Month: marraskuu 2013

Keisarin uudet vaatteet?

No niin, tästä se taas lähtee. Blogi on saanut uudet vaatteet, mutta samat vanhat hupsut täällä häärivät, joten ei huolta sen puoleen. Tai toivoa. Kun koko leiska muuttui, tapahtui vanhoille kuville milloin mitäkin, riippuen siitä miten ja missä muodossa ja koossa olin sattunut kuvat alunperin blogiin törttöilemään. En ryhdy yksi kerrallaan näpyttelemään kuvakokoja tähän malliin sopivaksi, mutta joitakin lempipostauksia aion ajan mittaan klikkailla kohdilleen. Nyt ei kuitenkaan katsota taaksepäin, vaan eteenpäin, vähän viisaampina. Ei kuitenkaan niin viisaina, etteikö mitään tarvitsisi enää koskaan tehdä. Säätelemme vielä käyttökokemuksen vahvistuessa blogin ulkoasua, ja teillä lukijoillakin on varmasti sananen sanottavananne. Haluaisin pitää blogin niin yksinkertaisena kuin suinkin (ei sisällöllisesti, vain fyysisesti!). Joitakin juttuja kuitenkin tarvitaan vasempaan sarakkeeseen, kuten hakukenttä. Ainakin itse käytän sitä usein. Mitäs muuta. Tunnisteet helpottavat lukijan elämää, nekin vaan ovat raukat olleet aika hajamielisellä hoidolla. Aivan kuten viherkasvini. Olen siis päättänyt tulevaisuudessa luopua viherkasveista, ja keskittyä tunnisteisiin. Tunnisteluokkia tulee lisää, ja niitä kenties muistetaan jopa juttuihin tägätä. Alasivut ovat vielä kesken. Ja kuvien vesileimat saattavat seilata edes takaisin, sillä vanhojakin kuvia on vielä käyttämättä ja näyttämättä. …

SULJETTU PE-SU

Kansalaiset, medborgare! Piilotan kohta blogin katseilta viikonlopuksi, pienten ulkoasuviilausten ajaksi. Tavataan taas maanantaina, entistä ehomman Kirjatoukan & Herra Kameran parissa. Jos Luoja suo… Pitäkää peukkuja!

Move it

En ole käynyt joogaamassa sitten alkusyksyn, ja se surettaa. Onnistuin saamaan hartiani siihen kuntoon, etten saanut paitaa pois päältä kyynelittä, ja se, mitä kuvittelin pieneksi paussiksi, on venynyt kuukausien mittaiseksi joogattomaksi elämäksi. Jotain pitäisi kuitenkin keksiä, sillä nekin heiveröiset tulokset, joita oli ahkeralla kaudella havaittavissa ovat nyt taas liuenneet olemattomiin. En tietysti ole koskaan ollut lähelläkään mitään tiibetiläistä munkkia olomuodoltani, ennemminkin munkkirinkilää, mutta ehdin jo iloita siitä VOIMAN tunteesta, jota harjoittelu toi. Minäkö se olin, joka laittoi kevyesti kämmenet jalkapohjien alle syvään eteentaivutukseen, tai nousi napa kattoa kohti (jonkunlaiseen horjuvaan) siltaan? Mitä sitten tilalle? Juoksustakin olen haaveillut (tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin vaaleanpunaisista lenkkareista), olisihan minulla jumalaisen kauniit reitit heti kotikadun päästä. Mutta ääääh, en oikein näe itseäni kipittämässä kajal-kynää tiukasti puristaen pitkin Bellevuen rantaa räntäsateessa (jota ei kyllä ole, mutta VOISI olla). Ja lenkkivaatteet?? Eeeei ei ei ei ei ei… Mitä te harrastatte, pakkohan tässä kai jotain on HARRASTAA, sillä pataruoat, punaviini ja paksut kirjat, ne eivät vain sitten millään kiinteytä pakaroita? Uskokaa pois, olen kokeillut. Yin-joogan pariin aion kyllä palata, se on …

Pitäkää veitsenne terävinä!

