Month: toukokuu 2015

Turku kutsuu. Tai Riviera.

Jos et kesällä pääse Ranskaan, niin ainahan on Turku. Turun Taidemuseossa avautuu 5.6. Jacques Henri Lartiguen Riviera-näyttely, lumoava ylistys 1920-1950-lukujen joutilaille päiville Côte d’Azurin satumaisissa maisemissa. Taidemaalarina alunperin paremmin tunnettu Lartigue aloitti valokuvaamisen jo hyvin nuorena, ihan poikasena, mutta hänen kuvansa saavuttivat suosiota vasta Lartiguen elämän ehtoopuolella. Hän oli järjettömän tuottelias, maalausten sekä kuvien lisäksi hän kirjoitti.  Nyt näytteillä olevissa elokuvallisissa ruuduissa on kauneuden ja leikkisyyden lisäksi kaihoa. Rönsyilen taas: Lartiguen poika, taiteilija Dany Lartigue pitää äitinsä, Jacques Henri Lartiguen ensimmäisen vaimon Bibin huvilassa yleisöllekin esillä valtavaa perhoskokoelmaansa. Bibin ja Jacquesin rakkaustarina oli melkoinen… Seuraavaa matkaa varten kirjoitan muistikirjaani siis La Maison des Papillons, St Tropez. Ja meidän Riviera- sekä muihin Ranska-kuviin ja tunnelmiinhan pääsit näin. Ja jälkikäteen lisätty linkki luettavaksi: itse näyttelyvierailu, kun sinne asti päästiin, heinäkuussa 2015.

Rakkaudella lahjottu

Tiedäthän, on vaikeaa ostaa lahjaa aikuiselle ihmiselle, jolla noin periaatteessa on jo kaikkea. Sain tänä aamuna klommoisen tarjottimellisen herkkuja (mansikoita ja kermavaahtoa!!) ja syntymäpäivälaulun lisäksi niin huiput lahjat, että ajattelin kertoa niistä teillekin, sillä mistä sitä tietää vaikka jonakin kauniina päivänä joku teille rakas ottaisi ja täyttäisi 43 vuotta. Silloin näistä vinkeistä saattaa olla hyötyä! Lahja 1, lahjan antaja Herra Kamera: ”Viisi kivaa kävelykertaa Neljän Tuulen Tuvalle ja takaisin”  Tämä on hyvä lahja. Liikunta, ulkoilma, parisuhdeaika… kaikki samassa paketissa. Olettaen, että lahjan antaja siis tarkoitti meitä molempia? Hyvä, että korttiin on lisätty sana ”kiva”, sillä on sitä joskus onnistuttu riitelemäänkin koko kahdenkeskinen kävelymatka. Sanat ”ja takaisin”, nekin ovat hyvät. Tämä lahja on vielä astetta eksoottisempi – ja arvokkaampi – mikäli lahjan antaja ja saaja asuvat jossain muualla kuin Hangossa (tiedän, ihan hullua, mutta sellaisiakin on). Lahja 2, lahjan antajat kaksi teiniä: ”Tällä kortilla voit ostaa haluamasi kastelukannun” Kastelukannua olen toivonut jo PITKÄÄN! Jee! Haluan mustan! Saa nähdä mitä puutarhakaupassa sitten sanovat, kun yritän tunkea kassaan tätä paperinpalaa? Pakkohan sen on toimia? Tässä luova lahjan antaja …

Oh Donna

Piti vielä jatkaa siitä ranskalaisen hopeahapsen jumalaisesta kommentista ”kauniita kasvojamme” koskien. Olin nimittäin juuri vähän aikaisemmin nähnyt lähikuvan itsestäni ja vajonnut itsesääliin. Omassa päässäni olen pitkä, hoikka ja noin 27-vuotias. Kuvassa, jonka näin, istui kahvilan pöydässä espressokupin takana pieni paksu täti, jonka kasvoissa oli uurteita. ”Mitä sä haluat että mä teen”, kysyi Herra Kamera hämillään maata täräyttelevän ulkonäkökriisini kyyneleisessä myrskynsilmässä. ”Haluatko sä, että mä touchuppaan sitä kuvaa?” Haluanko minä, että hän käsittelee kuvaa niin, että ihoni oikenee? Voi helvetin helvetti EN! …kai? Me näemme koko ajan medioissa ja mainonnassa niin siloiteltua kuvaa ihmisen kasvoista, että todellisuus on alkanut hämärtyä. Me näemme kimmoisaa, kuultavaa, virheetöntä (tai virheettömäksi käsiteltyä) noin 17-vuotiasta ihoa niin paljon, että jokainen normaali orvaskesi näyttää dinosauruksen polvelta. Me ajattelemme hiljaa itseksemme, että juuri minäkö olen se ainoa, jonka iho viikkaantuu leukapielissä, lehahtaa variksenvarpaiksi silmien ympärillä ja on kaulassa ja käsissä kuin ohutta, vanhaa pergamenttia. Minä olen yli neljänkymmenen. En ole tyttönen enää. Olen synnyttänyt kolme lasta. Olen paiskinut töitä, olen innostunut ja uupunut. Olen unohtanut juoda tarpeeksi vettä, mutta en ole koskaan unohtanut …

