Month: syyskuu 2015

Synttärilahjoja ei enää niin pienelle pojalle

Palataan vielä pojan synttäreihin. Minusta tuommoiselle ei ihan niin pienelle pojalle on jotenkin kaikista vaikeinta keksiä lahjaa. Jalkapalloja on jo ainakin kolme, lahjatoivelistalla lukee kissa tai älyttömän kokoinen tietokoneen näyttö alkaen 700 euroa, ja nokkelatkin lelut ovat olevinaan lapsellisia. Paitsi jos ne ovat kauko-ohjattavia. Kirjat käyvät, mutta niitä on ainakin vieraiden vaikea ostaa, kun ei olemassa olevasta kirjastosta tiedä. Sukat tai muut pehmeät paketit ovat ihan no-no*, vaatteet pitää saada valita jo itse. Meidän vieraamme olivat nokkelia, ja heidän lahjansa niin kivoja, että vinkkaan muillekin. Jos ideoita kaipaatte. Poika sai nimittäin lahjaksi nerokkaita lahjakortteja. Lahjakortteja keilahalliin keilaamaan, ensi kesänä suppaamaan, Viiskulman karkkikauppaan shoppailemaan. Tekemistä ja kokemista ja elämyksiä siis. Ja vaarilta puukon ja mummolta setelin! Juhlat, ne ovat lahja nekin. (*Se Putte’s Pizza t-paita osui kyllä coolius-hermoon ihan kympillä!)

Gaalaunia

Blog Awards -gaala lähestyy. Viime yönä näin unta, että menin gaalaan ilman paitaa, sillä The Juhlapaitani (jota taitavat kädet parhaillaan väkertävät) olikin Pete Parkkosen päällä. Lavalla. Joku yhteisymmärrys meillä asiain tolasta kuitenkin oli, sillä Pete Parkkonen iski minulle silmää. Paita näytti ihan hemmetin hyvältä hänen yllään, paljetteineen kaikkineen, mikä oli henkisesti hiukan rassaavaa. Mutta jotain outoa paidassa oli. Rintamus oli täynnä monimutkaista, kantaaottavaa tekstiä, välillä Coca-Colan fontilla. En saanut selvää mitä paidassa luki ja panikoin hiukan. Sitten Pete Parkkonen veti minun juhlapaidassani raivokkaan biisin, paljon leveää haara-asentoa ja taipumista mikrofonin puoleen ja sen sellaista, ja minä istuin katselemassa yleisön joukossa. Ajattelin, että ehkä tämä kääntyy kuitenkin minun hyväkseni, onhan minut jostain syystä laitettu Yhteiskunta-kategoriaan ja tässä on jotain painavaa nyt meneillään vaikken mitään mistään ymmärräkään. Ja kuten vain unessa voi tietää, tiesin, että saisin esityksen jälkeen paidankin päälleni. Kyllä jännittää jo se perjantai. Kuva: Cher Met Galassa 1974.

Punajuurijippo

Ja niistä Nissen punajuurista syntyi sitten sunnuntaina makoisa paistos, niin yksinkertainen ohjeeltaan, että melkein ei kehtaa edes ylös kirjata, mutta toisaalta juuri simppeleistähän itsekin aina innostun! Keitä punajuuret kuorineen, kokeile haarukanpiikeillä sopiva kypsyys (napakka). Huuhtele kylmällä vedellä ja kuori. Näin kuori irtoaa helposti, vaikka värikästä puuhaahan se edelleen on. Lohko punajuuret uunivuokaan, kääntele oliiviöljyllä kiiltäviksi. Murustele sinihomejuustoa lohkojen sekaan, mausta suolalla, mustapippurilla ja tuoreella timjamilla. Paahda koko hässäkkää hetki uunissa, niin että juusto sulaa ja punajuuret kääntyvät makeiksi. Pöydässä voit lohkaista lisää Roquefortia punajuurillesi. Heittele myös muutama saksanpähkinä ja lisää tuoretta timjamia annoksen päälle. Vanhemman vuosikerran balsamico on melkein siirappia koostumukseltaan, sitä voi kiertää muutaman tipan lautasen reunalle. Sormisuola on hyvä olla käden ulottuvilla. Teimme punajuuria ison kasan, lisukkeeksi koko alkuviikolle. Maanantaikävelyllä löysinkin kauniin tatin läheltä Neljän Tuulen Tupaa. Siivutin tatin lakin ihan ohuiksi lastuiksi, paahdoin ensin kuivalla pannulla, sitten voissa ja valkosipulissa. Sormien hieromaa suolaa pintaan, ja lastut vielä lounaspunajuurien päälle. Syysherkkua parhaimmillaan.

