Month: syyskuu 2016

Behind the Scenes / vainioseitsonen

Lauantaina oli ihan mahtava päivä. Kuvasimme suunnittelijaduo vainio.seitsosen SS17-mallistoa Hangossa, loistoporukalla. Mallimme, taitavat Idil & Iris olivat nättejä kuin napit ja taipuivat koko sen viluisen päivän tyynen rauhallisesti milloin mihinkin asentoon ja juurakkoon. Uusi tyylimuusani on renesanssinainen, meikkitaiteilija Leena Kouhia. Voi vitsi miten hän on cool! Hän paitsi maskeeraa, myös tekee keramiikkaa. Raaka-Rå’n raffit kulhot, kupit ja lautaset himottavat. Vainion Johanna ja Seitsosen Merja eivät olisi millään halunneet kömpiä kameran eteen New Yorkin jetlageissaan, pitkän päivän päätteeksi, tukat tuulen tuivertamina, mutta tungimme heidät väen vängällä Tuulan vanhaan, vaaleansiniseen Kuplaan. Onneksi, pitäähän staileista suunnittelijoistakin promokuvaa olla? Lopputulostakin saan ehkä esitellä aikanaan, tässä ja nyt kuvauspäivän tunnelmia. Rosoisia sellaisia nämäkin, just ihania! Mallit: Iris Haapanen ja Idil Lilius Mallien vaatteet ja asut: vainio.seitsonen Mallien kengät: Finsk by Julia Lundsten Meikki: Leena Kouhia Kuvat: Studio Tomi Parkkonen Kuplan kuski ja loistava silittäjä: Tuula Kotro Kuvausjärjestelyt: Anna Piiroinen

Viikon kuluttua olen…

Viikon kuluttua sunnuntaina häärin jo täyttä päätä Kreikassa. Olen siihen pisteeseen päästäkseni – jos kaikki menee hyvin – lähtenyt matkaan Hangosta syyskuun taittuessa lokakuuksi, perjantain ja lauantain välisenä yönä klo 2:30, kurvannut taksilla lentokentälle, laskeutunut Ateenaan lauantaiaamuna ja matkustanut vielä reippaat kaksi tuntia Kalamátan kaupunkiin. Olen ehtinyt käydä kaupassa, ostanut kukkia, tomaatteja ja fetaa vuokra-asuntooni, levitellyt tavarani kotoisan tunnelman tavoittamiseksi ja vaihtanut pari kertaa huonekalujen järjestystä. Kurkkinut toiselta parvekkeelta vehreälle sisäpihalle ja toiselta parvekkeelta vilkkaalle kadulle. Olen jo nukkunut (tai valvonut) ensimmäisen yön uudessa paikassa, vieraissa lakanoissa. Miltä se mahtaa tuntua, se kaikki? Otan mukaan (järkevien asioiden lisäksi) tuoksykynttilän, lempishaalini ja Isabel Marantin kaftaanin, jossa näen itseni vaeltamassa kotioloissa. Karkottamassa kello viiden kriisiä, josta Kyllikki Villa usein kirjoitti, ja josta mutsi ystävällisesti muistutti. (Kello viiden kriisi ilmeni Kyllikillä rahtilaivoilla, kun työrupeama oli tehty, sosiaalista elämää ainakin lounaan verran vietetty muiden laivalaisten kanssa, kansireitti kävelty. Ihan vielä ei kehdannut käydä nukkumaankaan, esiin lipui pieni ahdistus. Teetäkään kun ei voi loputtomiin keitellä. Ilta voi olla pitkä, jos on yksin.) Kalamáta on ihan silkkaa sattumaa. Kyseessä ei ole mikään pittoreski sinivalkoinen kreikkalaiskylä, vaan …

Havana Moon

The Rolling Stonesin papparaiset heittivät maaliskuussa legendaarisen (inhoan tuota sanaa, mutta yliviljelen sitä silti) keikan Havannassa. Legendaarisen, sillä se oli Rollareiden ensimmäinen siellä, hissukseen taloussaarrosta vapautuvassa Kuubassa. Ihmisiä oli paikalla joidenkin tietojen mukaan lähes puolimiljoonaa, jotkut puhuvat miljoonasta, kaikkine liepeineen. Historiallinen superkonsertti oli katsojille ilmainen. Konsertista tehtiin tallenne nimeltä Havana Moon, joka esitetään yhden ainoan kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa tänään perjantaina*. Ja kun sanon ympäri maailmaa, tarkoitan myös Hankoa. Joten rokkirotsi niskaan ja Kino Olympiaan klo 20. Keith on kovassa vedossa ja jos jotkut osaavat bailata, niin kuubalaiset. Tunnelma tarttunee. Elokuva on ikärajaton. Liput 20 euroa. Traileriin (ja fiilikseen) pääset tästä. *… paitsi Helsingissä ja muutamilla muilla paikkakunnilla, jossa elokuva nähdään vasta 27.9.???

