvettä saa jäädä) ja kumoa takaisin kuumaan kattilaan. Heitä spagetin joukkoon pari voikimpaletta, rouhi rutkasti mustapippuria ja lisää keitinvettä, jos tilanne vaatii. Tarkista myös suola. Lisää kourallinen raastetusta juustosta (pecorinoa, parmesania tai gran padanoa, tai näiden sekoitusta) spagetin joukkoon, mutta säästä suurin osa pöytään. Tarjoile heti. Joskus yksinkertainen vain on parasta.

Menolippu

En ole vielä onnistunut deletoimaan itseäni koko maailmasta, täällä ollaan. Blogiuudistus etenee, eikä edes hitaasti ja varmasti, vaan aika nopeasti ja kiihkeästi. Tuntuu niin oikealta. Silti kaikki kestää (tietysti) kauemmin kuin olin ajatellut, valmistuminen tammikuun aikana on alkuperäisistä uhoiluista huolimatta jo haudattu haave. Jaksatteko odottaa? Minä melkein en. Viikonloppu oli mahtava. Painelin jo perjantaina Helsinkiin, heitin laukkuni hotellille ja syöksyin tapaamaan ystäviä. Drinkkejä, ruokaa ja vimmattua käsillä huitomista, loppuilta osaavan dj:n varmoissa käsissä. Niin hauskaa! Bas Basin viinibaari on muuten vielä ravintolaakin mainiompi, varsinkin jos parkkeeraa baaritiskille. Seuraavana aamuna lojuin voipuneena ja kylpytakkiin kääriytyneenä hotellin puhtaanvalkoisissa lakanoissa aamiaistarjottimeni vieressä ja etsin laiskasti puhelimestani edellisillan biisejä, kun ensin respasta soitettiin, että sun mutsis on täällä ja vähän ajan kuluttua tuli faija. Makasimme kuin nakkimakkarat rivissä ja kiistelimme politiikasta ja lounaspaikasta. Mutsi pölli huoneesta suihkulakin ja faija heitteli mutsia kirsikkatomaateilla. Olin tulla hulluksi. Olin joka tapauksessa jotenkin järkyttävän onnellinen kun lopulta istuin Hangon junassa, sekopäisen suloinen ja villisti tuoksuva kukkakimppu kaikkien muiden kamojen lisäksi varovasti kainalossa. Joistakin ystävistä vain saa niin paljon virtaa, että sitä kipinöi monta päivää. Ruokimme toistemme vimmaa, syötämme toisillemme …

Yö Matissen talossa

Tästä lumouduin tänään. Kun toinen maailmansota riepotteli Henri Matissen palvomaa Nizzaa, siirtyi hän muutamaksi vuodeksi (1943-1949) asumaan sisemmäksi Provencen sydämeen, Venceen. Kaunis kivirakennus sai nimen Le Rêve eli uni, unelma. Talossa oli viihtyisää ja rauhallista, pitkästä sairastelusta toipuva Matisse luomistuulella. Erityisesti häntä inspiroi (jokapäiväistä iloa tuottavan Rivieran valon lisäksi) ikkunan takana kasvava valtava palmu. Sen hän halusi vangita! Palmu innoittikin moniin découpage-töihin, joihin Matisse oli hurahtanut oltuaan kauan sairasvuoteen omana. Aika Villa Le Rêvessä poiki myös Vencen kyläläisille kauniin muiston: La Chapelle du Rosaire-kappelin kaikki yksityiskohdat itse rakennusta lukkunottamatta ovat Matissen käsialaa. Mutta se lumoutumiseni syy: sinä voit nykyään yöpyä siinä samassa, viehättävässä talossa! Villa Le Rêve on vuokrattavissa, ei tosin ihan vain yhdeksi yöksi, mutta viikoksi kerrallaan. Tilaa on peräti kahdelletoista taiteelliselle, ja ateljee-huoneita maalaustelineineen kolme. Palmut puutarhassa tuskin ovat enää samoja, mutta valo on… Päivän kirja: Henri Matisse, The Cut-Outs, EMMA-shop.