Ostoksilla lähimaastossa

Sunnuntaina olimme punajuuria vailla, joten loikkasimme autoon ja ajelimme aamutuimaan kymmenisen minuutin matkan Hangon keskustasta Täktomintietä Sjöbergin Nissen tilalle. Siellä tilakauppa, eli hallinkulma on avoinna aina, itsepalveluperiaatteella. Morjesta talonväkeä jos he pihapiirissä hääräilevät ja nykäise vain rohkeasti ovesta, sisällä on sellainen supermarketti kuin kulloinenkin satokausi suo. Saimme punajuuremme, sellaisia pitkähköjä, puikulaisia, sekä värikkäitä tomaatteja, kanttarelleja, vihreitä papuja (brytbönor) ja munia. Jäimme pihaan lepertelemään vielä lampaille ja komean kukon vahtimalle kanalaumalle, aurinkoisena päivänä omenapuiden alla oli melkoisen idyllistä. Jatkoimme matkaa vielä kyselemään Havsgårdin ylämaankarjan kuulumisia. Ja hyväähän sinne kuului, oli pientä pörröpäätä ja muutenkin mukavan näköiset oltavat syysloistossa kylpevillä pelloilla.  Tällä kertaa emme kuitenkaan syöneet heitä, meillä oli suunnitelmissa hakea savulohta Magnuksen kalapuodista Hangonkylän satamasta. Lehmien ja sonnien lisäksi meidän eläinkierroksemme täydentyi Havsgårdin Arja-emännän sympaattisilla koirilla kun ajelimme niittypolulla vastakkain. Roquefortin punajuurieni kylkeen jouduin hakemaan ihan tavallisesta kaupasta, mutta muuten kaikki ainekset pitkään sunnuntailounaaseen löytyivät paikallisilta hurmureilta. Suosittelen! Nisse Sjöbergin tila Västankärrsvägen 40 Hangö (Täktomintiestä irtautuvassa tienhaarassa on kyltti, jossa lukee Sjöberg.)

Be not inhospitable to strangers

Ui, iski Pariisi-ikävä. New York Timesin nettiartikkelin 36 Hours on the Right Bank, Paris yhteydessä on ihana videoklippi, jonka mukaan ainakin minä haluaisin suunnistaa pitkin poikin Pariisia (sen oikeaa rantaa, in this case). Katsokaa ja ikävöikää mun kanssa, tarvitsen vertaistukea. Haluan syödä juuri tuolla Poulettessa lounaaksi pihviä, ranskalaisia perunoita ja vihreää, sykeröistä, ihanan viinietikkaista salaattia, mielellään juuri noiden ihmisten kanssa, käsiäni heilutellen, suutani suipistellen. Haluan mennä La Librairie de Passager-kirjakauppaan haahuilemaan ja selvittämään päätäni ja sitten ostoksille iltaa varten tuohon ihanaan viinienmaistelupaikkaan ja apua iltapäiväviinille tuonne, missä viinit ovat maan makuisia ja okei sitten, mustavalkoisen klubin voin jättää väliin, koska nukkumaanmenoaika kello 22. Haluan siis näköjään Pariisiin juomaan viiniä.  Ei se huono syy ole sekään. Haluan myös Shakespeare & Company-kirjakauppaan ostoksille, enkä pelkästään kirjojen tähden. (No okei, pari ihan pientä: haluan tämän. Ja kenties tämän. Ja aaaaaaaaaaa tämän!) Vaan pakkomielle saada tuommoinen kangaskassi. On heillä toki nettikauppakin, mutta miksi astua nettikauppaan, jos voi lentää Pariisiin? Ja teidän on PAKKO katsoa tämäkin pieni video, voisiko KUKAAN vastustaa tuommoista lahjaa, en ainakaan minä. Oi kun se sujauttaa sen …