Rothschildien puutarhassa

Villa & Jardins Ephrussi de Rothschild. Onhan se huikea, mutta Villa Santo Sospirin jälkeen mikä vain jää hiukan etäiseksi ja laimeaksi kokemukseksi. Puutarhaihmiset varmasti saavat vierailusta paljon irti, erilaiset istutukset maailman eri kolkilta tekevät toki säväyksen meihinkin mullasta vieraantuneisiin. Keskellä kaikkea hyppii valtava suihkulähde sadoin vesipylväin Mozartin tahtiin. Villalla on äärettömästi ihmisiä, kaunis teesalonki saa jäädä muiden matkailijoiden temmellyskentäksi kun me livahdamme varjoon. Minne tahansa menemmekin, hienoista hienoimmille palatseille, löydämme aina jonkun rosoisen seinän, joka juttelee meille ajasta ja ikuisuudesta enemmän kuin kauneimmat silkit ja sametit. Näkymä Cap Ferrat’n lahdelle ja merelle on hengästyttävän kaunis. Ruusut ovat vasta puhkeamassa kukkaan huhtikuun lopussa, niiden paraatiaikaan täällä mahtaa olla maagista. Ja todennäköisesti vielä enemmän ihmisiä. Olisipa hienoa, jos saisi luvan hiipiä tänne aikaisin aamulla tai myöhään illalla, viistossa valossa, ihan hiljaisuudessa. Näkisimmekö silloin vaaleanpunaisten flamingojen haamut, ne kuulemma parveilivat täällä silloin 1900-luvun alussa, lempiväriään itsekin kantavan pinkin paronitar Béatricen aikaan…

Ei raha, rikkaus, mammona

Lauantai-iltaan mahtui elämys jos toinenkin. Kiisimme muutamassa minuutissa kylläisinä kuin kissanpennut Lyonista Pariisiin, eli pirullisen taksikuskin kyydillä Töölöstä Hakaniemeen. Paikka oli Juttutupa ja bändin nimi Mustat Silmät. He ovat ennenkin saaneet tämän rouvan nutturan purkautumaan ja paidannapit sinkoilemaan. Mihin he minussa oikein osuvat? Kadonneeseen seikkailunhaluun? Mutta myyty oli Herra Kamerakin, ensikertalainen, siellä se keikkui kaiteella yhdellä jalalla, yhtä hurmoksessa kameransa kanssa kuin soittajapojat omissa hommissaan. Jori Kalliola laulaa, mutta myös tanssii. Kitarassa Teemu Hokkanen, haitaria kurittaa Olli Rautiainen, Matti Vallius on kontrabasson varressa ja rummuissa ah, niin tyylikäs Tero Kling. Tällä keikalla nähtiin myös vieraileva tanssitaituri. Tuohon ei valkoinen mies pysty! (Paitsi se Jori.) Melkein suoraan Hakiksesta Mustat Silmät lähtivät turneelle Saksaan ja Puolaan. Hankoon me saamme tämän porukan elokuun lopussa Le Petit Festival-teatteripäiville, muut keikkapaikat löydät täältä. Jori Kalliolan taidetta on esillä vielä reilun viikon verran Helsingin Bulevardilla. Jutun otsikko on poimittu Mustien Silmien biisistä Raha.

Lyon, elämys

Lauantai-iltana, juuri ennen kuin kaatosade kasteli Mannerheimintien ja koko nupunvihreän Helsingin kaupungin, me livahdimme kaksin ratikankolkkeesta sisään ovesta numero 56. Vastaan tulvi chansonien säveliä, valkeilla liinoilla peitetyissä pöydissä nyökkäsivät keltaiset ruusut. Olin Ravintola Lyonissa viimeksi 17-vuotiaana, ja kaikki oli aivan kuten silloin ennen. Kun Hesarin Nyt-liite lokakuussa muistutti Lyonin olemassa olosta antamalla ravintolalle täydet viisi tähteä, heräsimme mekin huomaamaan, että oopperan kulmilla on nyt ruoanrakastajan kannalta tapahtumassa jotain tärkeää. Näin kauan kesti päästä taittelemaan kankainen servietti syliin, mutta odotus kannatti. En ole koskaan, milloinkaan tai missään syönyt yhtä hyvin. Syyskuusta lähtien puikoissa ollut uusi keittiömestarikaksikko Tuomas Vierelä ja Petri Niilola tekevät tiimeineen tässä pienessä ravintolassa ihmeitä. Ruoka on sitä luokkaa, että haltioitunutta syöjää itkettää, vapisuttaa ja naurattaa samaan aikaan. Jokainen pala, jokainen murena on puhdas, kaunis ja niin täynnä hienoja makuja, että taju meinaa lähteä. Osaisinpa kertoa kaikesta mitä söimme, mutta sanat loppuvat kesken, raaka-aineluettelointi yksinään ei tee annoksille oikeutta. Salaisuus piilee kokonaisuuksissa, yhdistelmissä ja valmistustavoissa. Pienen sydänsimpukkakupin vaahto, kukkakaali ja keltuainen, turskan liemi, kateenkorva lisukkeineen, karitsatartar, villisuolaheinäjäätelö… Onnea on sekin, että tiedän, etten ikinä …

