Month: lokakuu 2014

Sööperikö se siellä?

Tämä, voitteko uskoa, on minun kävelylenkkimaisemaani ja tämä kuva, voitteko uskoa, on tältä lokakuiselta aamulta. Kotikadun päässä on Leijonaranta, josta kirmataan Tellinan kallioiden kautta Appelgrenintien pitsihuviloiden ohi Casinon rannalle, vielä koukkaus Rakkauden Polun juurelta juuri nyt joutsenten valloittamalle karusellirannalle ja sitten alkaa tämä. Bellevuen rantatie. Hiekkatien toisessa päässä, Långsandan luonnonsuojelualueen jälkeen on Neljän Tuulen Tupa, jossa käydään kääntymässä. Jos on oikein ripeä, eikä pulise liikaa kävelykaverin kanssa, niin edes takaisin työhommien pariin selviää tunnissa. Lahti, jota kaarramme, on oikeastaan nimeltään Kolaviken, mutta en ole kai koskaan kuullut kenenkään kutsuvan sitä siten. Rantapromenadin alussa kohoaa vaaleana kuin morsian Suomen suurin puurakennus, entinen pensionaatti Bellevue, jossa on nykyisin pieniä loma-asuntoja, aivan maaahtava ruokasali ja vanhanaikainen, valtava keittiö, jossa aikoinaan keiteltiin herrasväelle täysihoitolan kaikki ateriat. Bellevue lainaa nimeään niin polulle kuin edessä avautuvalle uimarannalle, ja onhan nimi mitä sopivin. Mutta olin tulossa oikeastaan kertomaan mitä opin tänään. Opin sen, että nuo vaahtopäät tuolla, pullonvihreän meren tuulispäät, niitä kutsutaan Hangossa ruotsiksi ”Sjöbergin manseteiksi”. Ja Sjöberg ei olekaan mikä tahansa Sjöbergin setä valkoisine kalvosimineen, kuten ensin luulin, vaan itse Ahti. …

Luvussa juuri nyt

Ja jotta uusi urani elämänohjeita jakelevana, ihmeitä kokevana erakkona vahvistuisi, antakaas kun kerron miten tämä kirja ui liiveihini. Menin kirjastoon, itse asiassa hakemaan Zadie Smithin kirjaa Kauneudesta, mutta koska olin juuri jälleenvalaistunut muistaessani kolmen kohdan päiväkirjan, päätin kokeilla yhtä temppua, jota ennen harrastelin enemmänkin ja joka oli jäänyt kaiken pinnalle puskevan luontaisen järkevyyteni jalkoihin. Asetuin sopivaan kulmaan kirjaston hyllyjen taakse, josta kirjastotätien huolestuneet katseet eivät minua tavoittaneet. Suljin silmäni ja muotoilin päässäni (huom. en päissäni) ajatuksen: anna sen kirjan tulla, jota nyt tarvitsen. Kurkistin kulman takaa ja näin jotain kirkkaan sinistä sivuhyllykössä. Suolavetten Buddha? Avasin kirjan sen alkulehdiltä, osuin esipuheeseen ja sen viimeiseen lauseeseen: ”Huuhtokoon tuuli kirjan rannoille, joilla sille löytyy käyttöä.” Kirjasto. Connecting people. With books 🙂

Kateus on lahja

Mä olen taas oivaltanut jotain, jonka kaikki muut neropatit ovat varmasti tajunneet jo syntymänsä hetkellä. Mutta avaudutaan nyt kuitenkin, koska tämä tavallaan liittyy edelliseen vonkumiseenkin. Olen tuntenut viime aikoina ihan rehellistä, kirkkaanvihreää kateutta muutamia asiainhaaroja kohtaan. En ole kateellista sorttia luonnostani (onko kukaan?), mutta nyt olen saanut itseni kiinni kiristelemästä hampaitani muiden ihmisten matkoille, mielenrauhalle, energioille, blogeille, ranskalaisille suudelmille, vaatekaapeille, käsivarsille, kampaajarahoille, lahjakkuuksille, lattialistoille, kalankäsittely- ja seinänmaalaustaidoille… uuh, lista uuvuttaa itseänikin. Sitten ymmärsin yhdistää kaksi asiaa. Joskus ikiajat sitten näin Oprahin haastattelevan Eat, Pray, Love-kirjailija Elizabeth Gilbertiä. Elizabet kertoi täyttävänsä päiväkirjaa kolmen tehtävän avulla. Kas näin. 1. What do you really, really, really want? Huomaa really x 3. 2. Happiest moment of your day? Vanha kunnon kiitollisuushaaste. 3. Change your mantra. Tätä mä en ihan muista, mutta jotakin ajattelutavan muutosta tämäkin. Jos kerran Elizabeth, niin sitten minäkin. (Koska tekisin mitä tahansa päästäkseni vällyjen väliin Javier Bardemin kanssa! Paitsi että ai niin, se oli siinä elokuvassa, ei oikeassa elämässä… ) Ja todellakin, täytin vihkoja vihkon perään, melkein joka ilta, varmaankin parin vuoden ajan. Kunnes ensin alkoi …

