Month: tammikuu 2016

Cannesin illassa

Olen istunut kotona muistaakseni joulusta saakka. Kerran yritin mennä ravintolaan syömään blinejä, mutta ei niitä ollutkaan vielä tarjolla. Olen kuolemaisillani tylsyyteen. Lähdetään siis Ranskaan, leikisti. Tällä kertaa kiertelemme Cannesin illassa muutaman osoitteen verran. Hotel Carltonin terassin olen maininnutkin. Sinne siis, aperitiiveille, lokakuussa ainakin tarkeni. Viimeksi tilasin Perrier-kivennäisvettä ja sain Camparia. Ehkä taitava ja kaiken nähnyt tarjoilijakunta osaa lukea ajatuksia. Perunalastut kannetaan pöytään hopeaisella kerrosvadilla, meri tanssahtelee edessä, tuokoot vaikka piimää. Hôtel Carlton La Croisette Myös kala- ja äyriäisravintola Astoux & Brun on esitelty, ainakin täällä ja täällä. Vaan kun se on niin kiva, pelkään että kadotatte sen muististanne jos en muistuta tavan takaa! Haluaisin sinne juuri nytkin niin että tekee kipeää. Haluan simpukoita ja jääkylmää Sancerrea, astioiden kilinää ja naurunremahduksia, ihmisiä ja hulinaa! Kaikkea sitä on ollut tässä osoitteessa tarjolla jo vuodesta 1953! Astoux & Brun Rue Félix Faureen ja Rue Louis Blancin kulmassa  Välillä sielu huutaa halpaa punkkua ja pizzaa, matkabudjetillakin saattaa olla sananen sanottavana sen Carltonin reissun jälkeen. Pizzakärrystä lähellä villaa vinkkasinkin aikaisemmin, mutta cannesilaiset alhaalla kaupungissaan luottavat yhteen paikkaan erityisen uskollisesti. Rue …

Seuraavaksi valloitan estradit!

No nyt! Kaikenmaailman gaalat jäävät kakkoseksi kun eilen viattomalla kirjastoreissulla, märkänä kuin uitettu koira minut tempaistiin kerralla elämäni valokeilaan ja valioliigaan: minua pyydettiin puhumaan Hangon kirjastoon lukemisistani, aiheena “Elämäni kirjat”! Olen huipulla! Olen aivan tähtipölyssä! Olin heti ihan että käy käy käy käy käy. KÄY! Ja nyt olen ihan että MITÄ MÄ TAAS OLEN MENNYT LUPAAMAAN? Mitä jos en kerta kaikkiaan muista muita kirjoja kuin Lippe Suomalaisen muistelmat? Mitä mä oikein olen ikinä muka lukenut, pääni on aivan tyhjä? Enkö mä ollutkin dekkari-ihmisiä? Mitä jos sinne tulee IHMISIÄ? Mitä jos sinne ei tule?? Onneksi mutsini ilmoitti heti kättelyssä, että hän haluaa sitten valita ne minun elämäni kirjat. Klingeä ja Thomas Mannin Taikavuori kuulemma ainakin. Vaan mitäpä en tekisi Hangon kirjaston eteen. Sieltä, kuten varmasti monesta muustakin kirjastosta, voi saada niin ihmeellisiä aarteita käsiinsä. Missäs postauksessa sainkaan lukijalta vinkin Marcel Pagnolin (elokuvasta ja) kirjasta Le château de ma mére, vuodelta 1972. Pistin tiedustelua kirjastoon eikä aikaakaan kun kipaisin kadun yli, läpi salaisen puutarhan ja hain kermanväriseksi haalistuneen kirjan lainaan, ja vieläpä ranskaksi! Joka tapauksessa, siellä minä …

Nakuna Kreikkaan?

