Month: joulukuu 2015

Joulurauha on julistettu, siis riehaantukaa

Veljeni Kakka-Jupe No niin, siitä rumasta naamarista oli sitten tietysti ihan hirveästi iloa ja riemua. Perhanan broidi. Jouluaaton lempihetkeni on jo traditioksi muodostunut tapamme kiskoa kaikki kynnelle kykenevät tutut aamupäiväkävelyltä ja joulurauhan julistuksesta Hangon kaupungintalon parvekkeen alta meille Bulevardille juomaan joulumaljoja. Tunnelma on aina vapautunut, kaikki on tehty joulun eteen mitä tehtävissä on, aika on pitkää ja venyvää. Rekilauluja lauletaan, ilmakitaraa soitetaan ja nauru raikuu. Kaksi tuntia myöhemmin jäljellä on vain iloa tiukkuvat kiviseinät, kumolleen kaatuneita kuohuviinilaseja ja pari pistaasipähkinänkuorta. Oli aika aloittaa pöydän kattaminen iltaa varten. Pikkuruisen veljenpojan bravuuri musiikkirintamalla oli Tuiki, tuiki tähtönen, saimme esityksen virallisine alustuspuheineen, viittomineen ja loppukumarruksineen varmaankin 60 kertaa joulupäivien saatossa. Ja sitten kiidettiin taas ringissä pöydän ympäri. Keksimme hulluuspäissämme alkujoulusta, että milloin ikinä kukaan keksiikin toivoa pöydän ympäri tanssimista, silloin tanssitaan. Ja arvaatteko kuka oli kiihkein ympärijuoksun huutaja? Ei… Ei… Ei. Vaan mummo! Videokuvaakin on piiritanssista olemassa, tiedänpähän millä kiristää sukulaisia tulevaisuudessa. Meillä ei kertakaikkiaan ole lauluääntä kellään, ennemminkin olemme megafoneja. Megafoniperhe.

Joulukotia

Toivuttuani siitä järkytyksestä, että veljeni, jonka ainoa tehtävä oli tuoda samppanjaa joulupöytään, päättikin korvata kuplajuoman tekokakalla, pierupillillä, rumalla naamarilla ja irtosormella, otin selviytymisstrategiakseni heittäytymisen virran vietäväksi. Jos minun oli tarkoitus juhlia tätä joulua muovinen kakkakikkare kuusen alla, olkoon sitten niin. (Ei mennyt ihan niin kuin Belgian Lempillä…) Sukujoulun ehdoton onnistumisen edellytys oli sijoittaa vieraat oman katon alta hotelliin. Kovin kauas emme heitä laskeneet, sillä meitä vastapäätä on tälle porukalle varsin passeli majoituspaikka: Hangon vanha poliisiasema Hotel Bulevard. Ja niin äitini, isäni, veljeni ja veljenpoikani viettivät muutamat täysikuun valaisemat jouluyöt arvolleen sopivasti parissa putkassa. Heistä pidettiin siellä niin hyvää huolta, että oli työn ja tuskan takana houkutella mölyävä joukko välillä kadun yli meidän matalaan majaamme majatalon väkeä viihdyttämästä. Yllä pari kuvaa joulukodistamme. Pitää vielä yrittää tuuppia Herra Kameraa keittiön suuren kaari-ikkunan suuntaan kun tiedän teidän siitä niin kovasti pitävän. Sitä paitsi ikkunan kruunasivat tänäkin vuonna legendaarinen kalanmuotoisella kuumailmapallolla lentävä joulupukki seurueineen ja välkkyvä, luminen kylähässäkkä, jota kiertää pikkuinen punainen juna. Murto-osa lahjoistakin kuvassa vilahtaa, kukkulan kuninkaana uusi munakuppi. Tai ei ihan uusi, itse asiassa yhtä vanha kuin …