Just nu

Aloitin joskus (maanisessa vaiheessa) juttusarjan Kirjatoukka haastattelee, joka on vähän unohtunut, mutta jonka haluaisin taas elvyttää. Tunnen niin hämmästyttäviä TYYPPEJÄ! Koska haluan juuri nyt tehdä haastattelun, eikä minulla ole ketään muita hämmästyttäviä tyyppejä tässä käden ulottuvilla kuin minä, niin haastattelen itse itseäni. (Mieheni sanoi puhelimen päästä lakonisesti että siinä on sisällöntuotanto kohdillaan.) Ja koska alan oppia, en rupea liikoja ponnistelemaan vaan menen sieltä mistä riman alta mahdun ja otan kysymykset suoraan Sverige ELLEn juttusarjasta Just nu! Eli (pinnalla?) juuri nyt: … vaateostos AC/DC t-paita, harmaa, eli lasketaan värikkääksi. … biisi Paul Simon, Still Crazy After All These Years. (Tietoa, jota ilman ette voi elää: pidän tosi paljon Paul Simonin Greatest Hits Etc -levyn, siis LP-levyn, kannesta. Vähäeleinen, sanoisin.) … leffa Haluaisin seuraavaksi nähdä Patersonin. En tahdo päästä yli siitä miten surkea elokuva Kaikenkattava kauneus oli, pateettisuuden huipentuma. Uudemmista leffoista jos puhutaan. Muutenhan katson vain vuoron perään Woody Allenin Annie Hallia ja Miehiä ja vaimoja. … kirja No nyt on aika monta taas kierroksessa. Mutta just nu kiehtoi tämä, Les SMS des Grands Écrivains, vaikka yleensä mua ei ollenkaan …

Kukkia ja Karlssonia

Jos eilinen olikin yhtä tanssia Dorothynä Ihmemaa Ozin kultaisella tiilitiellä, niin tänään taivaalle jo ilmestyivät mustat pilvet. Kirjaimellisestikin, aamun tapaamisista palatessani niskaani leijaili lentävää lakanapyykkiä muistuttava lumimyrsky ja vei ripsivärin lisäksi valonrippeet mennessään. Mutta myös kuvainnollisesti. Tänään mikään ei suju. (Paitsi hei ensimmäisen laskiaispullan syönti kahvilassa, se sujui kyllä erittäin hyvin. Sain kermavaahtoviikset ja mantelimassan makuiset suupielet.) Tänään olen ajatellut semmoista, että onneksi en ole presidentin vaimo. Enhän kestä ihmisiä noin kahta tuntia pidempään kerrallaan, en edes niitä kaikkein kivoimpia, saati sitten jotain tylsiä. Jos yhtäkkiä mieheni päättäisi heittäytyä esimerkiksi Amerikan presidentiksi, olisin pulassa. Tuommoinen virkaanastumispäiväkin, hohhoijaa. Näen turvamiehet hakkaamassa hädissään visusti lukittua naistenhuoneen ovea ennen kaikenmaailman kahvikutsuja, ja itseni istumassa puuterihuoneen sinapinkeltaisella samettipenkillä hengittelemässä kädet puuskassa, kiukkuisena, kirjaa Sakari Sirkkanen-kangaskassistani kaivaen. Asia ei ole kovin ajankohtainen, mieheni ei ole presidenttiyteen päin kallellaan vaan on varsin tyytyväinen valokuvaajana. Mutta minä olen mestari varautumaan pahimpaan, jopa mahdottomaan. Kun kysyin blogiuudistus-postauksessa että mitä jos kaikki menee ihan pieleen, te vastasitte mitä jos kaikki menee hyvin? Sanotaan nyt kuitenkin näin, että helposti se ei ainakaan mene. Kaiken tämänkin otan …

Magique

        Aamu oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aurinkoinen. Ei toki heti viiden jälkeen, kun heräsin energian kipinöidessä koko kehossa, mutta kunhan valkeni. Silloin puuterinen valo lainehti kiviseinille ja sukelsi maitokahviini. Sivelin leivälle kirnuvoita ja paksun viipaleen tuoksuvaa juustoa, kaikki kylpi onnenhyryssä. Aamiaisen jälkeen pukeuduin pitsiin, levitin huulille burgundinpunaa, varasin uuden blogin verkkotunnuksen ja lähetin koodarille peukalon kuvan. Let’s do this! Sitten lähdin toisiin palavereihin ja katkarapusalaattilounaalle, sovin tyttöjen illan Helsinkiin ja ostelin lentolippuja. Tuntui kuin jokaisesta päivän aikana otetusta askeleesta olisi jäänyt kultaa asfalttiin, jokaisesta näppäimistön iskusta tuprunnut taikapölyä. Tämmöisiä päiviä osuu kohdalle harvoin, mutta niiden voimalla siirretäänkin sitten vuoria. Uuden blogin nimi ei ole se, mihin olin jo päätynyt, vaan se vaihtui lopulta lennossa ja on teidän keksimänne. En ole varma onko se ikuisesti se oikea, aina minulle täydellisin, mutta juuri nyt se tuntuu niin hyvältä. (Puhun edelleen nimestä, en esimerkiksi miehestäni.) Toivotan teille oikein ihanaa iltaa! Lumoavan Hotel Magique-sarjan takana on amsterdamilainen graafikko Milou Neelen. Kyse ei siis ole ollenkaan mistään majoituksesta, vaan printeistä ja korteista, joissa on kaikessa yksinkertaisuudessaan jotain – niin …