Time Magazine, 1966 Enhän mä nyt voi olla ainoa, joka nousee yöllä rauhassa katselemaan Julia Childin ruokaohjelmia Youtubesta ja lukemaan järjestyksessä reseptejä Ranskalaisen keittiön salaisuudet-keittokirjasta? Enhän?? Taas virinneelle innostukselle on syynsä, jokin aika sitten tilaamani pokkari My Life in France, eli Julia Childin muistelmat. Julia on niin hauska! Ja Julian ja Paulin rakkaustarina niin symppis. Muistelmat kirjattiin ylös Julia Childin viimeisinä elinkuukausina, hän jätti maallisen keittiönsä ja kuparikattilansa vuonna 2004. On ällistyttävää, millä tarmolla ja pieteetillä Julia Child on resepteihin suhtautunut, minusta ei kuuna päivänä olisi moiseen tarkkuuteen keittiössä(kään)! Vaan siinäpä se onkin, että kun joku on kerran kaikki klassikkoreseptit kunnolla kokannut, mitannut ja tieteellisen tarkasti työvaiheet tutkinut, niin me laiskat kokit voimme tyynen rauhallisesti oikoa muutamia mutkia. Maailma kun on jo pelastettu. Jos teillä ei ole koko yötä aikaa seikkailla Julia Child-videoiden perässä, niin tässä teille oiva poiminta: siinä kun näkyy myös Julia Childin Provencen talo La Pitchoune sekä ranskatar ”Simca” eli Simone Beck Fischbacher, Julian taistelupari (kerta kaikkiaan…) reseptikokoelman kerryttämisessä ja kirjojen synnyssä. Minä menen nyt tekemään lounaaksi itselleni munakokkelivoileivän, ja te pääsette …

We’re off to see the wizard

Sunnuntai-ilta päättyi klassikkoelokuvaan. 1939 valmistunut Ihmemaa Oz – The Wizard of Oz – on elokuvana jokaisen populaarikulttuurista kiinnostuneen pakkotärppi, sillä niin usein elokuvan tokaisuja, kohtauksia tai hahmoja on käytetty materiaalina muissa elokuvissa, tv-sarjoissa, muodissa ja musiikissa. Tämä keltainen tiilitie nyt vain kuuluu kulkea, ja tietää, keitä ovat variksenpelätin, joka kaipaa aivoja, tinamies, joka toivoo sydäntä, ja pelokas leijona, joka haluaa olla rohkea. Grace Coddingtonkin, josta juuri puhuimme, on stailannut ikimuistoiset muotikuvaukset elokuvan tiimoilta. (Dorothynä Keira Knightley, muina hahmoina tunnettuja taiteilijoita kuten Jeff Koons, kuvat Annie Leibovitz. Vogue US December 2005.) En muistanutkaan, että elokuva on niin… kömpelö… ja jotenkin hidas, ja vähän epälooginen. Mutta mikäänhän ei vähennä elokuvan arvoa, ja kyllä pieni tietokonepelejä rakastava poikakin sen jaksoi suorastaan innostuneena katsoa. Hän muun muassa huomasi heti mistä Michael Jackson on muuvinsa oppinut! Myöhemmin elokuvaa on puhkianalysoitu ja se on purettu pieniksi palasiksi, epämääräiseksi kimpuksi faktaa ja fiktiota. Taustalla on nähty monenlaisia piiloviestejä ja jopa hahmojen seksuaalista suuntautumista on pohdittu ihan vakavissaan. Elokuvan tekoon liittyy paljon hurjia tarinoita, esimerkiksi hahmojen meikit ja väriaineet olivat suorastaan hengenvaarallisia sen …

Merta edemmäs

Sunnuntaina hiippailimme lounaalle Itäsatamaan. Oli jo kylmää, mutta kaunista. Aurinko paistoi vielä niin ihmeen kirkkaana, taivas kaartui korkealla ja varjot olivat matalan valon takia epätodellisen pitkiä. Pujahdimme Nauti Bistron ikkunapöytään, auringonläikkään. Kun katsoi ulos, olisi voinut vannoa olevansa jossain kaukana, ei kotikulmilla ollenkaan, tai siis ei ainakaan marraskuussa. Mietin, miten kirjoitin kesälomamatkan ravintoloista, ihmisistä, joihin tutustuimme, ystävällisestä palvelusta, jota saimme. Mutta onhan sitä lähelläkin! Pienet asiat tuntuvat joskus niin pakahduttavan hyvältä. Se, kuinka ravintolan emäntä tuo pojalle pyytämättä sitä mangomajoneesia, josta tietää hänen pitävän, ja silittää samalla selkää. Jutellaan kahvinpavuista, juustokiekoista, ja jaetaan viiteen pekkaan vielä yksi merimiesarkun kokoinen suklaakakkupala. Kahvikin on täällä niin hyvää. Vahvaa. Horisontissa rahtilaivat kohtaavat, lokit riekkuvat vielä muutaman meressä keinuvan paatin yllä ja joku nauttii kuohuvahuppuisen oluen terassilla. Puheensorina kuppilassa kasvaa, ovi käy tiuhaan. Päiväkävelyn palkintona on monella muullakin punaisten poskien lisäksi jotain suolaista, jotain makeaa. Nauti Bistro Satamakatu 19, Hanko Huom: Täällä on kaukoputki & kamina <3

