Month: marraskuu 2016

A Christmas list

Vitsi mä oon ovela. Kun näen Voguen artikkelin pariisilaisen it-girlin Jeanne Damas’n joululistasta, kopioin samantien ja salamannopeasti idean itselleni jutun juureksi. Pariisi vaihtuu lennossa Hangoksi, Jeanne Annaksi, it-girlejä kumminkin molemmat. The one gift you would like to receive this Christmas? Assoulinen Colombe d’Or-kirja tai lentoliput kahdelle ihan minne vain. A present you like to give? (Kirjojen lisäksi?) Tuoksukynttilä. If you could pick one piece from Fashion Week SS2017, which would it be? Christian Diorin ”We should all be feminists” t-paita. A typical Hanko-gift? Saaristolaislimppu, Hangon Sinappi-tuubi ja Tagen maustesilakoita torilta. The most unique gift you have ever received? No se most unique ei ollut kyllä joululahja, mutta joululahjoista… kaikki lasten huolella valitsemat ja paketoimat ovat olleet tärkeitä ja Herra Kameran kokoamat ihanat valokuva-albumit rakkaita. The best place to buy gifts in Hanko? Tian Veranta-kaupasta löydän aina jotain kivaa kun olen lahjan tarpeessa ja sitä paitsi viereinen ovi vie kätevästi kirjakauppaan! Mutta koko kävelykadunpätkä palvelee hyvin jouluostoksillaolijaa, kukista kirjoihin ja suussasulaviin leivonnaisiin, ranskalaisista tuoksuista eko-meikkeihin, pitsihepenistä hopeakoruihin. (Luettelinko mä just vahingossa kaikki joululahjatoiveeni?) What would a …

Oodi Sakari Sirkkaselle ja muita mietteitä

Päivät soljuvat eteenpäin kituliaasti, saa aika paljon tehdä taikoja säilyttääkseen hilpeytensä tässä hämärässä. Ja kyllä, jouluangstiakin on ollut ilmassa, vaikka kaari-ikkunani kuinka idylliltä näyttäisi. Tänäkin vuonna olemme joulun kotona, vaikka viime jouluna vannoin, ettei koskaan enää. Olen pitänyt puhelut sukulaisten kanssa niin lyhyinä, ettei niissä ole päästy vahingossakaan jouluun asti, joten jos suunnitelmani toteutuu, on joulu ohi ennen kuin he keksivät edes ehdottaa sen viettämistä yhdessä. Ah autuas olisi joulu hissukseen, vain oman perheen kesken! (Niin paljon kuin pullistelevan ruokapöydän ympäri alati juoksevia, mölyäviä ja punaviinillä lattioitani peseviä sukulaisiani rakastankin…) Mutsi sitä paitsi ehkä jo loukkaantui, kun luulin hänen lähettämissään whatsapp-kuvissa olevia joulukoristeita Star Wars hahmoiksi ja Eino Gröniksi nimetyn alastoman enkelinpullukan vieressä kristallikruunussa roikkuvia toisia enkeleitä tampooneiksi. Äitini kuuntelee ties kuinka monetta viikkoa jouluradiota ja itkee oikein tyytyväisenä, ruotsalaisten pirteät laulut vain kuulemma välillä vesittävät tunnelmaa. Veljeni sen sijaan lähetti minulle seuraavanlaisen niskavillat nostattavan viestin: Mä näen jo meidät istumassa takan edessä samanlaiset villapaidat päällä, glögilasit kädessä. Anna, sä saat olla tänä jouluna poro, mä oon tonttu. (Meidän takkahan on vahingossa purettu jo ajat …