Sirkushuveja Kuusisaaressa

Muutama sen lukija arvasi tai tiesi, takkikuvausten taustalla näkyi Villa Gyllenberg. Villa Gyllenbergin näyttely Naamiaisia, sirkushuveja ja katutaidetta avautui vastikään ja me kävimme katsomassa sen melkein tuoreeltaan keskiviikkona, vinossa iltavalossa, juuri ennen sulkemisaikaa. Pieni näyttely oli lumoava, ja kuten tiedätte, meistä on ihanaa hiippailla kotimuseoissa. Kiersimme talon myös ulkoa, mereen ulottuvassa puutarhassa meidät vastaanotti poluille pursuava syyshortensia. Aurinko putosi purppuraisena taivaanrannan taakse, vanhat puut pudottelivat jännittäviä varjoja jalanjälkiimme. Kaunis allas pienine rappusineen oli vedestä tyhjä. Näyttelyaikatauluihin kannattaa kiinnittää huomiota ennen kuin hyppää hevosensa selkään. Villa Gyllenberg on nimittäin avoinna vain keskiviikkoisin klo 16-20 ja sunnuntaisin klo 12-16. Näyttely on esillä 3.1.2016 saakka. Jos asuisin lähempänä, ramppaisin alvariinsa nyt syksyn mittaan. Näyttelyn teeman tiimoilta on nimittäin järjestetty kiehtovaa oheisohjelmaa ja luentoja aukioloaikojen yhteyteen. Koko listan löydät täältä, mutta nostan esiin kolme luentoa omiksi tärpeikseni. 23.9. Sirkushuvit Akseli Gallen-Kallelan ja hänen aikalaistensa taiteessa. Näyttelyn kuraattorit intendentti Nina Zilliacus ja projektijohtaja Lotta Nylund kertovat jännittävistä uusista löydöistä ja näyttelyn sirkusteemasta. 30.9. Euroopan karnevaaliperinne ja 1700-luvun naamiohuvit. FM, näyttelyn kuraattori Lotta Nylund kertoo 1700-luvun naamiaisjuhlista ja karnevaaleista  28.10. Albert Edelfeltin burleskit huvit. FT, …

Takkirakkautta

Voi maailma, saisiko sinne gaalaan mennä villakangastakissa??? Näen jo mielessäni paksut mustat sukkahousut, mustat pitsiliivit ja uuden takkini, vyötäröltä vyötettynä. Ei muuta. No pieni käärmeennahkalaukku ja nilkkurit. Tukankin voisin kammata ja kajalia sutata oikein olan takaa. Kävin eilen Helsingissä ja piipahdin Fredalla Liikkeessä. Vainio.Seitsosen musta villakangastakki ei ainostaan huutanut nimeäni rekistä, vaan käytännössä katsoen heittäytyi henkarista ylleni eikä lähtenyt enää pois. Eikä minulla totta vieköön ollut aikomustakaan riisua sitä. Enää koskaan. Ei vaikka Stockan Chanel-tiskin tyttökin yritti sen ostaa yltäni. Jos rakkaudestamme enemmän todisteita tarvitsette, niin näettehän itse. Minä kaikista maailman ihmisistä olen änkemällä änkenyt kameran eteen vällyineni kuvattavaksi. Ihanat ylipitkät, pudotetut hihat, laatikkomalli ja kaunis laskeutuvuus. Sellaista pariisilaista huolettomuutta piilokiihottavuudella. Isoihin taskuihin mahtuu pokkari poikittain ja vyöllä voi tarpeen tullen vaikka lassota iltapalaa. Sehän on siinä. Vaan kuka tunnistaa kuvauspaikan? Siitä lisää seuraavassa luvussa.