Olemme taas mutsin kanssa katselleet dokkareita Areenasta. Hän tahollaan Helsingin Katajanokalla ja minä täällä Hangossani. Sitten viestitellään vimmatusti. Mutsi vinkkasi ruotsalaisesta henkilökuvasta “Opperan voimahahmo“, joka kertoo Kjerstin Dellertistä. Minusta se oli vähän tylsä, mutta totta mooses lämpenin sen rokokooteatterin seinien väreille ja Kjerstinin kodin kirjapinoille. Minä vinkkasin minidokkarista “Dance for two“, joka on ihmeellinen pieni tarina kahdesta tanssijasta, jotka tapaavat 60 vuoden jälkeen. Mutta nyt me molemmat, mutsi ja minä, haluaisimme purjehtia alasti Kreikkaan. Syynä on Leroksen auringon läpäisemä dokumentti Christine Schildtsistä, Göran Schildtsin puolisosta. En kerta kaikkiaan voi vastustaa elokuvia, jotka sisältävät kaitafilminpätkiä 1960-1970-luvuilta! Silmä ahmii näkymiä samalla kun ulkona paiskoo loskaa: kuuratun valkoiseksi kalkittu ikivanha Villa Kolkis sinisine ikkunanpokineen ja ovineen, pitkät muoviliinalla peitetyt illallispöydät ravintolan loisteputkien alla, laulun ja tanssin pyörteet, kuuma, tömisevä maa, josta kasvaa kippuroita oliivipuita… Lämpö, valo, värit… Niin, ja ne alastomat pulahdukset suoraan purjeveneen kannelta turkoosiin Egeanmereen. Jäämme odottamaan yhteydenottoja Kreikan saaristoon suuntaavilta kapteeneilta. Mä voin hoitaa brykan jos sä mutsi otat byssan? Kuva Göran Schildtistä: Villa Schildt Luvussa juuri nyt ihan kohta: Göran Schildt, Dianan saari Camilla …

Blogi 5 vuotta!

Blogi täyttää tänään viisi vuotta. Ensimmäinen suttuinen kuva ja pieni varovainen (silti jo ihan oman oloinen) teksti laitettiin linjoille 23.1.2011. Olisin toivonut, että meillä olisi ollut jotain ihania juhlajuttuja teille varastossa, yllätyksiä, sanan ja kuvan säkenöintiä, mutta ei. Tällä hetkellä jopa muutaman sanan kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja uusia kuvia ei ole otettu viikkoihin. Kuitenkin: jos jotakin olen viiden vuoden aikana oppinut niin sen, että vain kirjoittamalla pystyy puhkaisemaan kirjoituskammon. Minkälaista se sitten on, tämä sairaan kaunis elämäni bloggarina? Se on sellaista, että sitä ei oikein osaa edes kuvailla, siitä on tullut niin iso osa identiteettiä ja ilmaisua. Kuin ylimääräinen keuhko tai jotain, jota olisi hyvin vaikea enää irrottaa itsestä. Se on sellaista, että illalla miettii valmiiksi puolustuspuhetta siltä varalta, että joku loukkaantuu kun kutsun äitiäni “hemmetin eläkeläiseksi” ja sellaista, että ylianalysoi sanaa “saatana”, ja selittää itse itselleen (kahtiajakautunut persoonallisuus, Kirjatoukka selittää Annalle) että niin voimakkaaseen sanaan piti turvautua saadakseen ilmoille sen hetkinen turhautuminen (ei liittynyt siis mitenkään siihen hemmetin eläkeläiseen). Sitten sitä sammuttaa valot ja muistaa kaikki ne jutut, joiden osalta on luvannut palata aiheeseen, …

Liisa ihmemaassa

Sanoinko jo, että elän toista murrosikää? Ei, ei tämä ehkä olekaan murrosikää, tämä on mitä luultavimmin uhmaikä. Kyseenalaistan yhtäkkiä kaiken. Kehotin uuden vuoden koosteessani teitä (mutta ennen kaikkea itseäni) myös olemaan rimpuilematta. Silti jatkoin rimpuilemista ennen kuin muste oli ehtinyt kehotuksesta kuivua. Luulen, että uhmaiän lisäksi syynä rimpuiluun voisi yhtenä syynä olla se, että ensimmäinen lapseni, vasta kapaloista kuoriutunut, vaaleanpunainen, nukkapäinen vauva on parin viikon kuluttua aikuinen. … ja jos hän on aikuinen, niin mikäs helvetti minä sitten olen? Blogikin täyttää ihan kohta viisi vuotta. Blogillekin se on jo jonkunlainen etappi, täysi ikä. Me molemmat haemme nyt suuntaa, blogini ja minä. Kavahdamme seisovaa vettä, johon olemme unohtuneet seisomaan. On tullut tarve saavuttaa jotakin. Mutta epäilemme; emmekö osaa vai emmekö uskalla? Niin se usein on, tammikuussa, niukassa valossa. Ei siis heittäydytä liian dramaattisiksi, vaikka se luonteenomaista olisikin, meille molemmille, blogilleni ja minulle. Siitä tyttösestä sen sijaan, melkein aikuisesta, on kasvanut silmieni alla ja silti kuin salaa (kuin simpukan kohinasta) valtavan viisas ja hyvä ihminen. Oikea helmi. Kun katselen häntä ja hänen yhtä lailla täyspäisiä sisaruksiaan ruokapöydän …

