Month: elokuu 2013

Taiteilijatarinoita

Blonde à la Rose, Renoir, 1917 Kävimme katsomassa elokuvan Renoir. Melkoista söpöstelyä. Toki nautin kaikesta siitä kauniista, valosta, väreistä, sensuaalisuudesta, mutta huomasin myös katsovani koko ajan elokuvan ”ohi”. Katsoin seinien värejä, savikulhoja, kaakeleita. Katsoin kankaita, sinivalkoista kannua, ateljeen ikkunoita. Katsoin puulajeja, leikkokukkia ja varsinkin ruokatarvikkeita. Mietin onkohan kuvauspaikkana ollut oikeasti Gagnes-sur-Mer Etelä-Ranskassa, jossa Renoirin tila ”Les Collettes” sijaitsi. Maisemat ainakin viittaavat sinne. Elokuva viipyilee, on aikaa katsella ja pohtia. Pierre-August Renoirin viimeinen muusa, ruusuinen punapää Dédé, on nätti kuin pieni nappi. Hänen kohtalonsa jää kiehtomaan, vaikka elokuvassa hahmo jääkin suun suipistelun tasolle. Ukko-Renoir on myös kaikessa vanhuuden viisaudessaan lievästi ärsyttävä. Reuman runtelema taiteilija puhuu pai-nok-kaas-ti kuolemattomia. Pojassa, Jean Renoirissa, tai siis häntä näyttelevässä Vincent Rottiersissa olen löytävinäni sävyjä. Ja keittiöhenkilökunnasta pidän, mutta minähän pidän aina keittiöhenkilökunnasta. Elokuvan erikoisin hahmo on pojista nuorin, sisältä haavoittuneen oloinen pikkuveli Claude. Dédé, eli Andrée Heuschling, myöhemmin taiteilijanimeltään Catherine Hessling todella toimi Renoirin mallina hänen viimeisinä vuosinaan. Ja hän ja Jean Renoir avioituivat, ja tekivät elokuvia yhdessä. Heidän tiensä kuitenkin erkanivat, Dédé vetäytyi julkisuudesta, erakoituikin, ja kuoli yksin Pariisissa vuonna …

Poutapäiviä Provencessa, osa 19

Naapurikylä Lourmarinin renesanssilinnan kirjaston näimme vain ikkunalasin läpi. Lumoava silti. Kiertelimme linnassa pari tuntia, sillä lapset saivat lipputiskiltä kysymyslehtisen, johon etsimme vastauksia hartaasti. Luulimme jo hetken helteen sekoittaneet Herra Kameran pään lopullisesti, kun hän kurkisteli ikkunoista ja väitti näkevänsä linnan puistossa venetsialaisia karnevaalihahmoja… Lourmarin on valittu yhdeksi Ranskan kauneimmista kylistä. Kylän toripäivät, oikeastaan tuottajien markkinat, vetävät väkeä kauempaakin. Nobel-kirjailija Albert Camus on haudattu Lourmariniin, ja syyskuun kirjatapahtumassa, Salon du Livre de Lourmarin, vietetään Camus’n syntymän satavuotisjuhlaa näyttelyn ”Albert Camus: de Tipasa à Lourmarin” merkeissä. Lue lisää, ja katso kuvia täältä.

