Month: marraskuu 2014

A merry little Christmas?

No nyt mä sen keksin! Muistatteko, kun pohdin viime vuonna näihin aikoihin joululauluja? Kuinka en muistanut tätä: Have yourself a merry little ChristmasLet your heart be lightFrom now on, our troubles will be out of sightHave yourself a merry little ChristmasMake the Yuletide gayFrom now on, our troubles will be miles away… Sillä sitähän minä juuri olen vuosia toivonut, hauskaa, pientä, hilpeää joulua, kevein sydämin, huoletonna!  Kuulkaahan, nyt kun tiedän, että olemme joulun poissa, olen yhtäkkiä osannut nauttia tästä joulunalusajasta. Olen varmasti useammin kuin kukaan muu perheessä näppäilyt joulubiisit soimaan ja hyräillyt mukana. Riisipuuroa heräilen keittelemään kukonlaulun aikaan kynttilänvalossa harva se aamu. Kun lahjarumba vaihtui lentolippuihin, eikä sitä isoa aattomöykkyä ole olemassakaan tänä vuonna, jäljelle jäi vain kevyt ilo. Ihan itsehän olen omassa päässäni sen täydellisen joulun tavoittelun antanut kasvaa vuoren kokoiseksi taakaksi. Voi olla, että siellä toisen tähden alla kaipaankin sitten ihan kuollakseni omaan keittiönrömppääni ja omaan jouluuni. Mutta sittenkin, silloinkin matka on tehnyt tehtävänsä!  Voi miten odotan tätä joulumatkaa, yhdessäoloa ja maisemanvaihtoa. Odotanodotanodotan.  Kunhan huomenna saan vielä verikokeiden tulokset ja tiedon tutkimusten jatkumisesta tai päättymisestä …

What would Frida do?

Joskus kun on vähän vaikeeta, niin ajattelen että what would Frida do? Vanha kunnon ajatusleikki, mitä joku muu tekisi minun asemassani, minun tilanteessani? Jollakin Fridan tilalla on kenties Jeesus, jollain Reagan ja jollain Fonzie, mutta minulla siis Frida Kahlo. Melkein aina vastaus on: Frida ei piittais. Tai piittais, muttei lannistuis. Ei tässä vielä pitäisi mitään vuosikatsausta tehdä, koko joulukuukin vielä elämättä, mutta tuli vaan mieleen. Vuoden 2014 piti olla vaikean vuoden 2013 jälkeen kevyt kuin tuulihattu ja yhtä makea. Keveydestä en menis sanomaan, mutta ainakin on eletty. Olen ollut tänä vuonna yksissä häissä, kolmissa rippijuhlissa, yksissä ristiäisissä ja ensi viikolla on hautajaiset. Luulin, että tämä vuosi olisi Ranskaton, mutta ihan loppumetreillä elämä yllätti ja lentoliput ovat nyt taskussa. Luulin, että löytäisin työelämäni punaisen langan, mutta en löytänyt. Luulin, että olisin vahvempi ja energisempi kuin koskaan, mutta en ollut. Luulin, että meillä olisi enemmän aikaa toisillemme, mutta ei, ei ollut. Frida se vaan loi entistä raivokkaammin mitä kovemmin elämä kohteli. Vaikka minulla olisi vähän tahmeaa, on se silti sellaista pumpulissa tarpomista. Frida nappasi tequilan ja nosti …

No totta mooses!