Vingt ans sans dormir

Suku on hajaantunut, olo on kuin pyörremyrskyn silmästä selvinneellä. Olemme tanssineet sata kertaa ruokapöydän ympäri laulaa loilottaen, pelanneet erän toisensa jälkeen Aliasta ja Trivialia, ja tietenkin syöneet, syöneet ja syöneet. Herra Kamera, vanhan kunnon kotijoulun ystävä hyvästeli alkuiltapäivästä oviaukossa lempeästi hymyillen anoppinsa, appensa, lankonsa ja tämän pikkupojan, venytteli nautinnollisesti ja köllähti sohvalle: ”Ihanaa, nyt voi vain lueskella!” Minä jäin tuijottamaan keittiötä. Mummo oli vielä noin 30 sekuntia ennen lähtöä kaatanut punaviinit pöydälle, matolle, sohvatyynylle ja keittiöpyyhkeille. Tiskipöytä oli kukkuroillaan likaisia astioita läksiäislounaalta, astianpesukone junnasi uupunein kierroksin loppuun edellistä satsia. Kuusesta oli tippunut puolet neulasista, suklaanmuruja, puoliksi syötyjä piparminttutankoja ja granaattiomenansiemeniä hankautui villasukkien pohjassa nojatuolilta toiselle ja roskikset pursuivat tavaraa. Hella oli ylikuohuneen riisipuuron ja karkailleiden herneiden peitossa. Aamukahviin lorauteltu Bailey’s ja makea vaaleanpunainen kuohuviini olivat tehneet tahmeita renkaita kaikille tasoille. Valkoisista pöytäliinoista saattoi lukea joulun menun, steariinin kirjailemien merkkien välistä. Tartuin imuriin ja rättiin ja pistin pyykinpesukoneenkin töihin. Mutta hei. Joko saa miettiä Uuden Vuoden bileitä? Jospa yrittäisin kerrankin juhlia silloin kuin muutkin, enkä aina vain tiistaisin? Jospa ottaisimmekin tänä vuonna juhlien teemaksi legendaarisen pariisilaisen …

Helsingin jouluvalot

Eräänä marraskuisena päivänä Herra Kamera päätti haaveksivasti hymyillen mutta painokkaasti, että hän haluaa tänä vuonna sellaisen vanhan kunnon kotijoulun. Kutsuttuaan liudan sukulaisiani tanssimaan kuusen ympärillä (voi kyllä, he todella tekevät sitä. He myös lähettelevät minulle ääniviestejä joululauluharjoituksistaan) hän lähti noin kuukaudeksi keikoilleen, kääntyen kotona välillä vain kuin varjo, lähinnä yön pimeinä tunteina. Minulle jäi siinä tohinassa hiukan epäselväksi kuka sen vanhan kunnon kotijoulun rakentaa, ja aikani sitä hämärässä tupasessani ihmeteltyäni päätin lopulta lähteä pienten ankanpoikasteni kanssa pohtimaan asiaa jouluviikon aluksi Helsingin humuun. Ehkä parempi ettemme ole jaloissa pyörimässä kun kotona joulua tehdään. Yhtä hyvin voimme katsella kaikessa rauhassa Espan jouluvaloja. Varasin siis taas hotellihuoneen. Aina silloin tällöin saa lukea ihmisistä, jotka jäävät asumaan hotelliin ikihyviksi; Oscar Wilde asui Pariisin Hotel d’Alsacessa, Coco Chanel ja Ernest Hemingway Ritzissä, Tennessee Williams New Yorkin Elyséessä ja niin edelleen, mutta myös ihan tavallisia tallaajia on päättänyt elää elämänsä resepsuunin lähettyvillä. Ymmärrän heitä hyvin. Kahden päivän jouluvalomatkamme oli vaiherikas. En tiennytkään, että Stockalla on oma ensiapuhemmo. Nyt tiedän. Jos joku lukijoistamme näki meidät kiitämässä Aleksanterinkadulla verisinä, niin kyseessä oli vain …

Ostereita ja samppanjaa

Koska se joulu nyt nurkissa kuitenkin pyörii eikä meillä hyvin syömisen suhteen olla koskaan oltu graah, niin palautetaanpa mieleen lukijamme Tytin minulle pari vuotta sitten lähettämä pariisilaisravintolan joulumenu. Menun on jossain yhteydessä (olisiko voinut olla Hannu Väisäsen kuvittamassa kirjassa Dionysoksen jäljillä – ranskalaista ruokakulttuuria?) esitellyt kulinaristi ja suuri Ranskan-ystävä Jukka Mannerkorpi-vainaa. Samppanjaa ja oliiveita Hanhenmaksaa kera Sauternes-viinin Kinkkua ja melonia Ostereita ja Rieslingiä Piikkikampleaa ja tryffelivoita Villisikaa, kananpoikaa tai kapuunia eli syöttökukkoa ”Normandialainen reikä” (tilkka Calvadosta siis, ruokahalun uudelleen herättäjäksi!) Vihreä salaatti ja mineraalivettä Kuutta sorttia juustoja Hedelmäsorbetti Pistaasikohokas Kahvi ja konjakki Kuvituksena tässä Jean- Francois de Triyn kuuluisa Le Déjeuner d’Huîtres vuodelta 1735. Teoksessa nautitaan Ludvig XV:n hovissa suurella halulla ostereita ja samppanjaa metsästysretken jälkeen. Arvellaan, että se on ensimmäinen kerta kuin tuolloin vasta muutamia kymmeniä vuosia aikaisemmin munkki Dom Perignonin kehittelemä kuplajuoma ja tunnistettava samppanjapullo esiintyvät maalauksessa. Ihana pieni video tutustuttaa teidän maalaukseen tarkemmin (mutta vain ranskankielellä). J.K. Hei Tytti korjasi menun lähteen, kyseessä oli Jukka Mannerkorven juttu Kateria-lehdessä nro 6/1990!

