Month: huhtikuu 2015

Lillanin leivät ja pullat

Elämäni on onnellistunut jälleen yhdellä seikalla. Melkein kulman takana kotoa on auennut pieni leipomo-kahvila Lillan, jonka löydät kävelykadun kulmasta, vähän jemmasta, yhden vaatekaupan takaa. Täydelliseksi asian tekee – ehkä tiettyjen kuvien määrästä arvasittekin – TUORE LEIPÄ. Hapanjuurileipää, vehnää ja ruista, sekä nyt myös ihan parasta ranskalaistyylistä Levaine-juurileipää. Voi taivas. Niin hyvää. Rapea kuori ja maukas sitkoisanpehmeä sisus. Sanoinko jo voi taivas? Leivän lisäksi löytyy sämpylöitä – myös täytettyjä, leivoksia, kakkuja, jättiläismäisiä marenkipilviä, kanelipullaa, rapisevan lehteviä voisarvia… mitä milloinkin. Kaikki leivotaan kahvilan takahuoneessa. Kyseessä ovat huipputaitavan leipurikondiittori Daniela Strömforsin johdolla samat näppäräkätiset, jotka tuottavat herkkuja myös Ravintola Makasiiniin ja Neljän Tuulen Tuvalle. Lisäksi kahvilan hyllyistä löytyy näkkileipää, mausteita, teetä, kahvia ja muita delituotteita. Leipomo kahden minuutin kävelymatkan päässä kotiovelta. Minuutin, jos juoksee. Voiko ihminen enempää maailmalta pyytää? Muista myös: Kävelykadun Café Virtaska on avannut ovensa uudessa kuosissa, tyylikäs vanha leffapenkkirivi on hyvä tähystyspaikka hankolaiseen elämänmenoon. Virtaskassakin tiskit ovat täynnä kaikkea hyvää, suolaista ja makeaa, ja tiskin takana ahkeroi söpökkä Riikka. Uusina juttuina aamiaistarjotin croissantteineen ja hilloineen sekä Päivän Smoothie! Bonuksena takahuoneessa lehtiä ja kirjoja kaikille kirjatoukille.

Luottokolttu

Ystäväni Joneskan eli Mrs Jonesin pikkuputiikista ostamani Love Warriorsin kaftaani oli päälläni matkalla i h a n koko ajan. Vedin aamulla pillifarkut jalkaan ja mustan topin päälle, sukelsin kaftaaniin, kiedoin keleistä riippuen huivin kaulaani tai heitin villatakin harteille. Ostin paikan päältä päheät käärmeennahkakuvioidut espadrillokset ja kiisin missä kiisinkin. Villalla, kun aurinko helli jo ihan hellelukemissa, riivin ylimääräiset vaatteet alta pois ja liihottelin mustissani, jotta talvenkalpeat sääretkin saivat sulosäteiden suudelmia. Kaftaani on ohut ja liehuvanlainen, edessä pitsirivi. Koko vaate mahtuu kaikessa keveydessään melkeinpä meikkipussiin, sen pesaisee helposti ja se kuivuu hetkessä. Asusteista riippuen se edustaa aamusta iltaan erilaisissa riennoissa. Varsinainen luottovaate siis, ja huolettomuutta halajavan matkailijan unelma. Myös lähestulkoon itsepuolustustarkoituksiinkin soveltuva killutin on Mrs Jones Lifestyle Shopista, sekin ruotsalaista Love Warriorsia.

Les Cannois

Mikä siinä Cannesissa sitten on niin kivaa? No ihmiset! Tiesitkö: Rantabulevardilla, La Croisettella, on ollut jalankulkijoiden ilona tuoleja jo vuodesta 1881. Tämä sininen malli on käsittääkseni vuodelta 1950. 

Tuloksia

Niin, se eilinen onnellinen lahja Herra Kameralle. Se oli vihdoin se kirje sairaalasta, joka sisälsi tiedon koepalasta. Käärin kirjeen rullalle, sidoin punaisella rusetilla ja ojensin syntymäpäiväsankarille illallispöydässä. ”Hyvänlaatuinen, ei vaadi jatkotutkimuksia, toivon teille hyvää kevättä.”