Takaisin Kreikkaan

Hotelli Kourmas Leigh Fermorin talo Leigh Fermorin talon lahti Pouloksen taverna Sekatavarakauppa, Areópoli Horiatiki, jälleen, aina Hotelli Kourmas Leipomo, Areópoli Asiminan talossa Hotelli Kourmas Hotelli Kourmas Mystras Gythionin talon puutarhassa Iltauinti Kourmas ja Leigh Fermor. Ja Mani. Pouloksen taverna Pouloksen taverna Pieni kiukkuinen kissa On the road Asiminan talossa Kirjoittaminen takkuaa. Se ei johdu siitä, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan siitä, että on sitä liikaa. Nupissa on ruuhkaa, tekstiä tulvii, se puuroutuu ja hajoaa avaruustomuksi ennen kuin ehtii näppäimistölle. Kuvia sen sijaan tästä hetkestä, tästä elämästä ei ole juuri ollenkaan. On niin pimeää päivin öin. Monta päivää päivittämätön blogi roikkuu ajatuksissa mukanani kuin kengänpohjaan takertunut vessapaperi ja nolottaa ihan yhtä paljon. Erityisen vaivaannuttavaa jostain syystä on ollut se, että päällimmäiseksi roikkumaan on jäänyt juuri tuo mariseva kirja-arvosteluni. Onneksi on Kreikka, josta on vielä tarinoita kertomatta. Ja kun aikansa matkapäiväkirjojaan ja suttuisia kuviaan selailee, saattaa käydä näinkin: olen yllättäen palaamassa jo kesäkuussa takaisin Kalamataan. Mutta ennen uusia seikkailuita nyt vielä matkamuistoihin. Peloponnesos koostuu siis kolmesta ”sormesta”eli kapeasta niemestä. Keskimmäinen on nimeltään Máni ja nyt hurautamme sinne. …

Eksyksissä kristallipalatsissa

Ihan ensimmäiseksi: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. Palaa vasta lukemisen jälkeen. (Ja lue nopeasti, haluan keskustella tästä!) Toistan: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. * * * Luin Anna-Kaari Hakkaraisen ”älykkään high life -romaanin” Kristallipalatsi kaksi kertaa. Aloitin uudestaan alusta saman tien kun olin kääntänyt takakannen kiinni. Niin on kuulemma tehnyt moni muukin lukija. Mutta olenko minä taas se ainoa tollo, joka ei ymmärtänyt? Kuka se tutkija oikein oli? Henriikka? (Ei taivu.) Oliko koko Paulia olemassa? Oliko puutarhalapsuuttakaan? Ja jos oli, niin kenen kahden? Kuka siis rakasti ja ketä ja millä lailla? Oliko lummelampi sisällä vai ulkona, oliko lampia useampia, en näe? Ketkä kaikki hukkuivat? Muutenkin, ne lumpeenlehdet, vertauskuva jollekin? Kantaa, ei kanna? Mikä se Vane-juttu oli? (Vane…) Beau? Kirja, jonka kansilehteen oli piirretty sydän? Kultasateen myrkyllinen kukinto? Oliver’s People -lasit, sekä Vanella että tekstissä vilahtavalla koodarilla, pitääkö nyt hoksata jotain? Oliko tässä jotain mystisiä aikatasoja, joita en tajuuuuuuuuuu? Tapahtumat Atlantin …

Mikä ihana ilta!

Hei pitkästä aikaa. Kirjoitushalut ovat olleet vähissä, laskeutuminen Kreikasta ei totta vieköön ole sujunut kivuttomasti. Itsekseenoloon tottui. Siihen, ettei koko ajan tarvinnut olla huolehtimassa muiden tarpeista, elää muiden aikataulussa. Marraskuun umpipimeys, kylmyys ja hiljaisuus eivät varsinaisesti ole helpottaneet asettumista. Illat tuntuvat sietämättömän pitkiltä, aamut eivät taivu valon puolelle millään. Kaipaan hulinaa, katuja täynnä kahviloita, vilkasta ulkoilmaelämää yötä myöten, musiikkia, tuoksuvia iltoja, lämpöä. Viimeisen kymmenen vuodena aikana olen hiljakseen purkanut monta väitettä, joita olen hokenut, koska niin on kuulunut sanoa, koska tietyt mielipiteet vain ovat jotenkin yleisesti ottaen oikeampia kuin toiset. Joulujutun jo tiedättekin. Hoin vuosia muiden mukana että joulu on ihanaa aikaa vain tajutakseni, etten itse asiassa välitä joulusta juuri ollenkaan. (Tosin jos näkisitte kotimme eilisten joulukadun avajaisten ja niiden seurauksena siinneen koristeluvimman jäljiltä, ette uskoisi sanaakaan tuosta edellisestä lauseesta :)) Olen myös sanonut, että rakastan käpertyä kotiin ja myysailla villasukissa. Että borta bra men hemma bäst. Paluuni jälkeen olen tullut tulokseen, että haluaisin tässä elämässä sittenkin vain matkustaa, seikkailla ja istua kuppiloissa katsomassa ihmisiä. Onneksi marraskuu on tarjonut ainakin jälkimmäiseen mahdollisuuksia. Torstaina koitti vihdoin vuosi …