Syksyinen kaalipata

Kaalipata on vanha tuttu juttu, mutta niin hyvä, että se ansaitsee uusinnan. Ensiesittelyssä sitä kutsuttiin sopaksi, mutta matkan varrella se on muhinut kyllä aika lailla pataruoaksi. Katan silti aina sekä haarukan että lusikan lautasen viereen. Oli lientä paljon tai vähän, se on on lautasennuoltavan hyvää! Rakuunainen kaalipata Ruskista hyvää jauhelihaa paistinpannulla ja kumoa suureen pataan. Kuullota sipulia ja valkosipulia ja vippaa ne jauhelihan perään. Mausta jauheliha-sipuliseos suolalla ja mustapippurilla, tuubillisella tomaattipyrettä ja valkoviinietikalla (rakuuna-valkoviinietikalla, jos on). Lisää myös kuivattua rakuunaa, meiramia, timjamia… Hunaja pyöristää ihanasti maut. Sekoita hyvin. Pilko paaaaaljon erilaisia kaaleja pieneksi ja lisää pataan. Pata voi olla kukkuroillaan kaalia, lapsia hirvittää, kämppä haisee kaalilta, kaalia vyöryy joka paikkaan – ei hätää. Kaalisilppu menee kasaan, kaikki voivat huokaista. Lisää lihalientä, anna porista. Tarkista mausteet. Todennäköisesti niitä on liian vähän, olet ollut varovainen ainakin etikan ja rakuunan kanssa. Lisää niitä, kyllä kaali sen kestää! Anna hautua vielä tovi. Tarjoa kaalipata syvältä lautaselta persiljasilpun ja smetanan kanssa. Pata vain paranee seuraavaan päivään, joten tee samalla vaivalla suurempi satsi. Sopii myös syksyn pihajuhliin: pysyy padassa lämpöisenä ja …

Vielä ehtii

Huomaan vahingossa johdattaneeni teitä harhaan. Kun sanoin, että pakkailen, sain jo paljon hyvän matkan toivotuksia. Matkan alkuun on kuitenkin vielä tovi. Unohdin kertoa, että kaikesta tästä huithapeliudestani huolimatta minussa asuu harvinainen ominaisuus ”aikainen pakkaaja ja järjestyksen ihminen mitä matkailuun tulee”. Kuuntelen aina silmät suitsenrenkaina muiden ihmisten lähtöjä. Laukkuja, joihin heitetään edellisen yön hämärinä tunteina sillä hetkellä puhtaana olevia vaatteita, ripsari ja hammasharja. Pikapasseja, viimeisiä kuulutuksia. Pois se minusta. Minä pakkaan viikkotolkulla, minulla on listoja kuten ”Osta”, ”Lainaa”, ”Muista” ja ”Tilaa”. Olen lentokentällä kahta päivää ennen. Varaudun kaikkeen: hyttystenpistoihin, mahakipuun, unettomuuteen, kuumuuteen, kylmyyteen, huonoon hiuspäivään ja siihen, että maailmassa ei kenties missään muualla ole muistikirjoja tai pumpulipuikkoja. Tarkistan passin moneen kartaan, lasken piilolinssejä (ja varapiilolinssejä) ja näkisittepä kauneudenhoitovälineistöni; se on lähdön hetkellä upeassa tikissä. Mutta. Ei ihan vielä. Listoissa on vielä yliviivaamattomia kohtia, kajalkynät ovat teroittamatta, muutama asia ratkaisematta. (Suurin ongelmani on taas kerran kirjat. Miten ihmeessä pidän itseni lukemistossa kokonaisen kuukauden? Maassa, jonka kieltä en osaa lainkaan, en edes kirjaimia? Älkää sanoko lukulaite, sen vastustamisen osalta pidän vanhanaikaisen pääni. Ja toinen kirjoihin liittyvä erikoisuus. Tästä …