Rilluttelija

Juuri kun mä olen järkyttänyt ainakin Belgian Lempiä ja brassaillut teille, että menen kymmeneltä nukkumaan ja teen vain töitä, niin olen livennyt rillumareille kaksi kertaa kolmen vuorokauden sisällä. Kokoan itseni ja palaan pian taas asiaan, luvassa on mm. vuoden – ei, vaan vuosisadan – ravintolavinkki. Kivaa alkavaa viikkoa kaikille kilteille tytöille ja pojille! Kuvassa keikkakansaa villitsee Mustat Silmät.

Neropatti

Muistatteko kun mä olen joskus pohtinut sitä, etten oikein osaa puhua kesää? Tuskaillutkin. No nyt mä olen ratkaissut kaikki mun ongelmat. Teen noin kolmea duunia koko kesän, aamusta iltaan ja vähän yli. Ennenkuin huomaankaan, on syyskuu. Mä olen nero, NERO! Kuva: Meidän Creative Hanko-kollektiivimme vuokraa tätäkin namua luoville tekijöille. Kesätyöstäni pian lisää, mutta liittyisikö se jotenkin tähän? 😉

Pieni korsikalainen nurkka Nizzassa

Seuraa pieni ravintolavinkki Nizzaan. Yritimme TAAS änkeä ravintola Chez Palmyreen Rue Droitella, mutta se pirulainen oli kiinni. Olimme, tai ainakin puolet meistä kahdesta, nälkäkuoleman partaalla ja siitähän tunnetusti ei hyvät hyppele. Harva vanhan kaupungin muista ravintoloista suoranaisesti houkutteli. Meinasin jo laota siihen kadulle hauraana ja linnunluiseksi nääntyneenä, mutta onneksi viereinen ravintola oli maalannut itsensä yltympäri punaiseksi, joten pyörtymisen hetkelläkin erotin oven ääriviivat ja hoipertelin sisään dramaattisesta tilanteestani lähes autuaan piittaamaton Herra Kamera vanavedessäni. Ai mamma kun Le Petit Lascaris oli kiva! Pieni, edukas ja konstailematon. Lyhyellä listalla makuja Provencen alueelta sekä omistajien kotikonnuilta Korsikalta. Keittiö on semmoinen postimerkin kokoinen, luukku vain seinässä, kiva poika tarjoilemassa. Pieni miinus vanhojen ukkeleiden puuttumisesta. Söimme nizzansalaattia ja tryffelirisotot, jotka huuhtelimme alas viileällä, persikanvärisellä roseeviinillä. Jaoimme raksahtelevan crème brûléen, päätimme aterian kahvitilkkaan. Tähän semmoinen leima, että Kirjatoukka suosittelee ja Herra Kamera kans!

Renoirin talossa

Taas tämmöinen kuvatulva, koittakaa kestää. (Kun oli pakko vielä sujauttaa sinne sekaan kaiken kukkuraksi meidän kahjoja kokeilujamme peilikuvien parissa, niistä kun oli puhetta jokin aika sitten. Aina ei voi onnistua. Jos koskaan.) Nyt olemme yhden impressionismin isän, Pierre-Auguste Renoirin talossa, Le Domaine des Collettessa, Gagnes-sur-Merissä. Täällä hän asui vaimonsa ja kolmen taiteellisen poikansa kanssa elämänsä viimeiset vuodet. Pojista Jean Renoir, elokuvaohjaaja, kirjoitti myöhemmin isänsä muistelmat kirjaksi Isäni, Renoir. Muistatko, kun kirjoitin kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, ja pohdin, oliko se tosiaan kuvattu oikeilla paikoilla? Kyllä se oli, suurimmaksi osaksi. Me astumme elokuvaan, kun astumme taloon vievälle mukulakivikäytävälle. Ihmeellistä olla täällä. Ihmeellistä, että näitä paikkoja on vielä jäljellä. Me katsomme samaa maisemaa, joka on toki muuttunut, mutta kuitenkin ihmeen vähän. Taivaanrannan tornitalot paljastavat vuosisadan vaihtuneen. August Renoir kuoli vuonna 1919. Tässä pienessä filmissä hän maalaa vähän ennen kuolemaansa, kädet reumatismin runtelmat, kuin kuuluisien oliivipuidensa rungot. Löydä perille: Musée Renoir