Louder than a bomb

Nonni. Nyt mä sitten haluaisin järjestää valtakunnallisen Poetry Slamin nuorille. A mic. A stage. A pen. A page. Louder than a bomb. Mulle ei pitäisi näyttää mitään näin kiihdyttävää, olen yllytyshullumpi kuin yllytyshullujen maan yllytyshullu keisari. (Paitsi siis mitä tulee jouluun, jouluna mä taannun.) Minun pitäisi oikeastaan vain katsoa Linnan avaimia uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, sillä todennäköisesti en saa ostettua linnaa Skotlannista ihan heti kohta. Chicagossa järjestetään vuosittain maailman suurin nuorten runoustapahtuma, runonlausuntakilpailu Louder than a bomb. Sadat nuoret yli kuudestakymmenestä alueen koulusta osallistuvat yksilö- ja ryhmäesityksin. Koulujen Poetry Clubit äidinkieltenopettajien johdolla valmentavat tiimejään koko vuoden. Tätä tapahtumaa, vuoden 2008 kilpailuun osallistumista ja siihen valmistautumista dokumentti seuraa muutaman teinin ja heidän joukkueidensa kautta. Taustatarinoista kasvaa kuva erilaisita kohtaloista. Elokuvassa runous raikaa ja roiskuu räpin lailla ja täyslaidallinen nuorta tunnetta ja tuskaa purskautetaan hurjasti hurraavan tuhatpäisen yleisön niskaan. Sanat todella tulevat kuin tykin suusta, ja mitä sanoja! Aivan sairaan hienoa ja hurjaa. Elokuva on katsottavissa esimerkiksi Netflixissä. Niin että katso. Louder than a bomb – runotapahtuman sivuille pääset tästä. Louder than a bomb – elokuvan …

Graah

Graaaaah. Siis niinku ihan kaikki: graaaaaaaaaaaaah. Kävin Paku-Villen kanssa pikapikaa salaattilounaalla Lillanissa. Paku-Ville oli positiivisella tuulella ja rakasti kaikkea: Håkan Hellströmiä, Sara Forsbergiä, saaristolaisia aivan eritoten, käsilaukun näköistä kaiutinta, jotain hemmetin itävaltalaista hotellia, kypsentämättömiä vihanneksia, nukkekoteja, junia, missikisoja, suolaa, Lauri Tähkää… siis ihan kaikkea. Varsinainen pieni päivänsäde. Minä olin negatiivisella tuulella. Niskat lukossa, rahat lopussa, sanat vähissä, unet hukassa, kämppä kaaoksessa, aivot jumissa, joulu tulossa, lahjanarut solmussa, sukulaiset jo junassa. Sanonko mä mihin mun puolesta saatte tökkiä kaikki neilikat. Graaaaaaaaaaah! Mites teillä? Kuvassa: Charlotte Gainsbourg

Saa selailla!