Niin hyvä, lämmin, hellä

Tämä kukkatervehdys menee Istanbulin Minelle, joka laittoi viestiä ”Bosborin rannoilta, jossa syksy saati talvi ei ota tullakseen.” Hei sama täällä! Ei ehkä mittarin lukemissa päästä kilpailemaan, mutta katsokaapa mitä vielä löytyi naapurin puutarhasta viime viikolla. Niin kukkivat ruusut, orvokit, jopa laventelit. Yrttejä pukkaa Tarja-tädin puutarhassa, jonne kävi kutsu sitruunatimjamiapajille ja Hottentoteilla kasvaa kasvamistaan kaikenlaista kaalista alkaen. Yksi ystävistä palasi Nizzasta, ja kertoi lämpötilan huidelleen samoissa lukemissa. Ranskalainen talvi siis, tykkään!

Luvussa juuri nyt

Meinasin pyörtyä onnesta kun sain kirjastosta käsiini Grace Coddingtonin muistelmat. 50 vuotta ja melkein 350 sivua ihmeellistä elämää muodin maailmassa, niinkuin nimikin jo kertoo. Vuosiin mallina ja sittemmin Voguen (US) taiteellisena johtajana mahtuu melkoinen määrä tuttuja nimiä valokuvaajista, Pariisista, suunnittelijoista ja kiiltäväkantisista lehdistä pitäville Kirjatoukan kavereille. Kirjaa elävöittävät walesilaisen Gracen suorasukaisen ja maanläheisen kielen lisäksi hänen piirroksensa ja hieno kattaus kuvia. Vaikka Gracen rakas onkin vuosikymmeniä ollut ranskalainen hiusmuotoilija Didier, niin läheisin kaikista taitaa kuitenkin olla legendaarinen Anna Wintour. Tai sitten kissat Bart ja Pumpkin. Gracesta ei voi puhua puhumatta hänen kissoistaan. Toivon kirjan kyllä omaksenikin, sillä siihen tekee mieli palata ja sitä tekisi mieli lukea alleviivaten. Uppoutua välillä etsimään kuvia ja kuvauksia, joista kirjoissa kerrotaan. Ja ihmisiä, paikkoja… Tyylejä… Sitä paitsi kirja on kaunis! Ja Grace jotenkin tosi cool. Hän jatkaa edelleen, yli 70 vuotiaana, työtään intohimonsa muodin parissa. Mutta tietääkö kukaan, kuka on Henri, jolle kirja on omistettu? Bonuskirjana: Grace Coddington & Didier Malige, The Catwalk Cats.

Poutapäiviä Provencessa, osa 22

Vielä on kesää jäljellä, tai ainakin kesäistä matkakertomusta Ranskanmaalta. Pieni Aptin kaupunki vetosi meihin noissa maisemissa epänormaalin normaalilla elämänmenollaan, ja sieltä me löysimme itsemme usein istumassa, aperitiiveilta plataanien alla. Eräänä iltapäivänä ryhdyimme lasiemme yli juttusille isän ja pienen pojan kanssa. Selvisi, että perhe omisti pienen ravintolan yhdellä vilkkaista lähikujista, ja meille kävi kutsu. Kävimmekin sitten kuukauden aikana useamman kerran marokkolaisessa L’Alhambrassa. Vaikka couscoussitkin olivat ihan mainioita, oli kuitenkin alkupalalajitelma meidän kaikkien lemppari, ja kuumilla keleillä se riittikin ravinnoksi. Tai tietenkin riitti, olihan pöydässä kippoa ja kuppia vaikka kuinka montaa sorttia, ja me tilasimme aina vielä muutaman lisää, hummusta ainakin, ja muita tahnoja. Välillä istuimme pienissä pöydissä kadulla, välillä vetäydyimme suosiolla koristeellisiin ja viileisiin sisätiloihin. Ja ne keramiikka-astiat, oih ja voih! Jälkiruokaa ei olisi millään meinannut useinkaan jaksaa, mutta kerran appelsiineja maistettuamme otimme niitä aina. Ja sitten meitä hemmoteltiin vielä supermakeilla marokkolaisilla makeisilla, tai minttuteellä, ja me saimme tuntea olomme melkein osaksi perhettä, pieneksi ohikiitäväksi ajaksi tässä hassussa maailmassa. Poika, Amin, opetti meidän jälkikasvumme juomaan limonadia purukumisiirapilla, ja sitähän sitten metsästettiin tuomisiksi kotiinkin. Aivan ihana tunnelma, …