Tanssin Zorbaksen rannalla

Pakkohan se nyt on lukea, Zorbas. Parasta olisi ollut tarttua kirjaan Kreikassa, koska jotenkin uskon, että tämä teos (kuten mm. Henry Millerin Marussin kolossi, jonka Kalamatan rannoilla ja pölyisellä parvekkeellani hiki päässä hurmiossa luin) ei vain aukea täällä viileänvaaleanharmaan marrastaivaan alla ihan samalla tavalla. Mutta koska lukumaisemani ei nyt ihan heti Kreikaksi muutu, saa meren ympäröimä Hanko kelvata. Kerro minulle Zorbas kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreetalle, josta kirjailija Nikos Kazantzakis oli kotoisin. Kreetalla kuvattiin myöhemmin myös kuuluisa elokuva kirjaa mukaellen. Siksi koko maailma tietenkin sijoittaa villin Zorbaksen aina Kreetalle, jossa Zorbaksesta on otettu ilo irti monin mahdollisin tavoin. MUTTA! Vakuuttavan 30 päivän peloponnesolaistaustan omaavana haluan oikoa muutamaa asiaa ja jakaa kanssanne seuraavan järisyttävän informaatioryppään tarinan taustoista. Vaikka puhummekin nyt kirjasta emmekä elokuvasta, sallin mieleenne liukuvan Mikis Theodorakiksen säveltämän tunnusmusiikin ensimmäiset tahdit… tiidittitti tiidittitti tiidittitti… Aloitetaan: Luulitko, että tarina Zorbaksesta on satua? Ei se ole, Zorbas on (melkein) totta. Mutta sen ihan oikean Zorbaksen etunimi ei ollut Alexis, vaan Giorgis. Ja jos Giorgis Zorbas ei seikkailutkaan Kreetalla, niin missä sitten? Giorgis Zorbas ja kirjailija Kazantzakis päätyivät tosielämässä yhteen kun …

So long Leonard

Sitä vaan, että tämän maailman tomut jaloistaan karistanut Leonard Cohen on pyörinyt tässä blogissakin. On luettu vähän äkäsenä (yllätys, yllätys) Leonardin elämäkertaa ja on haaveiltu Hydrasta. Tomusta tähtipölyksi siirtymisen kunniaksi hillun taas omia sekopäisiä polkujani ja luotan, että juuri tätä tekin nyt tarvitsitte. Leonard Cohen lukee runonsa Days of Kindness, kas näin. Päivän kirja voisi olla joku Leonard Cohenin kirjoittama tai hänestä kirjoitettu, mutta valitsen rakkaustarinan, Kari Hesthamarin So Long Marianne – A Love Story (Amazon): ”At 22, Marianne Ihlen travelled to the Greek island of Hydra with writer Axel Jensen. Axel wrote and Marianne kept house, until the day Axel abandoned her and their newborn son for another woman. One day while Marianne is shopping in a little grocery store, in walks a man who asks her to join him and some friends outside at their table. He introduces himself as Leonard Cohen, then a little-known writer…” Ja kuva, se on Leonard Cohenin vuokra-asunnosta Hydralla, Pinterest.

Paniikin partaalla

No niin, olipahan eilinen. Heräsin kello 3 vaalivalvomaan eli tuijottamaan suu auki äänestyskäppyröitä että mitähän helvettiä. Olin luvannut herättää lapset kuuden maissa kaakaolle ja croissantille tv:n ääreen, ja niin teinkin, vaikka teki kipeää näyttää kakaroille minkälaisessa maailmassa me elämme. Päivä valkeni, kituliaasti kuten marraskuulla on tapana. Aamun kalpea valontapainen paljasti ikkunan takana maiseman, joka näytti yhtä kermavaahdolla kuorrutetulta kuin käsiämme lämmittävät kaakao- ja kahvikupitkin. Ulko-ovet koululaisille saatiin auki vain vaivoin ja heidät opin tielle tuupattiin. Sinnittelin koko päivän sekaisin sekä väsymyksestä että epäuskosta, liukastelin hyisillä kaduilla asioillani ja illalla tein mitä jokainen kunnon ihminen tekee paniikin uhatessa. LÄMPIMIÄ VOILEIPIÄ. Lämpimät kinkku-juustoleivät ranskalaisittain Lado uunipellille leivinpaperin päälle reiluja viipaleita rapeakuorista leipää Voitele jokainen leipä runsaalla ranskankerman ja Dijon-sinapin sekoituksella. Lado leiville hyvää kinkkua ja raastettua, maukasta juustoa (esim. Appenzelleria). Paahda leipiä uunissa kunnes juusto kuplii ja ihanasti ruskettuu. Tarjoile vihrean salaatin ja vaihteeksi vaikka kreikkalaisen salaatinkastikkeen ladolemonon kanssa. Kastike on mainio kumppani myös kalalle tai kanalle. Ladolemono Laita pieneen kuppiin yhtä paljon (esim. 1/2 dl ja 1/2 dl)  hyvää oliiviöljyä ja tuorepuristettua sitruunanmehua, mausta suolalla, oreganolla …