Suurin osa ystävistä on vaihtanut Facebookissa profiilikuvakseen jonkun Tahdon-ilmaisun tai muulla tavalla muissa kanavissa ilmaissut selvästi kantansa. Minä en millään haluaisi tehdä niin. En siksi, etten Tahtoisi, vaan siksi, että minusta se on niin ilmiselvää, että minä Tahdon, että tasa-arvoinen avioliittolaki toteutuu. Siis TOTTAKAI! Sen julistaminen tuntuisi siltä, että olen yhtäkkiä vasta keksinyt kannattaa asiaa. Mutta minä Tahdon, Herra Kamera Tahtoo, koko blogi Tahtoo. Olemme aina Tahtoneet. Minä olin jopa niin naivi, että joitakin vuosia sitten väitin amerikansukulaisille kirkkain silmin, että laki on jo meillä voimassa, että tottakai kaikilla on yhteneväinen oikeus, tässä tasa-arvon mallimaassa. Sillä niin minä vilpittömästi luulin. Nolouden aste oli valtava, kun jouduin Garylle ja Ronille kertomaan, että ei, ei se kuulkaa sittenkään Suomessa, jota te pidätte maailman hienoimpana ja edistyneimpänä maana, ole vieläkään mennyt läpi. Meidän ystäväpiirissämme on pilvin pimein homoja. Ja voi Luoja, miten kiitollisia me heistä olemme! Sillä ilman heitä me kuvittelisimme, että homoliitot olisivat jotenkin ylevämpiä kuin heteroliitot, kiihkeämpiä ja rakkautta tulvivia. Ei kuulkaa, homopariskunnat ovat ihan niin kuin Herra Kamera ja minä. He kokkaavat, siivoavat, kinastelevat, katsovat …

Rikas rouva

Siitä mun viime viikosta vielä, sepä vasta oli viikko se. Maanantain, tiistain, keskiviikon, torstain, perjantain ja sunnuntain te tiedättekin jo, mutta lauantaista mä vasta vähän vihjasin Facebookissa.  Lauantaina mä nimittäin tanssin.  Olin etukäteen ilmoittanut, että olen kuolemanväsynyt, vähän sairas enkä ainakaan missään tapauksessa tanssi, mutta sepä ei ollutkaan minun päätettävissäni. Tanssimisestani päätti orkesteri nimeltä Mustat Silmät. Sinne vaan, lattialle, piiskasivat repaleisen naisen riehumaan, niin että tukka kiemurteli pois nutturasta ja paidannapit sinkoilivat Istanbuliin saakka. Enkä suinkaan ollut ainoa haavoittunut tanssilattialla. Siellä me koikkelehdimme, minä ja runoilijat, näyttelijät, professorit, timpurit, lammaspaimenet ja elokuvafriikit. En tiedä, ehkä te tanssitte usein, mutta minä olen ajautunut sellaiseen sisäsiistiin illallisikään, jossa istutaan tukka tötteröllä sievästi syömässä, nuuhkitaan viinilasia ja mennään ajoissa nukkumaan. Lauantai opetti, että tanssimisella olisi myös sijaa majatalossani, jota kropaksikin kutsutaan. Aina sanotaan, että naura, naura enemmän. Kyllä me nauroimmekin. Mutta silti minä sanoisin, että kuule itke. Itke kun itkettää, ja tanssi kun ei tanssita. Sellaisella viisaudella eteenpäin tällä kertaa. Lainaan loppuun vielä ystäväni sanoja illasta, kun omani loppuvat kesken: ”Mustat Silmät – olette ilon ja älyn shamaaneja. Mikä keikka …

Inside whom?

Sunnuntai on taas ollut leffapäivä. No oli se siivouspäiväkin, ja vaahteranlehtisäkkien raahauspäivä, ja lettupäivä ja joulukoristelaatikoiden esilleottopäivä. Joka tapauksessa lounaan jälkeen oli parin tunnin kolo, joka täytettiin tyynyillä, filteillä ja Llewyn Davisilla. Lapset karkasivat tahoilleen ja me valtasimme sohvan. Herra Kamera ei voi tietyistä syistä kertoa teille miehistä näkökulmaa elokuvaan. Hän nukahti. Hän on tehnyt niin lujasti töitä koko syksyn, että näen häntä nykyään liian harvoin ja silloinkin lähinnä nukkuvana. Mutta asiaan, joudutte siis tyytymään minun täysin epäolennaisiin käsityksiini elokuvasta, joka on katsottu myttyrässä Herra Kameran olkapään takaa! Katselen usein leffoja nykyään semmoisella omalla hämärällä tekniikallani. Tästäkin elokuvasta paha mennä sanomaan mitä siinä varsinaisesti tapahtui, sillä minun silmäni ja mieleni harhailevat ikään kuin kuvan taaemmassa kerroksessa. Päät puhuvat etualalla juonta eteenpäin, minä haahuilen siellä taustalla. Katselen julisteita, villatakkeja, viinilaseja, mattoja, lampunjalkoja, silmäripsiä, vinyylirivistöjä ja portaikkojen kaiteita. Imeskelen värejä itseeni. Tässä elokuvassa sävymaailma solmii yhteen savunsinistä, vedenvihreää, kahvinruskeaa ja hiirenharmaata oikein nautinnollisesti. Elokuva on tarina muusikosta, joten musiikkinumeroille annetaan aikaa. Eletään 60-lukua, folk-kitara vonkuaa ihanasti. Näyttelijät ovat osuvia. Olen oivaltavinani, että elokuvan juliste lainaa ilmapiiriä Dylanin …