Paluu tuttuihin maisemiin

Reilu viikko sitten sunnuntaiaamuna kello yhdeksän jälkeen niiasimme nätisti Nizzan lentokentälle. Aikaisessa lennossa on puolensa, koko ihmeellinen ensimmäinen matkapäivä aukeaa edessä ihan tuoreena ja kahvintuoksuisena. Jérôme oli vastassa, poskipusuja, kuulumisia. Niin, me palasimme siis jouluisen matkamme maisemiin. Välillä minusta jo tuntuu, ettei kyse ole enää siitä, että me haluaisimme Ranskaan, vaan siitä, että Ranskakin haluaa meidät. Niin ihmeellisen onnekkaasti meidän matkamme ovat järjestyneet viime vuosina. Tällä kertaa kävi niin, että jouluna vuokraamamme villan omistajat Sari ja Juha pitivät edellisen reissumme kuvista ja lähettivät meidät kuvaamaan lisää. Ja mehän lähdimme. Niin, Villa Le Menestrel, olipa ihana palata. Ja vähän jännittävää, olinhan suositellut villaa monelle. Oliko se todella niin kiva kuin muistin? Vai olinko taas ollut jossain ”tiloissa” jouluntienoon, sekään ei olisi minun tapauksessani mitenkään harvinaista? Mutta villa oli ennallaan, viehättävä, rauhallinen, rento ja kaunis. Piha oli tietenkin moninkertaisesti kukassa joulukuuhun verrattuna. Saimme nostaa pihakalusteisiin tyynyt ja uima-altaan reunalle kasan pyyhkeitä. Kiipesimme uudelle yläterassille ja koeheitimme vastarakennetulle petanque-kentälle kiiltävät kuulat. Sijainti tuntui entistäkin paremmalta. Olen alkanut kiintyä Cannesiin enemmän kuin Nizzaan, ja joka tapauksessa kaikkialle on lyhyt matka. …

Kerro, kerro kuvastin

Meillä on kautta yhteisten aikojemme ollut tapana ottaa peilikuvia. Ja semmoisiin pieniin passikuva-automaatteihinkin on ollut joku vimma tunkeutua, ensin kaksin, sitten kolmistaan, pian pienessä kuvaruudussa näkyi jo neljä nuppia, ja kun meitä lopulta oli viisi, oli pakko lopettaa lastenteko, koska enempää ei passikuviin olisi mahtunut! Tässä me olemme viime lauantaina, Renoirin talon yläkerran kylpyhuoneessa, muikistelemassa. Alakerrassa oli komea peili, mutta vartijarouva seisoi koko ajan selän takana ja alkoi nolottaa. Niissä kuvissa näkyy vain Herra Kamera pokkana ja leveästi hymyilevänä ja semmoinen musta viuhahdus vieressä, kun pakenen kuvasta pois. Jostain syystä peilikuvahimomme aktivoituu lähinnä vain museoissa, niissä pitää olla nopea, ja kuvat ovat vauhdin ja varastetun hetken takia usein hiukan vinossa. Mutta voi, kyllä me vanhenemme, kuva kuvalta, ei voi mitään. Passikuva-automaatin haalistuneessa kuvassa 20 vuotta sitten nauravilla, etäisesti meitä muistuttavilla suukkosuilla ei ole juonteen juonnetta silmäkulmissaan, ei hiuksissa hopeaa eikä harteilla painoa. Kunpa emme silti lakkaisi ottamasta kuvia. Joskus kahdenkymmenen, kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua katsomme tätä hetkeä ja ajettelemme, että olimmepa nuoria silloin. Nuoria ja hölmöjä! Herra Kameralla on tänään syntymäpäivä, ikään lisätään siis peräti …

Kirjatoukka matkustaa

Côté Ouest, avril-mai 2015. Matkustaminen Kirjatoukan kanssa ei itseasiassa ole yhtään sen vaikeampaa kuin esimerkiksi matkustaminen vauvan kanssa. Unilla on valtava merkitys päivien kulkuun. Jos yö on mennyt hyvin, voi Kirjatoukan nähdä jo ennen kello kahdeksaa katetuilla toreilla syöksähtelemässä pöytiään pystyttävien vihannes-, kukka- ja juustokauppiaiden lomassa artisokka toisessa, mansikkavasu toisessa kädessään. Mutta auta armias, jos uni on kärsinyt. Silloin on parasta aamulla vain taluttaa kireä Kirjatoukka kahvikoneen eteen ja antaa hänen upottaa itseensä pari tiukkaa espressoa. Silmät avautuvat pikkuhiljaa, puhe pulputtaa. Kyllä se siitä. Toteutetaan systeemiä nimeltä ”Hidas lähtö”, jotta ripsivärikin ehtii kuivua. Huonosti nukutun yön jälkeen kannattanee katsoa päivän agendaa sillä silmällä, että mahtuisiko ohjelmistoon pienet päiväunet. Ettei tule iltakiukkua sitten. Kuten vauvoilla, Kirjatoukallakin on hyvä olla juomapullo aina käden ulottuvilla. Samppanjaa mieluiten, mutta Perrierkin käy. Ruokailuajoista ei lipsuta, muuten tulee itku. Ja välipaloja voi piilottaa auton hansikaslokeroon, topakkaa viherpippurisalamia esimerkiksi, kriisitilanteiden välttämiseksi. Hirveän kiva, jos matkakumppani on sitä sorttia, että jaksaa kuunnella vauvan Kirjatoukan turhautunutta kitinää, kun tekisi mieli tehdä kaikkea yhtä aikaa, josta seuraa pelkkää venkoilua. Haluan istua terassilla eikun haluankin Musée …