250 valkoista ilmapalloa

Tästä mä just Herra Kamerassa tykkään. Kun se saa päähänsä, että illallispöytä keskellä merta olisi tosi makee tai että pojan olisi varmaankin hauska herätä syntymäpäivänsä aamuna satoihin ilmapalloihin, niin sitten se kaikesta rahanmenosta ja vaivannäöstä huolimatta toteuttaa sen hullutuksensa. Mä en ole aina ihan varma, että jaksaisinko. Tosin minähän se sitten kantelin kuusi kassillista rekvisiittaa silloin Bellevuen rantaan, ja toinen isosiskoista heräsi Kameran kanssa sunnuntaina kello kuusi täyttämään palloja. Niin että kyllä me kaikki näihin koohotuksiin aina osallistutaan. Ja lopputuloksesta nautitaan. Olisinpa saanut sen ilmeen pulloon, kun sankaripoika näki aamulla lopputuloksen. Eikä iltapäivällä rantautuneen mummonsakaan naama ihan peruslukemilla pysynyt. Yhtä lailla aikuiset ja lapset hihkuivat ilmapallotaivaan alla. Vaikka pallot olivatkin valkoisia, niin tuli tietysti mieleen ihana ranskalaiselokuva Le Ballon Rouge – Punainen ilmapallo. Muistan myös hämärästi italialaisen elokuvan, jossa laulettiin Mille bolle blu…  

Syksyn rientoja

Akseli Gallen-Kallela, Huvipuisto. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Valokuva: Matias Uusikylä. Eiks ookin aika ihanaa, että tuli syksy? Loppui se #bileetjokailta -hössötys, yli iltakymmeneen valvominen ja auringon perässä juoksentelu. Ei hiekkaa kangaskassin pohjalla eikä eteisen maton alla, saa vetää villaa ylle, nahkanilkkurit jalkaan, ja pitkästä aikaa kävellessä kuuluu tomeraa kopinaa. Espadrillosten pohjat olivatkin jo kuin meriveden turvottamat pienet poukkoilevat kaislamatot. Syksyn ensimmäinen muistikirja on juuri vastaanotettu mutsilta Ateneumin valkoisessa paperipussissa. Sen sivut ovat vielä ihan puhtaat, kulmat suorassa ja kansi natisevan uudenkankea. Mitähän oivalluksia se saa sisuksiinsa päivien tummuessa talveen? Minne se matkustaa, vai tuleeko siitä yöpöytävihko, tärkeä tehtävä sekin? Kannessa nojailee levollisen oloinen japanitar sivellintä pitävää käteensä, suuren kirjan, mustekiven ja jännittävien lappusten keskellä. Muistikirjan takakansi tietää kertoa, että kyseessä on kuva Harumasan grafiikan lehdestä ”Uhrilahjojen valmistusta Tähtijuhlaan”, joka kuuluu Sinebrychoffin Taidemuseon kokoelmiin. Tähtijuhlia odotellessa. Syksy virittelee tullessaan myös toiveikkaan odotuksen pienten retkien ja kulttuuririentojen suhteen. Hesari listasi viisi näyttelyä, joista pian puhutaan. Minä haluaisin nähdä ainakin Cartier-Bressonin Ateneumissa,  Ai Weiwein Hamissa, Carol Raman EMMAssa ja Kieferin Göstassa. Heitän vielä yhden tärpin, siitä postauksen …