Look like Lou 7

Lou tykkää lumesta, Lou’n polvi ei tykkää kylmästä. Siinäpä yhtälö. Lou’n tyyli ei pakkasta säikähdä, Lou on staili kesät talvet. Mannerheimin pomppaa muistuttava lammasturkki painaa kuin olisi kullasta tehty, mutta sen sisällä voi olla yhtä aikaa lämmin ja ihanasti cool. Pipo: Hangon Käsityöläiset, Villa Orrman Takki: Ruotsin Armeija, ostettu Degerbyn army-kaupasta aikoja sitten. Villapusero: Tallinnasta, torilta, venäläisten mummojen käsin tekemä Farkut: Levi’s Hansikkaat: Ludowican äidin, Essie-vainaan vanhat. Nahkaa ja lampaankarvaa. Kengät: Salomon Rillit: Archipelago Kuvauspaikka: Hangon Bulevardi. Edelliset Lou’t täällä.

Le Parc de la Colline de Château

Nizzan rantabulevardin päässä, ylhäällä “linnakukkulalla” solisee suuri vesiputous, mutta mitään linnaa siellä ei enää ole. Sen sijaan näköalatasanteelta voi ihailla alla levittäytyvää rantaa ja kaupunkia. Juuri tänne kreikkalaiset perustivat Nikaian, jo ennen ajanlaskumme alkua. Matkalla ylös, tai alas, on pieni pétanque-kenttä, jonne ikivanhat Nizzan vanhan kaupungin asukkaat kolistelevat pienestä rautaportista, vetävät portin visusti säppiin perässään ja pujottavat suuren ja painavan avaimen esiliinansa tai kiiltäviksi kuluneiden samettihousujensa taskuun.

Iho kiittää

Kylmää ja kuivaa, huokaa iho. Mutta ei hätää, Kirjatoukka on löytänyt teille ihmeaineen! Sommitelman alareunassa on vaatimattoman näköinen pieni pullo, jossa on vihreää öljyä. Kyseessä on Marja Entrichin avokadoöljy ja se on ollut tammikuuni pelastus. Levitän öljyn illalla ennen nukkumaanmenoa ja olen aamusella kuin merestä noussut Venus. Tai no iho ei ainakaan kiristä vaan on tasainen ja jotenkin levollinen. Ihanaa, ihanaa lientä! Saman sarjan “aurinkopuikko” minulla on ollut käytössä yöpöydällä huulirasvana jo vuosia, sipaisen sitä usein myös silmänympäryksiin vaikken tiedä onko se sallittua. Pidän toista puikkoa kesällä rantakassissa poskipäitä ja muita auringolle alttiita alueita varten. Tähän olen yhtä koukussa kuin Dijon-sinappiin, alan panikoitua ellei koko ajan ole varastossa ainakin yhtä korkkaamatonta putkiloa. Elisabeth Ardenin 8 Hour Cream on kyllä melkein samalla viivalla, sitä on käsien ulottuvilla AINA. Muita uusia ja vanhoja ihonhoitopurnukoita: Kasvojen pudistukseen: Olen vuosia vannonut Clarinsin Daily Energizer-puhdistusgeelin nimiin. Nyt kun tuubi oli loppu ja lähimpään Clarins-purkkiin matkaa varmaankin sata kilometriä, otin testiin lähiapteekista La Roche-Posayn Rosaliac-sarjan Micellaire-geelin. Trés vakuuttavaa kamaa, tykkään! (Minä kyllä levitän geelin käsin ja huuhtelen vedellä, vaikka toisin ohjeistetaan. Olen …