Hehkuu

”Yhdessä kuljetaan, punaiseen auringonlaskuun, ja jengi kyselee perään…” Varisniemi, tavallinen hankolainen maanantai. Tai tavallinen ja tavallinen, syyskuu pesee mennen tullen kesällä lattiaa, aurinkoisia päiviä on jonoksi asti. Lämpötilat heiluvat ennätyslukemissa. Yritämme elää ulkona niin paljon kuin mahdollista. Nytkin keksimme ottaa työt mukaan sinne, mihin veri veti muutenkin: täydellisen auringonlaskun ääreelle Varisniemeen. Varisniemen rantaan ei ihan niin vain puikata. Pitää ajaa tai pyöräillä ensin pieneen venesatamaan, aallonmurtajan kylkeen. Sieltä, melkein piilosta lähtee polku yli kallioiden. Vain parkkipaikan sotamuistomerkeistä kertova opastustaulu antaa osviittaa, että polku todella vie jonnekin. Metsän läpi hetken kahlattuaan kulkija pääsee hiukan hengästyneenä kallion laelle. Ja sieltä, korkeimmalta kohdalta avautuu niin häikäisevä näkymä, että siihen moni jääkin eikä enempää osaa kaivatakaan. Vaan kun jatkaa vielä kallion toista kylkeä alaspäin, on paratiisissa. Pieni poukama muodostuu pyöreiden kivien rannasta ja kallioista niiden kahta puolta. Koska meillä on tapana aina vähän LIIOITELLA, niin raahasimme kuvattavien tuotteiden ja kuvauskaluston lisäksi läpi metsän, yli kallioiden, alas salaiselle rannalle myös nuotiopuut ja eväsrepun. Kun mikään ei riitä. Mutta kaikki kamelointi oli taas kerran vaivan arvoista. Poika viritteli nuotiota ja me …

Lämmin fetasalaatti

Ai ai, tämä on kyllä todellinen arjen pelastaja: kun kerran jaksaa tehdä ison savotan ja pilkkoa korillisen vihanneksia, on muutamankin seuraavan päivän ruokarulianssi suurinpiirtein selätetty. Nolottaa kyllä tägätä tämmöistä ”reseptiksi”, mutta hei, eiks me helposta tykätäkin! Lämmin fetasalaatti Pilko vihreää paprikaa, kypsiä tomaatteja, punasipulia ja valkosipulia. Ei ihan silpuksi, ennemminkin lohkoiksi, sillä vihannekset menevät uunissa vielä kasaan! Sekoita vihanneksiin murusteltua fetaa, kalamata-oliiveja, tuoreita ja kuivattuja yrttejä (ainakin timjamia) ja hyvää oliiviöljyä. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Laita uunipellillinen tovin maustunutta vihannes-fetaseosta hetkeksi kuumaan uuniin. Kääntele kerran tarvittaessa. (Kurkkua ei tässä hässäkässä huolita fetasalaattiin mukaan, sillä sehän ei ole parhaimmillaan uunitettuna. Kurkku sen sijaan hyppää valkosipulin, sitruunamehun, suolan ja mintun kanssa jogurttikylpyyn uudelleensyntyäkseen ihanan raikkaana tsatsiki-tyyppisenä kastikkeena.) Lämmin fetasalaatti asettui ensin tarjolle lihapullien, veneperunoiden ja jogurttikastikkeen kanssa, ja seuraavana päivänä siitä, mitä oli jäljellä, syntyi jumalainen pasta-ateria kädenkäänteessä. Siis rehellisyyden nimissä vain keittämällä pastaa, lämmittämällä ”fetasalaatti” ja raastamalla parmesania päälle. (Vihanneksista irtoaa uunissa nestettä, olin ottanut liemen ensimmäisellä kierroksella talteen ja käytin tässä pastavaiheessa, jotta kastike oli tarpeeksi kosteaa ja muhevaa.) Voilà! Kokeileeko kukaan? Lue lisää: Vähän …

Kauneimmat kukat

Tiedotus kaikille auringonkukkien ystäville! 51:n varrella, Inkoossa, suurin piirtein Wanhan Wihtorin antiikkiliikkeelle kääntävän kyltin kohdalla on tien molemmin puolin suuret, kullanhohtoiset auringonkukkakeitaat. Ymmärtääkseni kukkia saisi myös poimia, mutta me vain kuvasimme. Olimme ajamassa sukujuhlista kotiin kun aurinkoisen näyn häikäiseminä kaarsimme peltotielle ja painelimme ballerinat savessa kukkien keskelle. Illan suussa, kun syysvalo tulee viistosti ja matalalta, on kukkien seassa samoilu ihan taikaa. Herra Kamera vokotteli minua aikoinaan yhdellä auringonkukkakuvalla, se oli silloin kun hänellä oli vielä olkapäille putoava, musta, kihara tukka. Auringonkukat olivatkin sitten pitkään sen jälkeen se meidän juttu. Ensimmäisen yhteisen kodin ihan ensimmäisiä hankintoja oli Vincent van Goghin auringonkukkajuliste romuluisen kruununhakalaiskämpän yksinkertaisen keittiön seinälle… Aurinkoinen, lämmin viikko luvassa, ainakin täällä etelässä. En ole ihan vielä lähdössä minnekään. Nautitaan siis! Tiesitkö: van Goghin auringonkukka-tauluja on itse asiassa kokonainen sarja, 11 teosta. Se meidän julisteemme oli ”Kaksitoista auringonkukkaa maljakossa”, Arles, elokuu 1888. Päivän kirja: Martin Bailey, ”The Sunflowers are Mine : The Story of Van Gogh’s Masterpiece.” (Amazon)