Eläköön Kalaallit Nunaat

Pika-moi! Leffafestariviikonloppu takana, yllättäen suosikiksi nähdyistä nousi Sumé – The sound of a revolution, dokumenttielokuva grönlantilaisesta folk rock -bändistä. Sumé oli jotakin ennenkuulumatonta 1970-luvun Tanskassa ja Grönlannissa: ensinnäkin he lauloivat grönlannin kielellä, ja toiseksi laulut olivat vahvoja ja suoria kannanottoja Grönlannin itsehallinnon puolesta Tanskan kolonialisimia vastaan. Nuoriso suorastaan sekosi. Grönlantilaisia oli siihen asti taivuteltu luopumaan omista tavoistaan ja omasta kulttuuristaan, jopa omista asuinsijoistaan. Kokonaisia kyliä tyhjennettiin ja ulkoilmassa omavaraisesti eläneet asukkaat sullottiin massiivisiin betonilähiöihin. Lähetystyöntekijät kielsivät rummut ja tanssit, tilalle tuli virrenveisuuta tanskaksi. Sumén musiikin myötä, biisi biisiltä, inuiitit rohkaistuivat ottamaan päätäntävaltaa takaisin itselleen. Arkistomateriaali on lumoavaa katsottavaa, teki välittömästi mieli lähteä Grönlantiin. Tai 70-luvulle. Sumén albumit (niitä on vain kolme, Sumén elinkaari yhtyeenä jäi lyhyeksi) löytyvät netistä kuunneltaviksi, leffan traileriin pääset tästä. Tässä liikuttavassa klipissä taas nähdään bändiläiset vuonna 2015, kiertämässä Grönlannissa biisinsä Inuit Nunaat tahtiin. Hanko on hautautunut lumeen, näkymä ikkunasta on kuin katsoisi iglusta ulos. Taidan lähteä lumitöihin, palataan juttuihin myöhemmin. Kreikkaakin olisi vielä kertomatta, vieläkö jaksatte kuunnella?

Lämmittävä kurpitsakeitto

Suomen Etelä on valkoisen vaipan peitossa, on kaunista ja kylmää. Tuuli pöllyttää lunta hiljaisilla kaduilla. Pitkän, lämpöisen syksyn jäljiltä nuppuisat ruusut, kirjaston takana kukkiva laventeli ja tomerana vielä rosaa uhkuva pelargonia pihallani ovat säikähtäneet jähmeiksi. Hyppäys viime viikon keskiviikon rantatuolitunnelmista tähän on ollut tietysti minullekin pienoinen shokki. Viikko sitten keskiviikkona siirryin kirjoineni rannalle kymmenen aikaan, valitsin tyhjästä tuolirivistöstä reunimmaisen pedin. Pyysin tarjoilijaa tuomaan appelsiinimehua ja avaamaan aurinkovarjon. Onneksi uimapukuni on musta, sain kenties jonkun armon kirkosta hiippailevien silmissä, he kun istuivat pappia myöten kahville aivan taakseni terassille. Menin uimaan, uin kauan ja katselin valtavia vuoria ja sitä, kuinka kynsilakkani oli ihan saman väristä kuin kirkas, vihreä vesi. Valahdin uinnin jälkeen rantatuoliin, kuivuin, kuumenin varpaita myöten, uin uudestaan. Tilasin juustotoastin ja tsatsikia, uin lisää. Meri oli niin lämmin, että sieltä sai nousemaan vain uimiseen uupuminen, ei koskaan vilu. Jokainen soluu minussa huutaa nyt lämpöä, kylmyys saa kropan ja pään särkemään. En olisi ikinä uskonut, että nautin kuumuudesta (alkujärkytyksen jälkeen) niin paljon, olenhan aina väittänyt etten ole rantaelämän ystävä vaan pikemminkin semmoinen villatakki-kultturelli-vilukissa-elli. Helteen puutteessa turvaudutaankin kuumaan …