Kevään korvan kirjoja

Kevään kirjoissa on muutama, joihin käsiksi pääsemistä odotan innolla. Merete Mazzarellan Elämän tarkoitus. Koska Mazzarella on Suomen Didion. Joela Haahtelan Mistä maailmat alkavat. Koska rrrakastan Haahtelan kieltä. Irmelin Sandman Lilius, Sjutusen år, del III. Koska meidän tarinamme risteävät, me asumme Carl-Gustaf Liliuksen vanhassa ateljeessa. Irmelinin hurmaavaan työhuoneeseen kirjoituskoneineen pääset kurkistamaan täällä. Ja sitten on tämä Jouni Inkalan runoteos Nähty. Elämä. (Aivan sairaan hieno nimi, miten kirjailijat keksivätkin nimet kirjoilleen?) Mutta siis katsokaa tuota Elina Warstan suunnittelemaa kantta! Ihan sama mitä sisällä on (anteeksi Jouni Inkala), sillä jos kansi on noin jumalaisen kaunis, niin minä haluan! Miten ihmeessä mä muuten olen ikinä keksinyt esimerkiksi lapsilleni nimet???? Tätä mietin viime yönä. Tää blogihommeli alkaa kadutttaa mua aika tavalla. 

Optimisti

  Suuren suuri kiitos kaikille blogiuudistusta kommentoinneille. Jos mahdollista, olen nyt entistä enemmän sekaisin 😀 Ainoa oljenkorteni on tämä Belgian Lempin mummon kannustava elämänohje: AINA SE JOTENKIN MENEE. Tämä on  itse asiassa vähän sama juttu kuin se meidän takka. Pitääkö purkaa aina kaikki ja leuhottaa ennen kuin on mitään käsitystä uudesta? Ilmeisesti pitää, kun on minusta kysymys. Ei ole tietoa nimestä, ei blogialustasta, eikä kukaan graafikko huutanut hep haluan luoda ilmeesi, sinä inspiroiva olento. Eikä ole takkaakaan. Olen pulassa, olen NIIN pulassa. Mieheni on muuten ollut Pulassa, Kroatiassa (tai silloin se oli vielä Jugoslaviaa). Noin, katsokaa, osaan puhua muustakin kuin blogiuudistuksesta. Meillä oli ihan mahtava viikonloppu. Perjantaina saimme syödäksemme kreikkalaisen illallisen, kun Kalamatan oppaani olivat Hangossa. Tottakai tarjolla oli tsatsikia ja horiatikia, he eivät olleet unohtaneet pakkomielteenomaista suhtautumistani noihin kahteen klassikkoon, mutta myös pitkään uunissa (ja punaviinissä) haudutettua, talvista lihapataa luumuin ja rusinoin. Makeaa, sakeaa, ihmeen ihanaa. Lauantaina lorvimme aamun, venyimme aamupalapöydästä keittiön nojatuoleille, keittiön nojatuoleilta olohuoneen sinisille sohville. Levysoitin veivasi paatoksella luettuja ranskalaisia runoja, me kääntelimme lehtien sivuja sormet painomusteessa. Ehdimme vain vaivoin kävelykadulle …

Blogi uudistuu, apua!

Nyt mä olen kyllä taas itselleni sopan keittänyt… Menin hetken huumassa perjantaina ilmoittamaan Instagramissa ja facebookissa, että tammikuun aikana veivataan kuuden blogivuoden kunniaksi uusiksi koko blogi, nimeä ja ulkoasua ja kaikkea myöten. Huh huh. Siis HUH HUH! Hulluko mä oon… No, yhtä varmasti kuin on saatava joka syksy kaalipataa, romahdettava joulun tienoilla tai koettava kevään kiihkeä kukinta Rivieralla, koittaa tammikuussa pakottava tarve pistää blogi mullin mallin. Joka. Ikinen. Tammikuu. Nyt se sitten tapahtuu. Vaikka kaikille muille tämä on varmaankin nyt ihan että mitä se kohkaa, aivan sama, pikkujuttu, niin jostain syystä tämä on niin niin niin pelottavaa, että mahaan sattuu ja yöllä ei tule uni. Mitä jos kaikki pohjatyöni valuu hukkaan? Mitä jos kaikki katoaa? Vaikein asia on tietysti nimi. Heti kun olin päättänyt, että tällä kertaa se todella vaihtuu, kiinnyin hurmionomaisesti vanhaan kunnon Kirjatoukka ja Herra Kamera -nimeen. Siihen työnimeen, joka jäi blogin nimeksi, jota aina nimeä kysyttäessä jotenkin nolostelin ja selittelin ja mumisin huulen nurkasta, joka alkoi vaivata vuosi vuodelta enemmän. En tahdo olla enää mikään mato ja herroittelu on aina tuntunut vieraalta. …