Sokkotreffeillä

Ihmeellinen perjantai. Tapasin blogin lukijan, ihan ventovieraan sellaisen. Taisi olla ensimmäinen sovittu tapaaminen, joka on saanut kimmokkeen tästä asetelmasta. Joskus joku teistä on taputtanut olkapäälle, tunnistanut, mutta tämä oli nyt ihan varta vasten. Tapasimme Akateemisessa, kuinkas muuten. Minä olin tekstitellyt, että minut tunnistaa nutturasta, ja hän taas kertoi, että hänellä on sokkotreffeille sopien punainen kukka rinnassa. Ja olikin! Halasimme heti. Tämä viikinkikuningattaren näköinen vaalea nainen oli aikoinaan kirjoittanut minulle siitä Emil Cedercreutzin taiteilijakodista (muistatko?), esitellyt sen sanoin ja kuvin meille niin, ettemme voineet muuta kuin kaivaa kalenterista esiin sopivan Satakuntaviikonlopun. Siitäkö se alkoi, Marjaana? Kun olimme sopimassa joitakin viikkoa sitten tapaamista, sanoin, että tiedän justiinsa minne hänet vien. Kun astuimme Akateemisesta ulos, oli kuivien katujen aamupäivä muuttunut lumipyryä pullistelevaksi siniseksi iltapäiväksi. Puikkelehdimme ihmisten ja autojen välistä Iso-Roballe ja Café Balzaciin. Olimme lumisia, vähän hysteerisiä ja ihan hassuun aikaan ravintolassa. Lounasaika oli jo mennyt, ilta vasta käynnistymässä. Mutta Café Balzac ei olekaan mikään tavallinen ravintola. Vaan teatteri. Olin käynyt siellä pari kertaa aikaisemmin syömässä melko normaalisti, mutta nyt olimme osa näytöstä. Herra Samuli ei ottanut kuuleviin …

Opa!

Ystävä tuli ihanalta hippilomalta Kreikasta ja toi sieltä pieniä, tajunnanräjäyttävän maukkaita oliiveja ja kaksi maustepussia. Pelkkä toisen tuoksuvan maustepussin avaaminen marraskuisessa illassa toi lämpöaallon kivirotiskoomme: paprikaa, oreganoa, kuivattua sipulia, timjamia, basilikaa… Päätimme järjestää seuraavaksi illaksi souvlaki-kekkerit. Minä kokkaisin pääruoan, ystävä toisi jälkkärin ja Ouzon. Muu juhlaväki saisi istua valmiiseen pöytään. Kreikkalaiset vartaat: Tarvitset ainakin 1 kg naudan ulkofilettä tai lampaan paahtopaistia n. 6 hengelle.Valmistus on aloitettava juhlia edeltävänä päivänä. Siivoa reilun kilon pala hyvää laatulihaa (minulla oli nautaa) ja leikkaa se kuutioiksi. Laita isoon kulhoon lihat, oma mausteseoksesi, suolaa, mustapippuria, valkosipulinkynsiä, sitruunanmehua, yrttejä ja reilu loraus oliiviöljyä. Anna lihojen marinoitua yön yli, käännellä saa kun ehtii ja muistaa. Muista ottaa lihat 2 tuntia ennen kokkailua lämpenemään! Seuraavana iltana lihat pujoteltiin vartaisiin, ja vartaat nostettiin uunipellille ja kuumaan uuniin. 10 minuuttia riittää! Nosta vartaat folion alle hetkeksi vetäytymään. Kun uuni on kuumana, sopii siellä tehdä kylkeen eräänlainen talvinen versio kreikkalaisesta salaatista, horiatikista, eli Tomaatilla ja fetalla täytettyjä paprikoita:  Sekoita kulhossa tomaattikuutioita, pieneksi hakattua punasipulia, mustapippuria, yrttejä, valkosipulia, silputtuja oliiveja ja murusteltua fetaa. Kiillota oliiviöljyllä, tarkista suola. …