Reissulissun tunnustukset

Voi mua lieroa kun teidät hylkäsin, yli viikoksi! Kuvittelin kirjoittelevani teille Ranskasta postauksia suurinpiirtein suoraan seikkailuideni ytimestä, mutta unohduinkin tuijottelemaan viinipullonvihreää merta, ylitsepursuavia jasmiinipensaita, lautasellisia mereneläviä ja taiteilijakoteja kukkuloiden rinteillä. Mutta nyt olen taas kotona, ja kohta tempaisen teidät matkakertomuksen pyörteisiin. Mahtuu menoon toki muutakin, ei kannata säikähtää 🙂 Kuva: Yksityiskohta Villa Kéryloksen lattiamosaiikeista.

Munia ja mätiä

Vielä kerran kohkaan kaviaarimunista, joita söimme Helsingin Finlandia Caviarissa taannoin. Teimme pääsiäisenä oman, proosallisen versiomme, ja hyvältä sekin maistui. Kaviaari korvattiin siianmädillä, tryffelivoi taiottiin kirnuvoista, joka notkistettiin parilla tipalla tryffeliöljyä, ja munat olivat niitä ”täydellisiä”. Noin kuusi minuuttia keitettyjä luomukananmunia olisi kyllä pitänyt keittää vähemmän. Finlandia Caviarissa muna on vain aavistuksen keittynyt, mutta kuten sanottu, tämä olikin tämmöinen juntturampi versio. Supersimppeliä, vaikka alkupalaksi! (Jep, odotan koko ajan, että joku munaosuuskunta ottaa minut omakseen!)

Unessa useasti

Näin ihmeellistä unta. Olimme Herra Kameran kanssa jossain eteläeurooppalaisessa kaupungissa, istuimme kahvilassa, joimme hitaasti lasillisia mitä lie. Kahvila oli tummalla puulla paneloitu, tuoleissa kiekuraiset selkänojat, katossa maalaus. Sisään, meidän pysähtyneisyyteemme, ryöpsähti pariskunta. En tiedä heidän kansalaisuuttaan, mutta me olimme eri maata. Ryhdyimme juttusille, ryhdymmehän usein. He osoittautuivat pöyristyttävän varakkaiksi, se oli heille tärkeää, me olimme omia kituuttavia itsejämme. Seuraava kohtaus. Ajamme pariskunnan pienellä, punaisella avoautolla kaupungissa, joka on vaihtunut pienestä kahvilamme rantakaupungista suuremmaksi, kuin Pariisiksi. Mies ajaa, minä istun hänen vieressään. Hyvin hoikka, miestään hiukan vanhempi, korkeahiuksinen nainen istuu Herra Kameran kanssa takapenkillä. Hänen nutturansa on vaalea ja pöyheä, hameensa lyhyt ja hän palelee koko ajan kietoutuen villavaan shaaliin. Mies taas on vaimoaan lyhyempi, tumma, sopranosmainen. Mies haluaa tehdä meihin vaikutuksen, ja hän päättää tehdä sen ajamalla suuren metroaseman jyrkät portaat alas. Tunnen unessakin kuinka rappuset hakkaavat auton pohjaa, käännän pään pois, niskassa jyskyttää. Pelkään. Metrotunnelissa onkin kauppoja ja kojuja, jonkunlaiset karnevaalit. Jätämme auton ja puikkelehdimme ihmispaljoudessa. Uudet ystävämme ostelevat jokaisesta värikkäästä kojusta jotain, ihmeellisiä koristehevosia ja riehakkaita piñata-aaseja, pieniä käsinmaalattuja maljakoita, turkispuuhkankin. He ostavat …