Moody blues

Kuva: Vanha. Olen ajatellut (vatvonut) taas (ja taas ja taas) tätä kuva-asiaa blogissamme. Haluaisin nyt esimerkiksi kirjoittaa teille siitä, kuinka Hankoon viime viikolla satoi muutama lusikallinen ensilunta ja kuinka poika nousi sen ensilumen aamuna sängystä ja juoksi ikkunaan, seisoi tuijottamassa ulos, vahva hylkeenvärinen tukka pystyssä, pienet kädet viileällä, kivisellä ikkunalaudalla, jo vähän lyhyeksi jääneen sinisen pyjaman polvet pussittaen. Hän kääntyi minuun päin ja kuiskasi leipovansa koulun jälkeen piparkakkuja. Mutta minulla ei ole kuvaa sinisestä pyjamasta, ei ikkunasta, jonka takana oli lumen peittämiä kattoja, ei kylpypyyhkeistä, jotka kinostuvat tuoleille. Eikä oman pihan laventelikimpusta, joka tuoksuu kuivuttuaankin maljakossa aamuisin kun heräämme. Minulla ei ole kuvia piparkakuista, repuista, jotka heitetään kaaressa eteisen lattialle, kaakaomukeista, eikä siitä, miltä keittiössä näytti kun piparkakkuja oli leivottu. Minä olisin halunnut myös kirjoittaa viikonlopun ruusukaaleista, salottisipuleista, jotka pulpahtivat kuoristaan ihan vaaleanpunaisina ja päätyivät sakeaan burgundinpataan, sekä eräästä naapurikaupungin rouvasta, joka valmistaa pieniin purkkeihin auringonkeltaista salvaa kehäkukan terälehdistä ja vartalonkuorinnan vadelmista. Kirjoista, jotka luin, ja kirjoista, jotka jätin kesken. Lehtikasoista sohvan vieressä ja puutarhassa. Ystävistä meillä, meistä ystävillä. Mutta minulla ei ole kuvia. Silloin …

About time

Leffavinkkaus. Nappasin Ärrän hyllystä itselleni ennestään ihan tuntemattoman elokuvan About time, joka olikin kiva yllätys. Tarina oli vähän pöhkö, mutta viis siitä, kun elokuvassa oli niin kauniita värejä ja miljöitä. Mitään logiikkaa ei kai voi vaatiakaan aikamatkustuksesta kertovalta elokuvalta. Just sopiva odotan-sohvalla-kun-boeuf-bourgignon-valmistuu-ja-juon-samalla-samppanjaa-leffa. Elokuvan alkuminuutit ovat suosikkini. On hullunkurinen perhe, lapset vielä nuoria. On punatukkainen poika, kaunis vanha talo rantatörmällä, vedenvihreitä puutarhatuoleja, hassu Desmond-setä, pingispöytä, jokapäiväiset teeretket pitkiä kiviportaita alas meren äärelle. On leipäkiviä, nuotio, eväät, perhoshaaveja, elokuvailtoja… On työhuone seinää kiertävine kirjakasoineen… Pisteitä vielä isän roolin sopivan kajahtaneesti vetävästä lempparibrittikuikelostani Bill Nighystä.

Pieni ja hento ote

Kun Herra Kamera oli joko polttanut tai sulattanut viimeisetkin kapustat kaasuhellan reunalta, sain viimein aikaiseksi tilata muutaman uuden. Kyllä musta on aina musta, ja näissä Dotsin keittiön pikku apulaisissa (spagettikauha, kauha ja lasta) on nätisti puuta ja silikonikahva, joten ei lipsu ote sählinkiin taipuvaltakaan kokilta! Tänään on patapäivä, Hangon oma Julia Child (tirsk) käy Boeuf Bourguignonin kimppuun. Kunhan saa ensin hyvän ja runsaan lounaan 🙂 Mainio burgundinpadan ohje löytyy mm. blogista Maistuis varmaan sullekin.