Suloinen Menton

Jotenkin olin saanut päähäni, että tällä syyslomamatkallamme ehdimme lopulta tehdä ja nähdä harvinaisen vähän. No miten sen nyt ottaa, tämä taitaa olla kolmannen Villa Le Menestrel-matkakertomuksemme osa numero 16. Epäilemättä teistä tämä loputon vaeltelu kuukausikaupalla, varsinainen odysseia, on “ratkiriemukasta”. Mutta uskokaa pois, loppu häämöttää. Vasta tällä matkalla maltoimme seikkailla Italian puolelle, ja silloinkin vain pariksi tunniksi. Matkalla pysähdyimme Mentoniin, koska Cocteau. Vierailtuamme aikaisemmin keväällä Cocteaun värittämässä Villa Santo Sospirissa ja selvittyämme siellä kokemastamme ja näkemästämme hengästyneinä ulos oli selvää, että Menton, joka pitää Cocteauta suorastaan adoptiopoikanaan, ja Musée Jean Cocteau olisivat seuraavan matkamme to do-listalla. Mutta voi. Museo oli koleahko, en tavoittanut Cocteaun vimmaa. Kai kaikki tuntuu kalsealta Santo Sospirin jälkeen… Menton sen sijaan! Menton on hirmuisen viehättävä. Jos laitat silmät kiinni ja yhdistelet suloisuuksia, joita mielikuvituksesi maalailee Pinterestin lailla kun syötät tietoisuuteen sanat turkoosin meren rannalla sijaitseva eteläranskalainen pikkukaupunki  – sitä kaikkea on Menton. Vuorten kainalossa, suolaveden sylissä nököttää rimpsu macarons-leivosten värisiä taloja. Kukkien valloittamissa puistoissa ja puutarhoissa suhisevat palmunlehvät ja solisevat suihkulähteet. Rantabulevardilla oli lokakuussakin vielä niin lämmintä, että söimme lounaan terassilla aurinkovarjon alla. …

Hemingwayn loppu

Lopettelin juuri A.E. Hotchnerin muistelmateoksen Papa Hemingway (1966). En oikeastaan ole koskaan tajunnut kuinka hurjia Ernest Hemingwayn viimeiset vuodet olivat ja minkälainen mylly edelsi surullista loppua. Tämä kirja kertoo juuri niistä ajoista, Hotchner oli Hemingwayn uskottu mies viimeiset kymmenisen vuotta. Kirjassa muutos elämänjanoisesta, luovuutta pursuavasta, maailmaa kiertävästä, metsästävästä ja kalastavasta, palkitusta ja jumaloidusta kirjailijasta mieleltään järkkyväksi ihmisraunioksi on kiihkottomasti mutta raastavasti kuvattu. Haluaisin vain lukea loputtomiin iloisista Euroopankiertueista, joilla kiidetään härkätaistelusta toiseen roseepulloja ja jäitä repussa, hyvin syöden ja nauttien koko olemassaolon ihanuudesta. Mutta jostain syystä häränvahvuisen miehen pää hajoaa jo kauan ennen kuuluisaa laukausta. Vuonna 1920 syntynyt Hotcher on vastikään, kunnioitettavassa 94 vuoden iässä julkaissut lisää ystävästään. Nyt vuorossa on kaikista tärkein: rakkaus, vaimot, varsinkin kaksi ensimmäistä. Kirjan nimi on Hemingway in Love (2015) ja voit lukea kirjasta lisää esimerkiksi täältä. Nyt kun viimeiset vuodet vaikeuksineen valkenivat tälle lukijalle, on hämmästyttävää, että Nuoruuteni Pariisi ylipäätänsä koskaan valmistui. Onneksi kirjoittaminen oli Hemingwayllä ilmeisesti selkäytimessä, silloinkin kun kaikki muu alkoi pettää. Lue lisää: Hemingwayn jäljillä ollaan oltu toki ennenkin.