Kolmannella reissullamme Villa Le Menestreliin minulla oli mieleinen tehtävä. Sain valita ja ostaa muutamia taidekirjoja villan vieraille selailtavaksi. Ujostelin vähän, raaskin ostaa vain muutaman vaikka olinkin saanut talon omistajilta vapaat kädet (ja sopivan budjetin). Ajattelin täydentää valikoimaa kaikessa rauhassa kirjakaupoissa ja nettikirjakaupoissa seuraavaa vierailua odotellessa, nyt kun olen saanut hengityksen tasaantumaan tästä unelmien toimeksiannosta. Mutta näillä pääsee oikein hyvin alkuun; on Rivieralla vaikuttaneita taiteilijoita, Côte d’Azurin historiaa, menneiden aikojen lumoa. Vuosi sitten istuimme iltaisin pimeän tullen juuri tuossa olohuoneessa, huudatimme televisiosta ranskalaisia loputtomia keskusteluohjelmia, lohkaisimme juustosta palan ja nostimme retkistä väsyneet kinttumme ylös. Päivällä pariovet sai avata apposen ammolleen, kun aurinko lämmitti pation. Siirsimme toimiston ja kaiken käteen sattuvan luettavan ulos kivimuurin viereen, jossa lounaslautasen viereen unohtunut roseelasillinenkin lämpeni aivan liian nopeasti. Joulukuussa. Myönnän, ikävä on. Ikävätön väliaika lyhenee lyhenemistään, matka matkalta. Nälkä kasvaa syödessä, niinhän sanotaan. Etelä-Ranska tarttuu paidanhelmaan ja roikkuu mukana milloin savun tuoksuna, milloin sirkkojen sirityksenä, milloin valona, joka on kuin silkkihuntu aamujen yllä. Onneksi pian koittaa kevät, ja keväälle hommia. Villa Le Menestrelin naapurihuvila on pian sekin vuokrattavissa, ja me käymme …

Piipahdus palatsissa

Kas peilikuvia! Sanoinhan että aktivoidumme niiden osalta nimenomaan museoissa. Tässä suipistellaan suuta syksyllä Nizzan vanhassa kaupungissa, värikäs kuvauspaikka on nimeltään Palais Lascaris. Olimme hiukan uupuneita kaikkeen kiertämiseen tuolloin, edes kattofreskojen paljaspyllyiset enkelit eivät saaneet meitä keskittymään. Leijuimme hajamielisesti huoneesta toiseen. Palatsissa on pilvin pimein vanhoja soittimia, joita silmäilimme laiskasti. Yhdessä huoneessa joku tapailikin antiikkista pimpotinta, istuimme aikamme ja kuuntelimme sävykästä soittoa. Koska emme niinkään ymmärrä satoja vuosia vanhojen soitinten päälle, annoimme ajatustemme harhailla niissä ajoissa kun huoneet ovat vielä olleet asuttuja. Kapealla kujalla sijaitseva palatsimuseo on melkein kiinni vastapäisessä talossa, kadulta ei tahdo huomata tätä pientä helmeä. Mikään elämää suurempi elämys Palais Lascaris ei meille ollut, mutta vaatimattoman sisäänkäynnin takana on kuitenkin menneiden aikojen loistoa ja museo tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen 1600-luvun alkupuolen arkkitehtuuriin. Ja palatsin värit, ne valloittavat. Palatsi sijaitsee saman kadun (Rue Droite) varrella kuin kaimansa, ravintola Le Petit Lascaris, josta kirjoitimme ja jota suosittelimme täällä. 

He named me Malala

Raahauduin vähän skeptisenä eilen leffaan. Mitä uutta elokuva enää voisi antaa rohkean Malala-tytön tarinaan, jonka kaikki olivat jo kuulleet? No kuule aika paljon. Suorastaan tärisin elokuvan lopputekstit läpi. Miksi me emme tee mitään? Tai ainakaan tarpeeksi? Yhden asian päätin sillä hetkellä kun astelin elokuvateatterin portaita alas ja ulos. Keksin jonkun keinon, että saamme esitettyä elokuvan täällä Hangossa kaikille yläasteen ja lukion oppilaille, suomen- ja ruotsinkielisille. He named me Malala on hyvin tehty elokuva. Se ei mässäile aiheen rankkuudella, mutta auttaa ymmärtämään Lähi-idän tilannetta ja taustoja. Se osoittaa Malalan olevan paitsi käsittämättömän rohkea, myös ihan tavallinen tyttö. Jos ihan tavallinen tyttö voi saada noin paljon aikaiseksi, senkin jälkeen kun on ottanut Talebaneilta kuulan kalloonsa, niin meillä ei ole oikeastaan mitään selityksiä saamattomuudellemme. Jos me esimerkiksi käyttäisimme edes osan jouluhulluuteen kuluvasta ajasta ja rahasta maailman lasten ja varsinkin tyttöjen koulutuksen mahdollistamiseen, olisimmeko jo voiton puolella? Vaan Malalapa ei ole ollenkaan tämmöinen kaltaiseni syyllistävä kyylä. Hän tyynen rauhallisesti kiertää maailmaa, tapaa valtiomiehiä ja -naisia ja saa ihmiset kuuntelemaan ja toimimaan. Siinä ohella hän guuglailee komeita urheilijapoikia, nauraa veljilleen …