Miksi?

Niin, miksi kirjoituslomalle, miksi vähäksi aikaa pois? En muista koska sen huomasin. Yhtäkkiä oli vain vaikeampaa ja vaikeampaa täyttää iltaisin muistikirjan kohtaa What do I really, really, really want. Tyhjä tyhjä tyhjä. Miten voi olla mahdollista, etten enää muista tai tiedä mitä haluan? Milloin minä liudennuin yhteen perheen, työn tai muun maailman toiveiden ja vaatimusten kanssa? Oli kuin minuuteni rajat olisivat aikojen saatossa alkaneet muistuttaa taiteilijan sormellaan suttaamaa pehmeää lyijykynän jälkeä. Koko kesää leimasi kummallinen odottaminen. Odotin omiamme ruokapöytään, vieraita tuleviksi, asioita tapahtuvaksi, oveen koputettavaksi. Kesä piirtyi ulkona hiekkarannoille, terasseille ja pyöräretkien reiteille, mutta minä istuin keittiön nojatuolissa, heiluttelin jalkojani ja odotin. Huomasin, että olin odottanut viime vuosien aikana ihan tosi paljon. Ja siinä odotellessani muistin hämärästi, että minussa on jokin puoli, joka ei mahdu nyt esiin, mutta joka pyrkii pintaan. Joka ei odota. Nyt siis hissukseen pakkailen, kirjoittelen listoja, mutta en vahingossakaan järjestä tänne jäävien elämää. Kunhan ELÄVÄT, kun palaan. Marraskuussa. Samalla kun kirjoitan listoihini maitohappobakteereita ja piilolinssejä, huomaan jo saavani kiinni langanpäästä (näinkö helppoa se olikin?) ja vihdoin käteni kirjoittaa: Haluan tilaa aikaa ja päiviä, …

Who the **** is Alice

Sanoinhan, että monta juttua on jäänyt välistä. Tähän Helsinki-reissuun haluan palata (ja sen itselleni tallentaa) paristakin syystä. Siksi, että en muista milloin viimeksi olemme olleet keskimmäisen kullanmurun kanssa kolmistaan kokonaisen viikonlopun. Ja siksi, että paljon jo puhuttukin Alice Neel Ateneumissa tosiaan oli hyvä ja sen ehtii vielä nähdä. Kun kolmesta lapsesta vanhin ja nuorin lähtivät kesällä viikonlopuksi itärajalle, me olimme yhtäkkiä keskenämme. Suvi oli pistänyt jo piikomaan jonkun verran, joten päätimme karata kaikkea sosiaalista hurlumheitä. Ja mihinkäs sitä hankolainen lähtisi rauhoittumaan ellei heinäkuiseen Helsinkiin 😉 Saapuessamme perille olimme nälkäkuoleman partaalla, joten ihan ensimmäiseksi parkkeerasimme itsemme The Cockin ikkunapöytään ja kauhoimme sopivat annokset ahneisiin suihin. Nappasimme huoneen ihan ytimestä, Kluuvikadun Hotel Glosta ja onnistuimme saamaan sellaisen, johon sisältyi pääsy Kämp Spa’han. Täydellistä, kuin tilauksesta! Hyppäsimme heti saavuttuamme kylpytakkeihin ja -tohveleihin ja hiivimme hihitellen samassa kerroksessa sijaitsevaa käytävää pitkin saunatiloihin. Istuimme hammamissa kunnes olimme ihan helmeileviä ja kaikki kiire oli sulanut pois. Sen jälkeen valahdimme vielä mosaiikkidivaaneille viilenemään. Raitiovaunut kolkuttelivat jossain kaukana alhaalla, muuten oli ihan hiljaista. Tytär sai valita illallispaikan. Ykkösvaihtoehto Gaijin oli täynnä, mutta kakkosvaihtoehtoon …