Kyllikin kyydissä

”Mä olen taas vähän lukenut Kyllikki Villaa…” Näin aloitin sähköpostiviestini Hangon satamajohtaja Paavo Lyytikäiselle, jota olen ennenkin pommittanut rahtilaivakysymyksilläni, villapäissäni. Olen lukenut vuosien saatossa kaikki Kyllikki Villan matkakirjat, moneen kertaan. Vanhan rouvan lokikirja, pieni ajatuskokoelma Merilapsuus, Pakomatkalla-Toinen lokikirja, postuumisti julkaistu Myrskyssä – Kolmas lokikirja… Nyt viimeisimpänä sitten Äidin lokikirja, Kyllikki Villan matkapäiväkirja matkakumppanin ja tyttären Saara Villan kommentein ja täydennyksin. On todellakin valitettavaa, että Kyllikki Villa on kuollut, eikä vähiten siksi, että hän ei voi enää tuottaa meille matkakertomuksia. Voisin lukea aikojeni loppuun hänen mielenliikkeistään merillä. (Mulla on myös ollut tutkija Ritva Hapulin essee Matkalla kotona. Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista. Mutta se on varastettu, ja epäilen samaa, ilmeisen sivistynyttä roistoa, joka myös vei munakuppini…) Mutta asiaan. Kärsivällisessä vastauksessaan Paavo Lyytikäinen valitettavasti kertoo, että Hangossa pysähtyvissä rahtialuksissa on vain tusinan verran matkustajapaikkoja, jotka on järjestään varattu laivoja käyttävien kuljetusliikkeiden rekkakuskeille. Helsingistä, ja Naantalista (perhana), pääsisi Finnlinesin kyytiin, mutta se taas ei ole ihan sama asia. Niin että pysyn nyt ainakin hetkellisesti jalat maassa. Olen kyllä joskus esittänyt ajatuksen Hangossa, kaijassa, rahtilaivan kannella järjestettävästä Kyllikki Villa -kirjallisuustapahtumasta, jossa …

Poutapäiviä Provencessa, osa 18

Paitamekosta Provenceen. Tuli ihan kauhea ikävä kesäkuuta ja muistin, etten ole edennyt matkakertomuksessani vähään aikaan. Muistatteko superkuun? Se paisteli myös meidän pihallemme, ja rietasteli ikkunain takana niin paljaana, ettei nukkumisesta meinannut mitään tulla. Yhtenä superkuuiltana teimme uunikalaa ja vedimme tietokilpailuita. Olen jostain syystä arastellut kokonaisen kalan ostamista matkoillamme. Ihan turhaan. Nämä hopeakyljet eivät edes olleet kunnon kalakaupasta, vaan Leclercin eli supermarketin tiskiltä. Rohkaistuin silti pyytämään myyjää siivoamaan kalat (nettoyer et vider, s’il vous plaît), ja sen jälkeenhän kaikki olikin sitten helppoakin helpompaa. Ja muovikassiin sujauttivat vielä kaupan päälle sitruunan. Huuhtele kalat, täytä fenkolilla, sitruunaviipaleilla ja yrteillä. Lorauta oliiviöljyä päälle. Kypsennä uunissa. Söimmekö juuri tuolloin alkupalaksi vihreitä papuja ja keitettyjä munia? En muista varmasti, mutta hyvin olisivat ainakin sopineet! Nyt muuten vilahtaa kuvissa myös uutukainen korurintamalta, syntymäpäivälahjaksi perheeltä saatu Ozin hopeakettinki, jota olen himoinnut jo pari vuotta. Ja katsokaa mitkä rusketusraidat oli kuuluisa peukalosormukseni jo tuossa vaiheessa kesää jättänyt!Haluatko lukea kootusti matkakertomuksen aikaisemmat osat? Siinä tapauksessa klik.

Paitamekoton

No Ineksellä nyt on tietenkin tyylikäs paitamekko… Vogue Espana 2007 Etsin kuumeisesti Ranskasta, jä vähän sitten Hangostakin, paitamekkoa. Tiedättekö, sellainenhan on jokaisella varttuneella ranskalaisrouvalla toripäivinä, panamahatun, ballerinojen ja nahkahantaakisen korikassin kera? Siis chemisier, sanoisi kai ranskatar. Yhtään en löytänyt. Kun siinä oikeassa paitamekossa pitäisi olla ihan pienet hihat tai ei hihoja ollenkaan, ja nimenomaan sellaiset hihat, että kaunis, napakka villatakki sopii ylle. Malli, joka näyttää hyvältä vyöllä ja ilman vyötä, mutta ehdottomasti ei mitään kangasvyötä, vaan vanha, erikseen löydetty kulunut nahkavyö. Oikea pituus polveen saakka, pienet kaulukset, hiukan kelloa helmassa, ei ehkä nappeja ihan alas asti vilkkumisvaaran takia, mutta ehdottomasti rennosti pitsiin asti avattavat napit v-aukkoisessa yläosassa……….. ……………….en edes löytänyt KUVAA ihan oikeanlaisesta mekosta. Ehkä en tarkoitakaan robe-chemiseä, ehkä se onkin joku siivoustakki, johon olen iskenyt silmäni?? Tyytyisin kyllä mielelläni myös tuohon paitamekon överiversioon, pitkällä, runsaalla helmalla, mutta ei sekään kävellyt minua vastaan. Panama-hatun, aidon sellaisen, voit ilolla ostella Plan Shopista.