Mustat Silmät Hangossa

Kuva: Tuukka Ervasti Mä en kestä miten paljon kaikkea kivaa tässä syksyn mittaan on luvassa, ja ihan mun huudeilla. Olen sanonut sen ennenkin, ja sanon sen taas: kuristan sen, joka vielä vättää, ettei Hangossa tapahdu kesän molemmin puolin mitään. Tällä kertaa mä intoilen tästä: Mustat Silmät rantautuu kaupunkiin ja heittää marraskuussa keikan legendaarisessa hankolaiskapakassa, Bulevardin Grönanissa. ”Populäärimusiikin terroristiryhmäksi” itseään kutsuva, mustalaismusiikkia, lavatanssiromantiikkaa ja slaavimeininkiä omalaatuisen suloiseksi sopaksi sekoitteleva bändi svengaa tunnelman kattoon,  haitari saa rosoista kyytiä ja etualalla humputtelee eläimellistä karismaa tiukkuva laulaja Jori Kalliola. Heidän musiikkinsa on kuin pieni aikamatka vanhaan Eurooppaan, rähjäisille sivukaduille, savuisiin kuppiloihin merimiesten (tai merenneitojen) kainaloon, verenpunaista viiniä lasissa. Eiköhän oteta bändi avosylin vastaan ja anneta vähän lämpöö, kaiken lisäksi kun vielä nokkamies Jori on uunituore hankolainen. Hullu olet jos et änge joukkoon tummaan. Nähdään lauantaina 22.11. ”Siis, raahaapa se ihana ja kaunis kroppasi Mustien Silmien keikoille… Saattaa se spagaatti onnistua jäykemmältäkin kaverilta…”  – Mustat Silmät  Osta levy keikalta tai: Levykauppa Äx. Muutama muu ohjelmanumero tähän talveen (no nyt mä sen sanoin, talvi, ensilumi satoi Hankoon eilen…) Hangon Elokuvajuhlat Stand Upia – Sutela …

”Tuuli nousee, on uskallettava elää!”

Palaamme vielä Hangon Långörenin rannalle tämän liikkuvan kuvan myötä. Se synnytti muiston muutamasta sanasta. ”Le vent se lève! … Il faut tenter de vivre!”  – Paul Valéryn runosta Cimétière Marin. Runoilija Paul Valéry syntyi Ranskassa Sèten kalakaupungissa, jonne hänet myös haudattiin. Ja nyt mä sitten haluaisin matkustaa sinne, hänen runonsa mukaan nimetylle hautuumaalle käyskentelemään ja tietenkin syömään sataman kapakoihin mereneläviä. Meren eläviä ja kuolleita. Ehkä kirjoittaisin päiväkirjaakin, kuten Paul. Innostuisin piirtämään. Miksi muuten luovuus tuntuu asuvan aina muualla? Paul Valéry jätti jälkeensä runojensa lisäksi 261 muistikirjaa noin 50 vuoden ajalta, täynnänsä päiväkirjamerkintöjä, kuvituksia, ideoita, aforismeja ja pohdiskeluja ihmismielestä ja sen liikkeistä. Siispä päivän kirja(t): Paul Valéry, Cahiers- Notebooks, osat 1-5. Koko runo luettavissa ranskaksi täällä.  Runon suomennos ja otsikon sitaatti: Kalmisto meren rannalla, Lauri Viljanen.

Myrskynratsastaja

Herra Kamera raahautui iltapäivällä eteiseen rakennetun junaradan yli vettä valuvana, läpimärkänä kainaloitaan myöten. Tuloksena teille pieni lokalahja, myrskykuvia Hangon Långörenistä. Valokuvaaja itse taas sai kiitokseksi kuumaa sipulikeittoa ja mehevän lohkon quiche lorrainea kera suurensuuren punaviinilasillisen. Jälkiruoaksi, kuinka sattuikaan sopivasti, lauantain keltaisena aurinkopäivänä huolellisesti Hankoon hullaannutettujen Taiteilijaresidenssivieraiden tekemää crème brûléeta ja luomuvadelmia. Ja niin kaikki olivat tyytyväisiä ja maailma mallillaan.

Lennä ja liidä

Syysloma. Herra Kamera käy kotona vain kääntymässä ja karauttaa taas tiehensä niin että Bulevardin lehmuksista lehahtavat viimeisetkin keltaiset lehdet kieppuvaksi kullaksi asfaltille. Katu hiljenee, kotona eksyneet villasukat laahautuvat huokaisten omiin nurkkiinsa, kynttilästä nousee sinistä savua kun siihen puhaltaa. Pujottelen hajamielisesti takapihalla kukkasipuleita kylmään multaan. Olisin niin halunnut pienelle matkalle, muihin maisemiin. Sen sijaan olen paikoillani,  haikea ja hiukan hapan. Joku kumma kaiho koko ajan kehossa. Nyt on aikaa, vaan ei rahaa. Silloin kun oli rahaa, ei ollut aikaa. Onneksi on Tulliniemen ranta, suotuisia tuulia, sininen leija, syksyinen meri.