Kirjarakkautta

Boken om Mademoiselle Oiseau Tänään hoidin sataa asiaa samaan aikaan, savu korvista kiemurrellen. Olin ehkä lievästi kiukkuisella päällä.Sitten iltapäivällä, kun tytär oli aikansa vonkunut, pujahdimme yhdessä kylämme kirjakauppaan. Löysin sieltä nätisti odottamassa tuoreen Finlandia Junior-voittajan,  Maria Turtschaninoffin kirjan Maresi: Punaisen luostarin kronikoita sekä uusimman ”Neropatin”, Dagbok för alla mina fans – Värre än vanligt. Ostin molemmat kirjat lapsille, koska he ovat olleet niin ahkeria. (En tiedä mitään ihanampaa kuin ostella kirjoja lapsille, ja keksin kyllä aina hyvän syyn!)Sitten jatkoin matkaa esikoisen kanssa kirjastoon. Maresi oli muuten sielläkin vielä hyllyssä, tiedoksi nopeimmille. Mutta se mistä menin aivan soikeaksi, oli upea kirja Boken om Mademoiselle Oiseau. Miten kaunis kirja! Maaginen! En aivan vielä ymmärrä MISTÄ kirjassa on kysymys, mutta SILTI!!”Mitt i Paris, inte långt från floden Seine, ligger avenue des Temps Perdus. Där, allra högst upp i ett vackert gammalt hus, bor Mademoiselle Oiseau…”Löysin myös sen upouuden kirjan Coppolasta ja aiiiiika monta muuta ties mitä.Miten ihminen voi tulla niin onnelliseksi kirjoista? Niin, niin, niin onnelliseksi! Koko keittiön pöytä on nyt yhtä kirjamerta ja me kaikki istumme makaroonilaatikkolautasinemme …

Päivät niin kuin varisparvi

Katsokaa nyt tätä marraskuuta! Kuvat ovat viime sunnuntailta. Viikonloppu oli aurinkoinen, mutta se meni hiukan sumussa. Tiesimme jo odottaa suruviestiä. Silti elämä rullaili eteenpäin, eikä tuntunut vaikealta olla monesta asiasta onnellinen, kuitenkin. Olimme pienen tytön ristiäisissä, saimme herttaisia yövieraita, järjestimme falafelbileet ja ajelimme ympäri tuulista Hankoa. Olen vasta tajunnut, että vaikka monet ystävämme ovat käyneet Hangossa useasti näiden meidän kymmenen asuinvuotemme aikana, moni on nähnyt vain ihan muutaman korttelin kotimme ympäriltä. Niinpä me yritämme nyt aina mahduttaa vierailuun yhdistetyn kiertoajelun ja -kävelyn. Gunnarsinranta, Tulliniemenranta, Varisniemi, Kappelisatama, Hangonkylän satama (kaffepaussi!) ja Neljän Tuulen Tupa. Vähän säästä ja aikataulusta riippuen, jotenkin noin. Ajamme koko niemen ympäri ja pysähdymme välillä kiipeilemään kallioille. Hankohan on lähestulkoon saari, vain kapeasta kaistaleesta kiinni mantereessa. Meri ympäröi meitä joka puolelta. Nyt sen tietävät vieraammekin. Kesäisin voi sightseeingin lopuksi vielä vierailla vesitornissa, sitten se viimeistään valkenee, se meren määrä. Muista myös: Keväällä avattiin huikea luontopolku Suomen eteläisimpään kärkeen! Otsikosta kiitos Heikki Salolle ja Miljoonasateelle.