Pancake bunny

Pannukakkuaamiainen sunnuntain kunniaksi. Hesarin reseptillä tuli mainiota, peräti parasta ikinä, sanoi raati. Ehkä pupunmuotoinen annos myös vaikutti makuelämykseen ja raadin mielipiteeseen. Ja valkoiset sokeritähdet. Kirjatoukkaa ilahduttivat pannukakkuakin enemmän herkullinen, rapea ja sopivasti sokerinen Vogue Living Australia ja sen Vive la France-teemanumero sekä kuuma maitokahvi Espresso Brutal-pavuista. Kuohkea pannukakku 3 kananmunaa 8 dl täysmaitoa 4 dl vehnäjauhoja (laitoin osan spelttijauhoja) 1 tl leivinjauhetta 1/2 tl suolaa 1 dl sokeria 2 tl vaniljasokeria 100 gr voita Vispaa kevyesti ensin munat ja puolet maidosta. Lisää jauhot, joihin leivinjauhe on sekoitettu. Lisää loput maidot, suola ja sokerit. Sulata voi, jäähdytä hiukan ja lisää se taikinaan. Anna taikinan turvota puolisen tuntia. Paista korkeareunaisella, leivinpaperilla vuoratulla pellillä, 225 asteessa, noin puoli tuntia. Reseptistä kiitos kuuluu siis Helsingin Sanomille.  Pariisi-muki Mrs Jones Lifestyle Shop. Ja ai niin, terveisiä Oolongille 😉

Aamu-usvaa ja iltaohjelmaa

Kuvissa hyvin aikainen elokuun aamu Herra Kameran linssin läpi. Tänä viikonloppuna vietetään Hangonpäiviä, ohjelmaa on tanssivista klovneista yölaulelmiin. Jos minä olisin sinä, menisin ainakin vesitorniin iltamyöhällä, katsomaan yläilmoista pimenevää merta, syttyviä sataman valoja ja Regatan rannalla palavaa juhlatulta… Vesitorni on juhlan kunniaksi avoinna tänään lauantaina kello 21-23. Valitettavasti minä olen kurkkukipuinen minä, enkä taida jaksaa paljon kotisohvaa kauemmaksi. Mutta onneksi mulla jokainen päivä on Hankopäivä!

Äkeä kirjakauppias ja sen kaverit

Törmäsin brittiläiseen, jo kuopattuun tv-sarjaan ”Black Books”. Nevöhööd, mutta kiinnostus heräsi! ”Bernard Black is the proprietor of his small bookshop, Black Books. The series revolves around the lives of Bernard, Manny and Fran. A central theme is Bernard’s odd position as a belligerent and openly hostile shopkeeper who has a loathing of the outside world and all the people who inhabit it, except his oldest friend, Fran, who initially ran a trendy bric-a-brac shop, Nifty Gifty, next-door to the shop. Bernard displays little enthusiasm or interest in retail (or, indeed, anything outside drinking, smoking and reading) and actively avoids having to interact with anyone, even inside his shop, as he has a personal dislike of his customers, treating his bookshop more like a personal library. It is suggested that Fran and Bernard once slept together, but now they remain happy to be friends, sharing a love of smoking heavily and drinking to excess. Fran otherwise has a rather hopeless love life.” – Wikipedia Onko sarja tuttu lukijoillemme? Kannattaako katsoa?

High Fidelity

Keltainen Helsinki. Ostin Herra Kameralle kirjan. Kirjaan perustuvaa elokuvaa High Fidelity me katsoimme sen sata kertaa siinä ”kaksi vauvaa kolmessatoista kuukaudessa” -koomassamme. Nauroimme ihan hillittömästi, muistaakseni. Ja kyllä mä nauroin nytkin kun kaivoin trailerin esiin. Vaikken edes ole väsynyt!